Kuluttajariitalautakunta yrittää pakottaa kaikki pörssisähköön

Olen pitkään ajatellut, että Suomessa viranomaistoiminta perustuu lakiin, ja laeista päättää eduskunta. Näin oikeusvaltiot nimittäin toimivat. Kuluttajariitalautakunnan toiminta vuoden 2023 aikana on kuitenkin saanut minut vakavasti epäilemään, onko luottamukselleni enää perusteita. Vaikka kuluttajariitalautakunta on ainoastaan tuomioistuinten ulkopuouolinen vaihtoehtoinen riidanratkaisuelin eikä varsinainen viranomainen, se on lähtenyt ajamaan sähkönmyyntiä koskevissa riidoissa linjauksia, joilla se yrittää merkittävästi kaventaa kuluttajien valinnanvaraa ja yksityisoikeudellisten sopimusten vapautta. Vielä tätäkin erikoisempaa on, että kuluttajariitalautakunta yrittää jopa vaikuttaa Suomen energiapolitiikkaan vaikeuttamalla puhtaan energian lisäämistä, kuten myöhemmin tässä kirjoituksessa osoitan. Tämä ei kuulu alkuunkaan sen tehtäviin, ja omilla linjauksillaan se ylittää merkittävästi oman lainmukaisen toimivaltansa.

Kuluttajariitalautakunnan päätökset kesä- ja syyskuussa

Ensimmäiset kaksi merkittävää päätöstään kuluttajariitalautakunta antoi kesäkuussa 2023. Ensimmäisessä päätöksessä (D1136/39/2022), joka koskee kuluttajan ja Vaasan Sähkö Oy:n välistä toistaiseksi voimassa olevaa myyntisopimusta, kuluttajariitalautakunta esittää, että sähkönmyyjä ei saa koskaan missään tilanteessa korottaa toistaiseksi voimassa olevien sopimusten hintoja siten, että kuluttajan kustannus nousisi vuodessa yli 15 %, jos vaikutuksen suuruus on yli 150 euroa. Lautakunta on perustellut 15 % korotuskattoa kilpailun ulkopuolella olevien toimialojen lainsäädännöllä. Samalla lautakunta toteaa, että sähkön myyjän hankintakustannuksen nousulla tai sen suuruudella ei pidä olla mitään vaikutusta siihen, mitä voi pitää sallittuna myyntihinnan korotuksena. Toisin sanottuna lautakunta tietää yrittäjää paremmin, miten yrittäjän pitää tuotteensa hinnoitella.

Toisessa päätöksessään (D2160/39/2023), joka koskee kuluttajan ja Keravan Energian välistä määräaikaista, kiinteähintaista sähkösopimusta, kuluttajariitalautakunta vetoaa samaan 15 % tasoon kohtuuttomuuden rajana. Merkittävää tässä on kuitenkin, että nyt lautakunta kääntää edellisen tapauksen koko argumentin toisin päin, ja sanoo, että jos markkinahinta laskee sopimuskauden aikana yli 15 %, sähköä myyvän yhtiön on soviteltava myyntihintaa alaspäin. Hyvin mielenkiintoisella tavalla lautakunta myös toteaa, että kaksivuotisen sopimuksen kohtuuttomuutta voidaan tarkastella erikseen sopimusvuosikohtaisesti. Vaikka kuluttaja saisi ensimmäisenä sopimusvuonna merkittävää hyötyä, kun sähkön markkinahinta on yli sovitun myyntihinnan, hän voi silti olla oikeutettu hinnan sovitteluun toisen sopimusvuoden aikana, jos sähkön markkinahinta on tällöin selvästi myyntihinnan alapuolella. Päätöksiä on kuvaillut artikkelissaan myös Helsingin Sanomat.

Nämä päätökset eivät kuitenkaan vielä lautakunnalle riittäneet, vaan syyskuussa (D998/39/2023) se antoi määräaikaisen, kiinteähintaisen sähkösopimuksen irtisanomista koskevan päätöksen. Tapauksen taustana on se, että Turussa poliittinen paine pakotti Turku Energian tarjoamaan myyntihetken sähkömarkkinatilanteeseen nähden edullisia kiinteitä sopimuksia Turun Pientalojen Keskusjärjestö ry:n jäsenille. Nyt sopimukset eivät tietenkään enää vaikuta kovin edullisilta ja asukkaat haluaisivat niistä eroon. Kuluttajariitalautakunnan päätöksessä vielä erikseen todetaan, että ennen tätä sopimuskautta nämä asukkaat olivat nauttineet pitkään erittäin edullisista kiinteistä sopimuksista.

