Sähkön vähemmän huono hintakattohahmotelma

Todettakoon, että olen tällä hetkellä työstäni perhevapaalla, ja kirjoitukseni sisällöstä vastaan yksinomaan minä.

Kirjoitin kuukausi sitten, että energiakriisiä ei ratkaista sähkön hintakatolla. Tämä on edelleen totta, mutta tilanne on viimeisen kuukauden aikana vaikeutunut merkittävästi. Pohjoismainen ensi vuoden sähköfutuuri oli vielä heinäkuussa 140 €/MWh eli 14 c/kWh, mutta se on viimeisen kuukauden aikana tuplaantunut, ja perjantaina 26.8. sen hinta oli jo 279 €/MWh. Saksassa tilanne on vielä pahempi, sillä heinäkuun lopussa hinta oli 362 €/MWh, ja perjantaina se hipoi jo tuhatta euroa. Valtaosa tästä järkyttävästä noususta nähtiin viime viikon aikana. Kansallinen sähkön hintakatto olisi tässä tilanteessa entistä kauheampi idea, mutta EU-tasolla alan taipua hintakaton laskun puolelle.

Ei ole nimittäin liioittelua sanoa, että Euroopan sähkömarkkinat ovat paniikissa. Ongelmana tilanteessa on, että nyt kärsivät sekä hyvin että huonosti johdetut yhtiöt, sillä vastuulliset yhtiöt nimenomaan suojaavat sähkön tuotantoaan ja myyntiään finanssipörssissä. Kun Saksan ensi vuoden sähkön futuuri nousi perjantaina 240 euroa, ja avoin positio tässä futuurissa on noin 90 000 MW, tämä tarkoittaa yksinkertaisella laskelmalla, että tuotetta myyneiden yhtiöiden vakuusvaade kasvoi noin 190 miljardia euroa päivässä. Käytännössä tämä on pääomaa, joka yhtiöiden on siirrettävä sähkön finanssipörssin vakuuksiksi. Tämä on täysin järjetön summa rahaa, eikä ole mitään takuita, että ensi viikolla ei tarvittaisi lisää vastaavia rahansiirtoja.

Ymmärrän sellaisen talousteoreettisesti oikean ajatuksen, että kehnoja finanssipositioita ottaneiden yhtiöiden tuleekin kaatua, mutta juuri nyt teoretisoinnissa ei ole oikein järkeä kenenkään kannalta. Kun Eurooppaa uhkaa ehkä kaikkien aikojen pahin energiapula, sähkön tuotanto- ja myyntiyhtiöiden laajamittaiset konkurssit veisivät ihan tavallisiltakin kuluttajilta sähkösopimukset, ja käytännössä pakottaisimme kymmenet tai jopa sadat miljoonat eurooppalaiset etsimään uuden sähköntoimittajan tilanteessa, jossa hinnat ovat ennätyskorkeat. Myös Euroopan muu teollisuus kärsisi valtavat tappiot, ja Euroopan kyky ylipäätään selvitä ensi talvesta lämpimänä heikkenisi merkittävästi. 

Tämä ei ole poliittisesti realistinen eikä edes eettisesti oikea tapa toimia, vaan huolimatta ajatuksen periaatteellisesta vastenmielisyydestä olen sitä mieltä, että EU:n ja/tai sen jäsenvaltioiden on ryhdyttävä laajamittaiseen interventioon energiamarkkinoille rauhoittaakseen tilannetta. Venäjä käy energiasotaa EU:ta vastaan, ja se aloitti siihen liittyvät toimet jo viimeistään vuonna 2021 esimerkiksi ajaessaan hallitsemiaan eurooppalaisia kaasuvarastoja tahallaan poikkeuksellisen tyhijiksi jo ennen talvea, normaalista toiminnasta poiketen. Kun Venäjä toimii törkeästi sekä manipuloidessaan energiamarkkinaa että tappaessaan ukrainalaisia lapsia, meidän on myös oltava valmiita poikkeuksellisiin toimiin.

Minä en väitä tuntevani kaikkia toimia, mitä tässä tilanteessa on tehtävä, mutta jotain on pakko tehdä energia-alallakin. Tämä ei ole jäänyt poliitikoilta täysin huomaamatta, ja Tsekki onkin EU:n puheenjohtajamaana kutsunut kokoon EU:n energiaministereiden ylimääräisen kokouksen mahdollisimman nopeasti.