Lautakunta päätti tässä yhteydessä, että sen näkemyksen mukaan kuluttajan pitää saada yksipuolisesti irtisanoa kiinteähintainen, määräaikainen sopimus ilman mitään seuraamuksia, jos sopimuksen hintataso on yli 60 % korkeampi kuin vastaavien sopimusten hintataso on sopimuksen voimassaoloaikana, ja jos tämä johtaa yli 600 euron kustannuseroon. Päätös on siis vähän samanlainen kuin se, että arvo-osuustilin ylläpitäjä eli pankki käskettäisiin perumaan omalla kustannuksellaan kuluttajan omasta halustaan Nokian osakkeella tekemiä kauppoja, jos Nokian osake on laskenut liian paljon. Lisäksi kuluttajalla on luonnollisesti oikeus hinnan sovitteluun jo 15 % hintaerosta lähtien edellisten päätösten perusteella.

Lyhyesti todettuna lautakunta on siis sitä mieltä, että merkittävä hankintakustannusten nousu ei saa olla peruste hintojen nostolle, ja markkinahintojen noustessa niiden muutosta ei pidä huomioida. Toisaalta kuitenkin myyjän on pakko huomioida myyntihinnoissaan markkinahintojen lasku, silloinkin kun se ei tosiasiallisesti laske myyjän hankintakustannuksia.  

Päätösten noudattaminen tarkoittaisi pakollista pörssisähköä kaikille

Erittäin poikkeuksellisesti sähkön myyntiyhtiöt joutuivat ilmoittamaan, että kuluttajariitalautakunnan päätöksiä on mahdoton noudattaa, ja tämä on myös useiden tutkijoiden ja oikeusasiantuntijoiden kanta.  Minun on täysin mahdoton käsittää, miten kuluttajariitalautakunta kuvittelee, että sähkön myyntiyhtiöt voivat toimia kannattavasti, jos vakaaksi sovittujen myyntihintojen on pakko seurata markkinahintoja alaspäin, mutta markkinahintojen ylöspäin seuraaminen on kiellettyä. Samoin se, että kuluttajalla on yksipuolinen oikeus purkaa sopimus, jos markkinahinta laskee riittävästi, on myyjän kannalta sietämättömän kallis sopimusehto. Mikään yritys millään toimialalla ei voi toimia tällaisilla ehdoilla, vaan tosiasiallisesti lautakunnan päätöksien noudattamisesta seuraisi määräaikaisten ja toistaiseksi voimassa olevien sähkösopimusten tarjoamisen lopettaminen. Voidaan jopa perustellusti olettaa, että pelkästään lautakunnan päätökset ovat jo nyt nostanut määräaikaisten sopimusten hintoja, koska näiden sopimusten riskitason voi arvioida nousseen.

Kun otetaan huomioon, että yli 80 % voimassa olevista sähkönmyyntisopimuksista on Energiaviraston mukaan joko määräaikaisia tai toistaiseksi voimassa olevia, kuluttajariitalautakunta siis yrittää päätöksillään estää kuluttajia saamasta haluamiaan sopimuksia. Tällöin markkinoille jäisi vain pörssisähkösopimuksia, eli kuluttajariitalautakunnan päätös johtaisi kuluttajien riskitason merkittävään nousuun. Tämän väittäminen laadukkaaksi kuluttajien edunvalvonnaksi on järjetöntä. Myös Helsingin Sanomat on todennut saman ongelman artikkelissaan, jossa kiinteitä sähkösopimuksia aivan perustellusti verrataan vakuutukseen. Ei vakuutus ole ollut turha, eikä siitä voi saada maksupalautusta, vaikka talo ei vakuutusaikana palaisikaan.

Voidaan tietysti ajatella, että viranomainen velvoittaa yhtiöitä yhä tarjoamaan tällaisia sopimuksia. Energiavirasto on jopa erikseen päättänyt, että kunkin verkkoalueen toimitusvelvollisen myyjän on tarjottava myös muuta kuin pörssisähkösopimusta toimitusvelvollisille asiakkaille. Energiavirasto kuitenkin itsekin toteaa, että lainsäädäntö ei mahdollista sitä, että vähittäismyyjiä voisi velvoittaa myymään sähköä tappiolla. Pelkästään tämä lausunto osoittaa, että kuluttajariitalautakunnan päätös on lainvastainen, koska 15 % vuotuinen korotuskatto yhdistettynä hyvityksiin yli 15 % markkinahintalaskussa tosiasiallisesti pakottaisi toistuvasti myyjät myymään sähköä tappiolla. Tämä on helppo todeta sähkön kuvan 1 sähkön markkinahintojen historiallisen hintavaihtelun perusteella.

Kuva 1. Suomen hinta-aluen vuotuiset spot-hinnat 2000-23. Vuoden 2023 luku on oma karkea arvioni tähän astisen toteuman ja loppuvuoden futuurien perusteella. Oranssilla on merkitty ne vuodet, jolloin markkinahinta on muuttunut edellisestä vuodesta yli 15 %, eli sähkönmyyntiyhtiöt olisivat tehneet merkittäviä tappioita, jos kuluttajariitalautakunnan päätöksiä sovellettaisiin takautuvasti.

 Yli 15 % markkinahintavaihtelu vuosien välillä on siis enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Hyvällä suojausstrategialla sähkönmyyntiyhtiö olisi useana vuotena pystynyt suojaamaan asiakkaansa tällaiselta markkinahintojen vaihtelulta, mutta kuluttajariitalautakunnan kanta tekee myyntiyhtiön hintasuojauksesta mahdotonta. Luonnollisesti kuluttajahintoihin vaikuttaa myös arvonlisävero, joka on laskettava kuvaajassa esitetyn tukkumarkkinahinnan päälle arvioitaessa kuluttajan keskimääräistä myyntihintaa, mutta sekään ei ole sähkönmyyntiyhtiön päätettävissä. Yksittäisen kuluttajan ostaman sähkön hankintakustannukseen vaikuttavat sitä paitsi tukkumarkkinahinnan ohella myös esimerkiksi kulutuksen ajoitus, ennustettavuus, kuluttajalle myönnetty maksuaika ja kuluttajan mahdolliset sähkön alkuperävaatimukset, joita kuluttajariitalautakunta ei ole jostain syystä päätöksessään lainkaan huomioinut, vaikka nämä voivat aiheuttaa kuluttajalle tarjotussa hinnassa sähkön tukkumarkkinahinnasta riippumatonta vaihtelua.

Kuka maksaa, jos kuluttajat eivät voi itse suojautua hintariskeiltä?

Yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei ole, mutta kansainvälinen esimerkki meillä on käytössämme. Norjassa on valtavasti sähkölämmitteisiä asuntoja, joten sähkön hinnalla on monille kuluttajille suuri merkitys. Maan kuluttajaviranomaiset ovat aggressiivisesti painostaneet kaikkia valitsemaan pörssisähkön, jopa siinä määrin, että kiinteähintaisten sähkösopimusten tarjonta on usein ollut hyvin niukkaa. Perusteluna on siis ollut se, että pitkällä aikavälillä pörssisähkö on edullisempaa. Näin varmasti on, mutta ongelmana on, että "pitkä aikaväli" saattaa olla sen verran pitkä, että monien kukkaro ei kestä sitä parempien aikojen odottelua. Pitkällä aikavälillähän myöskään palovakuutusta ei kannata ottaa, mutta tulipalo on sen verran iso kertavahinko, että oma elinikä ei riitä yhden vakuutuksettoman tulipalon aiheuttamien tappioiden kattamiseen.

Tämä surkea politiikka johti siihen, että vuoden 2022 sähkön hintakriisi tuli huomattavasti nopeammin norjalaisten sähkönkuluttajien kukkarolle kuin suomalaisten. Upporikas öljymaa ratkaisi tämän tukemalla kotitalouksien, pienyritysten, opiskelijoiden, yhdistysten, maatalouden ja jopa kirkkojen sähkönkulutusta yli kolmella miljardilla eurolla pelkästään vuonna 2022, ja näillä näkymin miljardiluokan tukisumma menee myös 2023. Toisin sanottuna kuluttajaviranomaisten kelvottomien suositusten vaikeuttama kriisi kaadettiin veronmaksajien niskaan. Norjalla oli toki siihen varaa, mutta tällainen riskien sosialisointi todennäköisesti tekee seuraavasta kriisistä vain entistä pahemman, koska kuluttajat luonnollisesti luottavat siihen, että valtio pelastaa myös ensi kerralla. 

Norjan esimerkin perusteella olen vakuuttunut siitä, että jos Suomi menee sähkösopimuksissa pelkkien pörssisopimusten suuntaan, jokainen meistä pääsee rahoittamaan naapuriensa riskinottoa sähkösopimuksissa seuraavassa kriisissä. Suomen poliitikkojen toiminta sähkökriisissä vuonna 2022 ei mitenkään vakuuttanut minua siitä, että omien poliitikkojemme kantti kestäisi seuraavaa ongelmatilannetta ilman riskien sosialisointia.

Miten sähkönmyyjä toimii kiinteähintaisten sopimusten kanssa?