Sähkön hintakattosääntelyn muutos

Energiayhtiöiden akuutti likviditeettikriisi on tietenkin ratkaistava, ja siihen tarvitaan varmasti muitakin toimia kuin mitä voin tässä mainita, mutta on poliittista realismia, että yhtenä ratkaisuna tilanteeseen esitetään sähkön hintakattoa. Sähkön hintakaton taso vaikuttaa nimittäin luonnollisesti siihen, kuinka suuriksi energiayhtiöiden vakuusvaateet voivat pahimmillaan kasvaa. Kuluttajan kannalta tämä voi kuulostaa merkityksettömältä, mutta tällaisessa kriisissä sillä alkaa olla suuri merkitys sille, millaisia sopimuksia sähköyhtiöt voivat ylipäätään kuluttajille tarjota. Toisaalta hintakatto tarjoaa myös pörssisähkösopimusta käyttävälle kuluttajalle tiedon siitä, mitä kustannukset voivat äärimmillään olla.

Talousteoreettisesti on oikein, että sähkömarkkinan hintakatto olisi vähintään niin korkea, että olisi kokonaistaloudellisesti fiksumpaa jättää sähköä toimittamatta kaikille kuin maksaa sähköstä vielä enemmän. Tämän VoLL-arvon on esimerkiksi Suomessa arvioitu olevan 8000 €/MWh eli 800 c/kWh. On kuitenkin katsottu, että näin korkean hintakaton käyttäminen aiheuttaisi kohtuuttomia riskejä sähkömarkkinoiden osapuolille, ja EU-regulaatiolla on asetettu sähkön spot-markkinoiden hintakatoksi 3000 €/MWh.

Säännöstö kuitenkin sisältää sellaisen pykälän, että aina kun sähkön hinta jossain yksittäiselläkin markkina-alueella käy edes hintakaton läheisyydessä, hintakatto nousee aina 1000 euroa koko EU-alueella. Ensimmäinen tällainen osuma nähtiin Ranskassa keväällä, ja hintakatto nousi 4000 euroon. Pari viikkoa sitten Baltiassa osuttiin tähän uuteen hintakattoon, ja syyskuun lopulla se nousee jo 5000 euroon.

Järjestelmä toimii ihan hyvin, jos hintakatto-osumat ovat erittäin harvinaisia, sillä näiden tilanteiden syyt ovat yleensä ohimeneviä. Historiallisesti näin on myös ollut, mutta nyt tilanne onkin jotain ihan muuta kuin tavallinen. Tässä tilanteessa, jossa Venäjällä on realistinen mahdollisuus kohdistaa yksittäisiin maihin tai alueisiin sellaisia energiasotatoimia, että hintakatto-osuma muuttuu todennäköiseksi, säännössä ei ole mitään järkeä.

Aivan ensimmäisenä toimenpiteenä ehdottaisinkin, että EU lopettaa itse säätämänsä hintakaton korotusautomaatin, ja sähkön hintakatto palautetaan normaaliin 3000 euroon. Jos se on riittävän korkea normaaliaikoina, sen pitää kelvata myös tässä kriisissä.

Järkevän hintakaton asettaminen

Ymmärrän hyvin, että joku esittää sähkön hintakaton asettamista vielä paljon tuotakin alemmas, mutta järkevän tason löytäminen ei ole aivan helppoa. Mielekkään hintakaton pitää nimittäin täyttää ainakin seuraavat kriteerit:

1. Hintakatto ei saa olla niin korkea, että yksikin osuma hintakattoon kaataisi ison osan markkinatoimijoista. Jos sähkön hintakatto olisi vaikkapa 1 000 000 €/MWh, yksi voimalaitosvika voisi kaataa vakavaraisenkin yhtiön. Tämä nyt sentään ei ole EU:n ongelma.

2. Hintakatto ei saa olla niin matala, että se tuhoaa kuluttajien kannusteet säästää energiaa pulan koittaessa. Jos hintakatto olisi esimerkiksi 200 €/MWh, isolla osalla pohjoismaalaisista ei olisi minkäänlaista ongelmaa kuluttaa ihan niin paljon energiaa kuin mitä kotitalous mitenkään saa menemään. Itse asiassa esimerkiksi Kosovo on soveltanut kuluttajahinnoille niin matalaa valtion tukemaa kattoa, että kansalaiset ryhtyivät innolla muun muassa bitcoin-tuotantoon. Nyt tilanne sitten onkin se, että vaikka bitcoin-hölmöilyt on jo kielletty, Kosovossa ei enää riitä sähköä edes normaalikäyttöön, kun valtiolla ei ole varaa maksaa sähkön tuonnista.