En ole töissä yrityksessä, joka myisi sähköä pienkuluttajille Suomessa, mutta olen ollut töissä energia-alalla yli kymmenen vuotta useissa eri puolilla Eurooppaa toimivissa yrityksissä. Sähkönmyyjän toiminnalla kiinteän hinnan sopimuksissa ei kuitenkaan ole merkittävää eroa eri maissa, vaan kaikkialla myyjä toimii niin, että kun se tekee kiinteähintaisia myyntisopimuksia, se myös kiinnittää ostohinnan hyvin lähellä myyntihetkeä. Tämän voi tehdä finanssisopimuksena ostamalla sähköfutuureita tai vaikka sopimalla fyysisestä sähköntoimituksesta tietylle ajalle, mutta joka tapauksessa hankintakustannus lukitaan tässä yhteydessä.

Kuluttajariitalautakunnan ehdotus siitä, että sähkönmyyjä voisi perua näitä kauppoja jälkikäteen vedoten oikeustoimilain 36. pykälään on täysin järjetön. Kaikki hintasuojaukset kaikilla aloilla, mukaan lukien esimerkiksi korkosuojaukset, muuttuisivat täysin mahdottomaksi, jos oikeustoimilakiin vedoten voisi väittää markkinoiden epäsuotuisaa liikettä "kohtuuttomaksi". Jos Nokian osake tai vaikkapa viljan hinta laskee tai nousee 60 %, aina varmasti joku voittaa ja joku toinen häviää, mutta kukaan ei varmasti kuvittele, että voisi Suomen oikeustoimilakiin vedoten purkaa epäsuotuisat kaupat ja pitää suotuisat kaupat, vaikka kuluttajariitalautakunta tätä sähkönmyyjien toimintatavaksi esittääkin. Kaikki Suomen pankit olisivat rahantekokoneita noilla säännöillä, paitsi että kukaan ei kyllä suostuisi ottamaan niitä sopimusvastapuolekseen.

Ylipäätään hankintahintojen riittävä suojaus etukäteen on ainoa tapa, jolla juuri mitään hyödykkeitä (sähköä, viljaa, hiiltä, rautamalmia, lannoitteita yms.) voi laajamittaisesti myydä pitkillä sopimuksilla. Jokaisessa merkittävässä hintanousussa kaatuu yrityksiä, jotka ovat unohtaneet tämän periaatteen. (Esimerkit 1 ja 2.) On erittäin ikävää, että vaikka yhtiöt ovat tämän periaatteen lausunnoissaan kuluttajariitalautakunnalle selostaneet, se on päättänyt yksinkertaisesti jättää asian huomioimatta, ja lähtenyt tulkinnoissaan aivan omille teilleen. Lautakunnan linjan mukaan kuluttajansuojalaki ajaa kaiken muun lainsäädännön, esimerkiksi perustuslain takaaman yksityisomaisuuden suojan ja kuluttajien sopimusvapauden yli. Tämä ei vastaa lautakunnan tavoitetta, joka on sen omien sanojen mukaisesti "ratkaista riitoja puolueettomasti ja asiantuntevasti niin, että sekä kuluttajien että myyjien oikeudet toteutuvat.".

Miksi monopolialan lainsäädäntöä ei voi sellaisenaan käyttää kilpaillulla toimialalla?

Yksi keskeinen ongelma kaikkia kolmea kuluttajariitalautakunnan päätöstä yhdistävä tekijä on voimakas tukeutuminen sähkönsiirtoa ja vedenjakelua koskevaan lainsäädäntöön. Näillä aloilla on tosiaan erikseen määrätty lailla vuositason korotuskatot. Tämä on täysin ymmärrettävää, eikä siinä ole ongelmaa, koska näillä aloilla asiakkaat on sidottu myyjään ja myös myyjä asiakkaaseen. On äärimmäisen harvinaista, että joku irtisanoo vedenjakelua tai sähkönsiirtoa koskevan sopimuksena, jos ei muuta pois, joten palvelun myyjää ei haittaa, vaikka yksittäisen asiakkaan palvelun toimitus olisi kovastikin tappiollista. Ajan kanssa se kyllä tulee takaisin. 

Kuluttajariitalautakunta on kuitenkin jättänyt kokonaan lukematta näitä aloja koskevan lainsäädännön perustelut. Sähkönsiirron korotuskattoa koskevassa voimaan tulleessa lakiesityksessä nimittäin erikseen todetaan, että korotuskaton mahdollistavat sähkön siirtoa ja jakelua koskevat EU-direktiivit. Näiden direktiivien perusteella tehdyn lainsäädännön soveltaminen muille, kilpailluille aloille ei ole sellaisenaan mahdollista, kuten myös Kuluttajariitalautakunnan vähemmistö on todennut. On täysin käsittämätöntä, jos kilpailu- ja kuluttajaviraston edustajat eivät ole tätä tuoneet lautakunnassa esiin.

Päätösten laillisuusongelmat eivät kuitenkaan lopu tähän. Jos valtio säätää mille tahansa kilpaillulle toimialalle inflaatiosta riippumattoman korotuskaton, se ryhtyy tosiasiallisesti säännöstelemään kyseisen tuotteen hintaa. Tuotteiden vähittäismyyntihintojen säännöstely on lähtökohtaisesti kiellettyä EU-lainsäädännön mukaan. Jos Suomen valtio haluaa ryhtyä säännöstelemään sähkön vähittäismyyntihintoja, sen on saatava tällaiselle käytännölle lupa EU:sta. Joillakin jäsenmailla tällainen lupa kyllä on, joten poikkeuksen voinee saada, mutta Suomi ei ole tällaista lupaa pyytänyt, joten kuluttajariitalautakunnan päätöstä ei voi ryhtyä sellaisenaan noudattamaan.

Kuluttajariitalautakunta yrittää tehdä energiapolitiikkaa

On myös syytä huomata, että Suomi on sitoutunut EU-päätöksiin, jossa Suomi on luvannut lisätä uusiutuvan energian osuutta kokonaisenergian käytöstä. Suomen energia-alaa seuraaville tuskin on uutta, että tuulivoima on tärkeä osa tätä lisäystä. Tuulivoiman rahoitus taas riippuu ratkaisevasti siitä, että kiinteähintaisille tuulivoiman myyntisopimuksille on ostajia, ja sähkön vähittäismyyntiyhtiöt ovat yksi merkittävä sopimusten ostajaryhmä. 

Näitä sopimuksia ei voi tehdä, jos sähkön myyntiyhtiöt eivät voi myös suojata myyntihintojaan edes jonkin verran eteenpäin. Kun kuluttajariitalautakunta yrittää tehdä sähkön myyntihinnan suojaamisen mahdottomaksi, se siis samalla myös jarruttaa uusiutuvan energian etenemistä ja ylläpitää fossiilienergian käyttöä Suomessa. 

Yhtä lailla voidaan ajatella, että osa kuluttajista voisi haluta esimerkiksi maksaa vakaasti sähköä tuottavasta ydinvoimasta melko tasaista hintaa vuodesta toiseen, vaikka tämä hinta olisikin välillä vähän korkeampi kuin markkinahinta. Mutta kuluttajariitalautakunnan mielestä se tietää kuluttajaa paremmin, että kukaan ei "oikeasti" halua tällaista sopimusta. Minusta tämä on hävytöntä ihmisten mielipiteiden väheksymistä.

Kun kuluttajariitalautakunta yrittää päästää eroon kiinteän hinnan sopimuksista, kyseessä on siis itse asiassa merkittävä energiapoliittinen linjaus uutta puhdasta energiantuotantoa vastaan, eikä sellaisten tekeminen kuulu kuluttajariitalautakunnalle lainkaan. Se ei ole mikään puolustus, että lautakunta ei ehkä päätöksiä tehdessään ymmärtänyt tätä.

Oikea tapa edetä on lainsäädäntö

Jos kuitenkin Suomessa syntyy poliittinen enemmistö sen taakse, että sähkön vähittäismyyntimarkkinoiden toimintaa on muutettava, en minä sellaista vastusta. Sitten hallitus laatii lakiehdotuksia, teettää niistä vaikutusarvioita ja lopulta säätää lakeja eduskunnan päätöksellä. Kyllä minun puolestani hallitus saa tietyissä tilanteissa esimerkiksi rajoittaa markkinoiden sopimustyyppejä tai ryhtyä erilaisten hyödykkeiden hintasäännöstelyyn, mutta tällainen valta ei todellakaan kuulu kuluttajariitalautakunnalle, jota kansa ei ole vaaleilla valinnut.

Yksi tärkeä, perustuslainkin suojaama periaate on silti muistettava. Kuten lainkirjoittajan opaskin sanoo: "Taannehtiva puuttuminen yksityisten välisiin varallisuusoikeudellisiin sopimussuhteisiin on lähtökohtaisesti ongelmallista. Omaisuuden perustuslainsuoja turvaa myös sopimussuhteiden pysyvyyttä", eli esimerkiksi sähkönmyyntisopimuksia ei voi taannehtivasti muuttaa, kuten kuluttajariitalautakunta ehdottaa. Tämä tarkoittaa, että lakia ei voi säätää jälkikäteisesti koskemaan aikaa ennen lain säätämistä muuten kuin erittäin poikkeuksellisissa tapauksissa. Esimerkiksi pikavippien korkoja rajoittavissa laeissa tätä periaatetta noudatettiin, vaikka poliittinen yksimielisyys hävyttömän korkeista koroista oli laaja. Merkittävänä erona sähkönmyyntiin oli vieläpä se, että korot eivät perustuneet todellisiin rahan hankintakustannuksiin, toisin kuin sähkön myyntihinnat.