3. Hintakatto ei saa olla niin matala, että se pakottaa osan tuottajista pois markkinoilta. Jos nimittäin hintakatto alittaa jonkin voimalaitoksen tuotantokustannuksen, tällaisen tuottajan ainoa mahdollisuus on sulkea voimala tai ainakin jättää tarjoamatta sähköä markkinoille, mikä entisestään pahentaa sähköpulaa. Tästäkin on tuore esimerkki Australiasta, jossa kaasuvoimalat joutuivat lopettamaan sähkön tarjoamisen markkinoille, kun niiden polttoainekustannus ylitti sähkön hintakaton.

4. Pitkällä aikavälillä hintakaton on oltava ainakin jonkin verran korkeampi kuin markkinan kalleimman tarpeellisen tuottajan tuotantokustannus on. Muuten tällainen voimalaitos ei voi tehdä voittoa, ja vastuullisen omistajan on pakko sulkea laitos. Vaihtoehtoisesti markkinan kaikille tai ainakin kalleimmille tuottajille on maksettava erikseen kapasiteettikorvausta siitä, että ne pitävät laitoksensa markkinoilla sähköntuotannon kannattamattomuudesta huolimatta. Kapasiteettimaksujärjestelmän luominen olisikin yksi mahdollinen tapa pysyvästi leikata markkinan hintahuippuja, mutta sellaista ei enää ehdi täksi talveksi luoda.

Jo nyt olemme tilanteessa, että Euroopassa kaasun hinta on ensi talvelle yli 300 €/MWh. Käytännössä on myös varmaa, että riittävän sähkön saannin turvaamiseksi kaasuvoimalaitoksia, myös hyötysuhteeltaa heikkoja sellaisia, tarvitaan riittävän sähkön saannin turvaamiseksi. Tästä seuraa, että ainakin alle 1000 euron hintakatot akuutisti pahentaisivat energiapulaa, koska ne todella ajaisivat osan tarvittavista voimaloista kannattamattomiksi. Tästä todisteena käyvät myös kuvan 1 kaltaiset Suomen sähkömarkkinoiden tuoreet kysyntä- ja tarjontakäyrät, joita voi ladata Nord Poolista.

Kuva 1. Sähkön kysyntä- ja tarjontakäyrät Suomessa 29.8.2022 klo 15-16 Suomen aikaa.

Kuvasta 1 voi nimittäin todeta, että jopa Suomessa markkinoiden kalleimman juuri nyt aktiivisen tuottajan tarjous oli vain vähän vajaa 800 €/MWh. Ja kun katsoo vastaavia käyriä Keski-Euroopassa, siellä näkee jonkin verran tuottajia myös 1000 ja 2000 euron välissä. Molemmissa myös näkee, että sähkön kuluttajapuolella on ainakin jonkin verran joustokapasiteettia, jonka aktivoituminen vaatii jopa tätäkin korkeampaa hintaa.

Jos nyt säätäisimme yksinkertaisesti vaikkapa 1000 euron hintakaton sähkölle, tämä tarkoittaisi, että tavallaan hukkaisimme osan tuottajien ja kuluttajien venymiskyvystä, mikä kuitenkin sähköpörssiin jätettyjen tarjouksien perusteella on olemassa.

Hintakattoehdotus

Varmasti joku voisi tehdä syvällisemmänkin analyysin, mutta minun johtopäätökseni sähkön kysyntä- ja tarjontakäyristä on, että mielekäs sähkön hintakatto voisi löytyä tämänkin kriisin keskellä 1000 euron ja 3000 euron välistä. Mitä alemmas se halutaan asettaa, sitä suuremmaksi nousee mahdollisuus, että katon asettaminen itse asiassa pahentaa energiapulaa. Alarajan läheisyydessä tultaisiin myös sellaisiin ongelmiin, että osa jo voimassa olevista johdannaissopimuksista saattaa olla solmittu tämän tason ylittäviin hintoihin, mistä seuraisi vaikeasti ratkaistavia oikeudenmukaisuuskysymyksiä.