Kuluttajariitalautakunnan toiminnassa pidänkin erityisen raskauttavana sitä, että se yrittää muuttaa yksityisoikeudellisia sopimuksia merkittävällä tavalla toisen osapuolen eduksi jopa vuosia sopimuksen solmimisen jälkeen. Osa sähkönmyyntiyhtiöistä on täysin yksityisessä omistuksessa, ja yksityisomaisuuden suoja on keskeinen osa oikeusvaltiota. Jos valtio yrittäisi jälkikäteisesti muuttaa sopimuksia siten kuin kuluttajariitalautakunta niitä yrittää muuttaa, on erittäin todennäköistä, että valtio joutuisi korvausvelvolliseksi.

Luonnollisesti olen sitä mieltä, että yksittäiset kuluttajat ovat varmasti voineet joutua pitkäaikaisten kiinteähintaisten sopimusten kanssa ikävään tilanteeseen, ja varmasti olisi hyvä, jos osa näistä sopimuksista saadaan päätettyä yhteisymmärryksessä. Äärimmäisissä tapauksissa eduskunta voisi varmaan edistää tällaisen sovun syntymistä lainsäädännöllä, ja valtio voi luonnollisesti halutessaan säätää tuleviin sopimuksiin kuuluvista sopimussakoista nykyistä tarkemmin. Mutta se ei voi olla oikein, että esimerkiksi kuntaomisteisen sähköyhtiön pitäisi purkaa tällaiset sopimukset hyvin pientä korvausta vastaan, koska silloinhan maksajaksi joutuvat muut kuntalaiset. Ensisijaisesti jokaisen on kuitenkin vastattava omista sopimuksistaan itse, eikä kaataa huonojen päätöstensä seurauksia muiden niskaan.

Alatason alkoholipoliittisia havaintoja

Kuten varmasti useimmat ihmiset ovat kuulleet, uusi alkoholilaki hyväksyttiin loppuvuodesta 2017, ja sen välittömänä seurauksena tavallisissa ruokakaupoissa saa 1.1.2018 alkaen myydä hieman aikaisempaa vahvempia alkoholijuomia. Korkein sallittu alkoholipitoisuus nousi 4,7 tilavuusprosentista 5,5:een, ja nyt myös tislaamalla valmistetusta alkoholista tehtyjä juomasekoitteita saa myydä Alkon ulkopuolella.

On varmasti aivan liian aikaista tehdä muutoksen vaikutuksista suuria johtopäätöksiä tässä vaiheessa, mutta kirjaan silti ensivaikutelmani ylös. Näkemykseni perustuu siihen, että kävin tänään tiistaina 2.1. kahdessa päivittäistavarakaupassa (keskikokoinen S-market ja pieni K-kauppa), eli se on luonnollisesti hyvin kapea. Olen kuitenkin kiinnostunut kuulemaan muidenkin ensikokemuksia.

Ensimmäisenä huomiona voin todeta, että ainakaan toistaiseksi kaupat eivät näytä riehaantuneen muutoksista. A-olutta en edes löytänyt toisesta kaupasta lainkaan, ja Alkon suosituimman tuotteen eli sinisen lonkeron esillepano oli sekin vaatimatonta molemmissa. Itse asiassa en edes löytänyt sen hinnasta kertovaa lappua noin minuutin etsinnän jälkeen isommasta kaupasta, joten päätin ostaa yhden tölkin selvittääkseni asian.

Tämän lisäksi havaitsin tuossa kaupassa muutamia uusia juomasekoitteita (ns. limuviinoja), mutta eipä niidenkään hyllyssä oloa mitenkään näyttävästi mainostettu. On mielenkiintoista nähdä, onko kyseessä vain kiireisestä muutosaikataulusta johtuva käytännöllinen valinta vai pysyvä linjaus. Keskioluet olivat kyllä näkyvästi esillä tarjous-tekstien kanssa, kuten ennenkin, mutta ainakaan toistaiseksi kaupoissa ei näkynyt A-oluen, limuviinojen ja lonkeron hintoja kissan kokoisin kirjaimin kauppojen keskeisillä paikoilla.