Poikkeuksellisessa tilanteessa hintakattoa voisi kuitenkin soveltaa epätavallisella tavalla, joka ehkäisee pahimmat edellisessä kappaleessa mainitut ongelmat. Jotta malli toimii, ensimmäisenä toimena valtioiden on yksinkertaisesti määrättävä voimalaitosten sulkemiset luvanvaraisiksi väliaikaisesti. Toisin sanottuna yhtään voimalaitosta ei saa sulkea ilman viranomaisharkintaa. Tämä voi kuulostaa hurjalta, mutta esimerkiksi Saksa ja Itävalta ovat jo säätäneet vastaavia lakeja kaasuvarastojen suhteen, eli jos jokin yritys ei toimi viranomaisten määräysten mukaisesti kaasuvarastojen täyttämisessä, maiden viranomaiset ottavat varaston hallintaansa väliaikaisesti. Näin estetään laitosten poistuminen markkinalta sähköpulan keskellä, vaikka niiden omistaja ei syystä tai toisesta pystyisi ylläpitämään laitosten valmiutta.

Tämän jälkeen voimalaitosten omistajat tulisi velvoittaa antamaan laitoksistaan tuotantokustannustiedot viranomaisille ainakin kohtuullisella tarkkuudella, jos näin ei ole jo tehty. Tämä mahdollistaisi sen, että viranomaiset pystyisivät kussakin tilanteessa arvioimaan, onko laitos oikeutettu hintakaton ylittävältä osalta korvauksiin. Tällöin nimittäin voitaisiin sopia, että niille laitoksille, joiden kustannus on korkeintaan hintakaton verran, ei missään tilanteessa maksettaisi hintakattoa enempää. Jos kuitenkin joidenkin tuottajien kustannus ylittäisi hintakaton ja tällaistakin tuotantoa olisi pakko aktivoida, näille ja vain näille toimijoille korvattaisiin erikseen valtion toimesta hintakaton ylittävä osuus.

Käytännön esimerkki

Oletetaan, että markkinoilla ovat seuraavat tuottajat.

Voimalaitos A, 5000 MW, markkinatarjous 50 €/MWh

Voimalaitos B, 4000 MW, markkinatarjous 200 €/MWh

Voimalaitos C, 900 MW, markkinatarjous 500 €/MWh

Voimalaitos D, 50 MW, markkinatarjous 2500 €/MWh

Voimalaitos E, 50 MW, markkinatarjous 3000 €/MWh

Nykymalli:

Jos kysyntä on 10 000 MW, sähkön hinta on 3000 €/MWh, ja kaikki tuottajat saavat tuon hinnan. Tämä on talousteorian pohjalta täysin oikeudenmukainen tapa asettaa hinta. Sähkön kokonaiskustannus on tuolle tunnille 10 000 * 3 000 = 30 miljoonaa

Ehdotus:

Asetetaan 1500 €/MWh hintakatto. Tämä on yhä sen verran korkea hintakatto, että kysyntä ei ihan kauheasti liikahda, eli oletetaan kysynnän olevan yhä 10 000 MW. Ensimmäiset 9900 MW saadaan hankittua hintakaton alittavalla hinnalla, mutta koska kysyntää ei vielä saatu täytettyä, hinta asetetaan hintakattoon. Loputkin voimalaitokset on aktivoitava, ja niille maksetaan erilliskorvaus, joka kattaa niiden rahavajeen. Nyt kokonaiskustannus on

10 000 * 1 500 + 50 * (2500-1500) + 50 * (3000 -1500) = 15,125 miljoonaa, josta 15 miljoonaa saadaan sähkön ostajilta, ja loput 125 000 tulee rahoittaa muulla tavoin, esimerkiksi verorahoilla. Käytännössä tämä malli myös toimii eräänlaisena "windfall-verona", koska se leikkaa hyvin edullisten tuottajien voittoja suhteessa tilanteeseen, jossa näin ei tehdä. Yleisesti olen sitä mieltä, että windfall-vero on kauhea idea, mutta minusta tässä tilanteessa jokin suurimpia voittoja leikkaava mekanismi lienee poliittinen välttämättömyys.

Jos kuitenkin esimerkissä asetetaan hintakatto esimerkiksi 150 euroon, siirrytään jo tilanteeseen, jossa valtio maksaa lähes kaiken sähkön, ja sitä paitsi noin matala katto nostaisi jo kulutustakin verrattuna normaalitilanteeseen. Todellisuudessa tilanne on tietysti aika paljon monimutkaisempi, kun tuottajia on valtavasti enemmän, mutta kohtuullisella työllä on varmasti löydettävissä sellainen hintaraja, että valtion osuus kustannuksista pysyy kohtuullisena.

Miksi ehdotan näin "hölmöä" mallia?