Mitä hintaan tulee, ostin viime viikolla sinistä lonkeroa kahdesta eri Alkosta (Vantaa ja Pirkkala), ja painoin poikkeuksellisesti hinnan mieleeni. Tölkin hinta pantteineen oli 2,47 €. Tämän päivän hinta vantaalaisessa S-marketissa oli 2,42 €. Alkon uutta hintaa vuoden alun alkoholiveron korotuksen jälkeen en ole tarkastanut, mutta jos tämä kuvastaa hintamuutosta laajemminkin, on vaikea uskoa ainakaan lonkeron kulutuksen nousuun alhaisemman hinnan vuoksi. Niinpä myynnin todennäköisen nousun voisi uskoa kuvaavan lähinnä saatavuuden parantumisen vaikutuksia.

Juuri lonkeron osalta tuo vaikutus voi kuitenkin olla varsin suuri, sillä se syrjäyttänee jonkin verran käymispohjaisia lonkeron korviketuotteita, joita kaupat ovat ainakin toistaiseksi myyneet. Yhtenä todennäköisenä lainmuutoksen vaikutuksena pidän sitä, että noiden korviketuotteiden menekki ja sitä myötä myös näkyvyys hyllyissä pienenee selvästi, kunhan vanhat varastot on saatu myytyä loppuun.

Rekisteriä rekisterin perään

Kuten Aamulehtikin tänään kertoo, sisäministeriön uusi poliisiylijohtaja Mikko Paatero haluaa saada koko kansan sormenjälkirekisterit poliisin avuksi, koska se helpottaisi poliisin työtä. En ollut uskoa silmiäni - elämmekö todella vuotta 2008 vai onko nyt sittenkin orwellilaisittain vuosi 1984?

Sormenjälkirekisteri saattaisi toki ratkaista joitakin rikoksia nykyistä helpommin. Kaikkien kansalaisten kerääminen yhteen rekisteriin olisi kuitenkin räikeä yksilöllisyyden suojan loukkaus. Miettikääpä hetki, mitä vaikkapa Gestapo tai KGB olisi saanut moisella rekisterillä aikaan. Ja jos pidät tätä viittausta kaukaa haettuna, jokaisen on syytä tutustua esimerkiksi Suomen Valpon eli Suojelupoliisin edeltäjän toimintaan sodan jälkeisenä aikana. Tuolloin Neuvostoliittoa vastaan toimineita jahdattiin varsin mielivaltaisesti esimerkiksi asekätkentäjutun yhteydessä. Sormenjälkirekisterin avulla "rikollisia" olisi varmasti saatu kiinni paljon tehokkaammin.

Ihmiskunnan historia on täynnä esimerkkejä siitä, että jos jotain rekisteriä voidaan käyttää väärin, sitä varmasti myös jonain päivänä käytetään väärin. Jo kaikenkattavan sormenjälkirekisterin vuotaminen vääriin käsiin olisi katastrofi. Toivottavasti eduskunnassa edes tämän kerran otetaan huomioon tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnion tiukan kielteinen kanta rekisterin perustamiseen.

Jyrki Kasvin blogikirjoituksen perusteella vähintään yhtä lähelle vuotta 1984 pääsee järkyttävällä ehdotuksellaan virolainen sosiaalidemokraatti Marianne Mikko, joka keräsi blogien anonyymiuden rajoittamiselle lähes täyden kannatuksen EU:n parlamentin kulttuurilautakunnassa. Hänen mukaansa kaikista blogaajista pitäisi ottaa talteen jokin merkki, jolla pitäjä voidaan tunnistaa. Jos tällaista järjestelmää käytettäisiin kehitysmaissa, aika moni bloginpitäjä roikkuisi jo hirressä. Kuinkahan pitkään kestää, että tämä menee poliitikoiden päähän.

Taas meitä holhotaan

Yle kertoo tänään jälleen melkoisesta holhousyhteiskunnan rakennusyrityksestä.

http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/oikea/id80020.html

En vastusta alaikäisten rahapelirajoituksia, vaikka en uskokaan niiden olevan kovin toimivia, mutta rajoitusten toteutusehdotukset ovat järkyttäviä. Kolikkopeliin vaadittava "pelikortti" on kovin epäkäytännöllinen, ja kitkee varmasti erityisesti satunnaista, täysin harmitonta vaihtorahojen kanssa leikkimistä. Ongelmapelaajille se ei kuitenkaan muodosta minkäänlaista estettä, niin kuin joku RAY:n asiantuntijakin ymmärsi uutisissa epäillä.

Kolikkopelien rajoittaminen on kuitenkin mitätön toimi verrattuna siihen pöyristyttävään hölmöyteen, että Internet-pelaamista, kuten nettipokeria, halutaan rajoittaa nettisensuurilla. Ehdotuksen mukaan tiedonvälitys ulkomaalaisille pelipalvelimille tulisi estää ja maksujen välitys näiden yhtiöiden pelitileille estää. Mitähän seuraavaksi halutaankaan kieltää, ehkäpä pääsy hallitusta arvosteleville sivuille?

Selvityksessä pohditaan jopa mahdollisuutta, että laittomassa pelissä rahansa hävinnyt voisi vaatia rahansa takaisin palveluntarjoajalta. Ehdotus on lähinnä naurettava - onhan jokaisen pelaajan muutenkin tiedostettava se mahdollisuus, että uhkapelissä voi myös hävitä. Valtio ei voi ryhtyä suojaamaan ihmisiä kaikilta mahdollisilta tyhmyyksiltä, tai muuten rajoitetaan kansalaisten vapauksia vakavasti. Eikö Suomessakin ihmisen tulisi olla itse vastuussa omista teoistaan?

Rahansahan voi sitä paitsi hukata miljoonalla eri tavalla. Jollekulle ongelmana voivat olla uhkapelit, toiselle vaatteet ja kolmannelle autot. Pitäisikö valtion taata myös vaatteiden tai autojen ostajan oikeudet saada rahansa takaisin, jos ostajalla ei olekaan varaa näihin tuotteisiin?

Päivän valonpilkahduksena sentään pohditaan alkoholin varoitustarroista luopumista jo ennen käyttöönottoa. Niiden tehoon en ole uskonut missään vaiheessa.

Sensuuria yritetään jo nettipokeriinkin

Tuskin on Suomen ensimmäisestä Internetin sensuroinnin sallivasta laista noussut kohu laantunut, kun Rahapelifoorumi esittää puheenjohtajansa Matti Ahteen (sd) johdolla nettipokerin pelaamisen rajoittamista. Yhtenä keinona on väläytetty nettipokerin tarjoajien sivujen sensurointia.

On tämä ihmeellinen maa. Sananvapauden ja ihmisten itsemääräämisoikeuden puolesta on käyty tässäkin maassa pitkä kamppailu. Jostain kumman syystä jotkin kansanedustajamme ovat kuitenkin sitä mieltä, että Internetissä moiset periaatteet on syytä heittää romukoppaan. Onneksi sentään liikenne- ja viestintäministeri Susanna Huovinen (sd) ymmärsi vastustaa nettipokerin sensuroimista. Aika erikoista kuitenkin on, että hän väläyttää sensuurin mahdollisuutta, jos nettipokeriin osallistuminen kielletään.

Ei näin, ei todellakaan näin. Suomessa on pelien aiheuttamia ongelmia, mutta Internetin sensurointi ei ratkaise mitään. Jokusen sääntöjä noudattavan, hyvämaineisen pokerintarjoajan sensuuri voisi pitää pois Suomen markkinoilta, mutta erilaiset epämääräisemmat firmat osaisivat kyllä järjestää palvelimensa niin, ettei Suomen sensuuri pysy perässä. Sitä paitsi oman nettiliikenteensä voi reitittää toisen maan kautta, ja näin kiertää valtion pystyttämän sensuurin.

Kielloilla ja rajoituksilla maailman pelatuimpia korttipelejä, kuten pokerin eri pelimuotoja, ei kitketä Suomesta. Aivan yhtä lailla ihminen voi sitä paitsi käyttää rahansa loppuun myös valtion jo sallimilla Veikkauksen, RAYn tai Fintoton peleillä. En ole valmis kaatamaan valtion uhkapelimonopolia, mutta sensuurin tilalle tarjoan muita keinoja.

Minusta Suomen valtion on paras myöntää se tosiasia, että nyt ja tulevaisuudessa ihmiset pelaavat netissä pokeria siinä missä muitakin uhkapelejä. Koska pokerin suosio on kasvanut, Veikkaus voisi Suomessakin aivan hyvin alkaa tarjota nettipokeria. Osa rahoista jäisi sentään Suomeen, ja pelaamisesta saataisiin edes nykyistä tarkempaa tietoa.

En usko, että nettipokerin tarjoaminen suuresti pahentaa ihmisten talousongelmia. Tässä maailmassa riittää kyllä kohteita, joihin ihminen voi rahansa hukata, eikä valtion nettipokeri tilannetta olennaisesti muuta. Eihän valtio vaatekaupassakaan ole kyttäämässä, jääkö taskunpohjalle tarpeeksi rahaa. Tai mistäs minä tiedän, kenties tällaistakin jo suunnitellaan?