Yksinkertaisesti siksi, että pelkään muiden mahdollisesti esitettävien mallien olevan vielä hölmömpiä. Jotkin maat haluaisivat esimerkiksi irrottaa polttoainehinnat sähkön markkinahinnoista tukemalla voimalaitosten polttoainekustannuksia, ja juuri tällainen malli on käytössä Espanjassa ja Portugalissa. Näissä maissa nimittäin "leikitään", että kaasun kustannus voimalaitoksille on juuri nyt 40 €/MWh, vaikka markkinahinta Espanjassakin on yli 200 €/MWh. Tämä tehdään niin, että valtiot tukevat polttoaineostoja niin paljon, että sisäänostokustannus pysyy tuossa mainitussa 40 eurossa.

Tästä seuraa, että Espanjassa todella tehottomat ja huonotkin kaasuvoimalat käyvät yötä päivää ja vievät sähköään esimerkiksi Ranskaan, jossa tällaista leikkiä ei harrasteta. Samaan aikaan Ranskassa tai Saksassa paljon espanjalaisia voimaloita paremmat ja kaasua säästävämmät voimalat pysyvät kiinni, eli toimenpide suoraan lisää kaasun kulutusta. Toimenpide myös voimakkaasti vähentää espanjalaisten kuluttajien kiinnostusta energiansäästöön, koska sähkö on valtion tukien vuoksi moninkertaisesti halvempaa kuin sen todellinen tuotantokustannus. Kaiken huipuksi tämän kustannus valtioille on kymmeniä tai jopa satoja miljoonia per päivä. Näin hintakattoa ei ainakaan pidä tehdä.

Hiilen sidonta ei riitä ilmastonmuutoksen torjunnassa

Matti Pirhonen väittää Pirkkalaisessa (3.3.) hiilen sidonnan roolia keskeiseksi ilmastonmuutoksen ehkäisyssä. Hiilen sidonnan lisäämistä tarvitaan, ja Pirhonen kuvaa tätä prosessia hyvin, mutta yksinään se ei riitä. Ihmistoiminnan kasvihuonekaasupäästöt vastaavat noin 55 miljardia tonnia hiilidioksidia vuosittain. IPCC:n maankäyttöä käsittelevän vuoden 2019 raportin mukaan ei ole mahdollista tehostaa hiilen sidontaa läheskään näin paljon.

Ongelmana on, että emme voi aloittaa suuria maailmanlaajuisia metsitysohjelmia tai muuttaa valtavaa määrää peltoja hiilivarastoiksi, sillä tämä vaarantaisi ruuan riittävyyden. Samalla olisimme vaarassa tuhota arvokkaita elinympäristöjä, sillä metsättömillä alueilla on omanlaistaan arvokasta luontoa. Siksi maankäytön muutoksilla ei voida IPCC:n mukaan sitoa edes maksimissaan kuin 20 % nykypäästöistä, ja todellinen luku on luultavasti paljon pienempi. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vuoksi lisääntyvät tulvat ja metsäpalot voivat nopeasti mitätöidä vuosikymmentenkin työn hiilen sidonnan lisäämiseksi.

Jos maailman ilmastontutkijoiden näkemyksiä kokoavat raportit tiivistetään yhdeksi ydinviestiksi, tämä viesti on yksinkertainen: Fossiilisten polttoaineiden käyttöä on vähennettävä rajusti, jotta maapallomme ilmasto ei muutu liikaa. Tämän vuoksi on käsittämätöntä, että Pirhonen väheksyy sähköautoilua ja lihan syönnin vähentämistä päästövähennyskeinoina.

15 % maailman kasvihuonekaasupäästöistä syntyy liikenteessä, ja henkilöautot tuottavat noin puolet tästä. Meillä ei ole varaa olla vähentämättä näitä päästöjä. Pirhosen väite sähköautoilusta muoti-ilmiönä ei edes ole totta, sillä seuraan liikenteen kehitystä työkseni. Esimerkiksi Volkswagen ilmoitti juuri sijoittavansa kymmeniä miljardeja euroja sähköautojen tuotantoon ja odottaa sähköautojen vastaavan 70 % myynnistään Euroopassa vuonna 2030. Monet muut autonvalmistajat ovat ilmoittaneet vastaavista toimista. Tällaisia päätöksiä ei tehdä muoti-ilmiöiden vuoksi.

Toinen kestämätön Pirhosen väite koskee lihan syönnin vähentämistä. Luonnonystävänä Pirhosen tulisi tietää, että eläinten kasvatus ruuaksi on suuri ympäristöongelma. Karjan kasvatus on nimittäin suuri syy metsien tuhoamiselle eli hiilen sidonnan vähentämiselle ympäri maailman. Lisäksi YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) mukaan eläinten kasvatus aiheuttaa lähes 20 % kasvihuonekaasupäästöistä, kun huomioidaan nautojen ja muiden märehtijöiden tuottama metaani ja eläinten ravinnon tuotantoon tarvittavien lannoitteiden vapauttama dityppioksidi. Molemmat mainitut aineet ovat voimakkaita kasvihuonekaasuja.

IPCC:n arvioiden mukaan kasvipitoisempi ruokavalio voisikin vähentää kasvihuonekaasupäästöjä jopa 15 %. Terveys- ja ilmastohyödyistä huolimatta näin suuren luvun saavuttaminen ei ole todennäköistä, mutta tämä on samaa luokkaa kuin Pirhosen esittämän hiilen sidonnan tehostamisen kokonaispotentiaali. Sitä paitsi 2/3 Suomen nuorista aikuisista kannattaa lihansyönnin vähentämistä jo nyt. Kestävä kulutustaso ei edellytä ketään ryhtymään täysin kasvissyöjäksi, mutta ei ole hyvää syytä väheksyä ruokavalion muutosten potentiaalia ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Pirkkalaisessa 31.3.

Miksi ostaa Uniper?

Kirjoituksen saatua yllättävän paljon julkisuutta on syytä todeta, että olen kirjoittanut tekstin yksityishenkilönä, eikä se edusta työnantajani tai muunkaan tahon näkemyksiä. Se ei myöskään ole sijoitussuositus, koska pyrin siinä lähinnä arvioimaan Uniperin energiaomistusten arvoa. Esimerkiksi yhtiön johdannaissalkun sisältöön, lainakorkoihin tai muihin rahoitukseen liittyviin asioihin en ole edes yrittänyt ottaa kantaa.

Viime viikolla saatiin yksi kaikkien aikojen suomalaisista yrityskauppauutisista, kun Suomen valtion vähän yli puoliksi omistama Fortum ilmoitti päässeensä sopimukseen E.ONin kanssa siitä, että se ostaa noin 47 % Uniperin osakkeista. Kauppaa ei voi pitää erityisen yllättävänä, sillä erityisesti Ruotsissa Uniperilla on omistuksia, joita Fortumin voi uskoa jo pitkään tavoitelleen. Toistaiseksi Fortum ei saa enemmistöosuutta Uniperissa, mutta tämä lienee lähinnä ajan kysymys, sillä Uniperin osakkeenomistajiin kuuluu paljon instituonaalisia sijoittajia, ja Fortum käynee aikanaan neuvotteluita myös niiden kanssa.

Talouslehdistössä kauppaa on kommentoitu enimmäkseen asiallisesti, ja siellä on aivan oikein nähty, että kaupassa on sekä hyviä että huonoja puolia. Sen sijaan useat poliitikot, valitettavasti myös osa vihreistä, vaikuttavat menettäneen pahasti malttinsa arvioidessaan kauppaa ja yrittäessään käyttää sitä poliittisena lyömäaseena. On tietenkin totta, että Uniperilla on omistuksessaan kivihiiltä käyttäviä voimalaitoksia, mutta yrityskauppa-analyysinä "paha yhtiö, koska sisältää kivihiiltä" on kelvoton. Vielä paljon huonompiakin arvioita olen nähnyt, sillä jotkut ovat jopa epäilleet Uniperin olevan Soneran UMTS-kauppojen tapaista tyhjää ilmaa, ja tämä on jo väitteenä täysin järjetön.

Fakta on, että valtio pääomistajana antoi Fortumin myydä vakaata tuottoa tarjoavan, luonnollisesta monopolista nauttivan sähköverkkotoiminnan verosuunnittelua maksimaalisesti hyödyntäville kansainvälisille pääomasijoittajille. Pidän tuota päätöstä virheenä, vaikka se ei olekaan aiheuttanut viimeaikaista sähkön siirtohintojen nousua. Tuo nousu johtuu täysin eduskunnan säätämistä huonosti suunnitelluista laeista, kuten kirjoitin aikaisemmin (linkki). Nyt kun näin on kuitenkin tehty, olisi  virhe estää Fortumia tekemästä rahoillaan jotain.

Verkkojen myynnin seurauksena rahaa oli käytössä sen verran paljon, että jotain sille oli tehtävä, ja silloin on käytännössä valittava siitä, mitä markkinoilla on myynnissä. Euroopan energiamarkkinoilla ei ole järkevään hintaan myynnissä suuria yrityksiä, joilla ei olisi fossiiliomistuksia. Vielä vähemmän siellä on myynnissä yhtiöitä, joilla on suuria vesivoimaomistuksia ja merkittäviä synergioita Fortumin toiminnan kanssa. Toisin sanottuna Uniper on kaikesta huolimatta juuri Fortumille yksi parhaita mahdollisia ostokohteita, mutta tämän ymmärtääkseen pitää vaivautua ensin selvittämään, mikä Uniper on. Näyttää siltä, että moni innokas kommentoija ei ole tätä jaksanut tehdä.

Mikä Uniper on?

 

Kuva 1. Uniperin sähköntuotanto-omistukset Länsi ja Keski-Euroopassa. Lähde Uniper assets.

Uniper on saksalaistaustainen energiayhtiö, jolla on huomattava asema Saksan, Ison-Britannian, Ruotsin ja Hollannin sähkömarkkinoilla sekä Saksan ja Itävallan kaasuvarastoissa. Sähköntuotannon rakennetta voi tarkastella kuvassa 1. Lisäksi sen 83,73-prosenttisesti omistama Unipro tuottaa huomattavia määriä sähköä Venäjällä. Omistuksista on saatavissa julkinen kooste, johon viittaan useaan kertaan.

Kun kyseessä on yrityskauppa, aivan ensimmäisenä pitäisi aina arvioida kaupan hintaa. Fortum on maksamassa 46,65 %:n osuudesta 3,76 miljardia euroa, eli koko Uniperin se arvioi noin 8 miljardin euron arvoiseksi. Vuonna 2016 Uniper tuotti 2,2 miljardin euron kassavirran, ja vuoden 2017 alkupuoliskolla se tuotti 1,5 miljardin kassavirran. Koko vuodelta sen arvioidaan tuottavan noin miljardin voittoa, eli yhtiön arvo suhteessa vuotuiseen voittoon (p/e, price per earnings) on erittäin maltillinen noin 8. Yhtiö on myös rajusti vähentänyt velkojaan, ja ensimmäisen vuosipuoliskon 2017 jälkeen sen kokonaisveloiksi on ilmoitettu 3,3 miljardia euroa, mikä on kassavirtoihin ja yhtiön omaisuuteen nähden vähän. Yhtiön talous on siis kunnossa, ja se on vieläpä viime aikoina vähentänyt riskejään fossiilisen energian tuotannossa myymällä osuutensa venäläisestä kaasukentästä.

Puhtaasti talouslukujen valossa Uniperia voi siis pitää edullisena. Tämä on erittäin tärkeää todeta ääneen ennen kuin lähtee arvostelemaan yrityskaupan mielekkyyttä tai Fortumin johdon arvostelukykyä. Myös sijoittajien näkemys Uniperista on yleisesti ollut, että osake on houkutteleva sijoituskohde, toisin kuin jotkut yli-innokkaat arvostelijat ovat väittäneet. Tämän voi helposti todeta katsomalla yhtiön osakekurssin kehitystä, sillä osake on noussut yli 100 % sitten vuoden 2016 syyskuun listauksen. Osa noususta voi tosin selittyä jo pitkään liikkuneilla yrityskauppahuhuilla.

Vaikka yrityskaupan arvioinnissa talouslukujen arvioinnin pitäisikin lähtökohtaisesti olla keskeisessä roolissa, suurin erimielisyys Uniper-kaupan järkevyyden osalta näyttää liittyvän yhtiön tulevaisuuden näkymiin. Olen nähnyt ainakin parin vihreän kansanedustajan väittävän, että yhtiöllä ei ole minkäänlaista tulevaisuutta, koska se on fossiilienergiayhtiö. Samalla linjalla olivat erilaiset nettinälvijät, jotka nimittelivät Uniperia E.ONin jakautumisen yhteydessä E.OFFiksi. Sanaleikki on hauska, mutta minä seuraan työkseni eurooppalaisia energiamarkkinoita, ja olen (ilmastonmuutoksen kannalta ikävä kyllä) täysin eri mieltä. Euroopan energiantuotanto muuttuu hitaasti, ja on paljon todennäköisempää, että Uniper tienaa myös fossiilienergialla vielä paljon rahaa seuraavina vuosikymmeninä. Uniperin arvokkain omaisuus on tästä huolimatta sen ei-fossiilisissa osissa. Seuraavissa kappaleissa yritän selvittää, miksi näin on.

Uniper Ruotsissa

Uniperin tai oikeastaan E.ONin tarina Ruotsissa alkoi vuonna 2001, kun E.ON osti eteläruotsalaistaustaisen Sydkraft Ab:n osake-enemmistön. Yhtiö kasvoi eteenpäin yrityostoilla, kun saksalaisilla energiantuotantoyhtiöillä meni vielä hyvin. Kuten yhtiön voimalaitoslistasta käy ilmi, se omistaa noin 1600 MW ruotsalaista säädettävää vesivoimaa ja vielä 200 MW heikommin säädettävää jokivesivoimaa. Kokonaistuotanto vaihtelee sateiden mukaan, mutta viime vuosien lukujen perusteella tuotannoksi voi arvioida 6 500 GWh eli suunnilleen puolet Suomen vuotuisesta vesivoiman tuotannosta. En voi lakata hämmästelemästä, miten esimerkiksi Iltalehti ohittaa tämän faktan "analyysissään" täysin.

Väite siitä, että ruotsalainen vesivoima on jotain menneisyyteen kuuluvaa saastuttavaa energiaa on suorastaan järjenvastainen. Tilanne on täysin päinvastoin, ja esimerkiksi Ruotsin viimevuotinen energiapoliittinen sopimus pitää, aivan syystäkin, vesivoiman merkitystä keskeisenä maan puhtaalle sähköntuotannolle. Vesivoima on tärkeässä roolissa jopa Greenpeacen ja NeoCarbon Energyn  energiaskenaarioissa, ja näitä tahoja en ihan ensimmäisenä menisi syyttämään takertumisesta vanhaan energiapolitiikkaan, vaikka monesta muusta asiasta niitä voikin arvostella.

Vesivoimaa on harvoin myynnissä, ja nyt Fortum on siis saamassa hallintaansa noin 1800 MW ruotsalaista vesivoimaa. Edellinen suuri ruotsalaisen vesivoiman kauppa taidettiin tehdä 2013, kun muutamat suomalaiset energiayhtiöt ostivat 161 MW (normaali vuosituotanto 862 GWh) Indalsälvenin vesivoimaa 605 miljoonalla eurolla. Suomessa puolestaan 300 GWh (66 MW) Kokemäen- ja Kymijoen vesivoimatuotantoa kaupattiin 239 miljoonalla eurolla vuonna 2014.

Sähkön tukkuhinta on nykyään hieman alempana kuin tuolloin, mutta toisaalta vesivoiman kiinteistöveroa on Ruotsissa sovittu alennettavaksi lähivuosina useiden eurojen edestä megawattituntia kohden, joten vesivoiman tuloksentuottokyky on suunnilleen ennallaan. Olen tutustunut Uniperin vesivoimalaitoksiin laitoskohtaisesti työni vuoksi käytettävissä olevan aineiston perusteella, enkä näe syytä pitää Uniperin laitoksia yhtään vähemmän arvokkaina kuin noita tuolloin kaupattuja laitoksia.

Lisäksi pitää huomioida, että Uniper omistaa laitokset kokonaan, ei vain osittain, kuten edellä mainitussa Kraftgården Ab:n kaupassa, mikä helpottaa entisestään laitosten täyttä hyödyntämistä. Uniperin laitokset sijaitsevat pääosin Ångermanjoella sivujokineen ja Ljungan-joella, jotka sijaitsevat samalla spot-markkina-alueella (SE2) kuin Kraftgårdenin voimaosuudet. Jonkin verran omistuksia on myös etelämpänä eli hieman korkeampien sähkön tukkuhintojen piirissä, mutta teen nyt tässä karkean oletuksen, että Uniperin laitosten tuotanto on suunnilleen saman arvoista kuin Kraftgårdenin laitosten.

Tällöin pelkästään Uniperin ruotsalaisten vesivoimalaitosten arvo olisi (6 500 GWh / 862 GWh) * 605 milj. € = 4,6 miljardia euroa. Rehellisesti sanottuna epäilen Kraftgårdenin kaupan hintaa korkeammaksi kuin mitä Fortum olisi valmis maksamaan, mutta silti Uniperin ruotsalaisen vesivoiman arvo on helposti 2,5-3 miljardia euroa. Jos joku väittää jotain muuta, esittäköön numeroita väitteidensä tueksi.

Toisekseen Ruotsin energiapoliittinen sopimus takaa myös Ruotsin ydinvoimaloille mahdollisuuden käydä teknisen elinikänsä loppuun asti. Uniper omistaa 55 % Oskarshamn 3:sta (1400 MW), noin 30 % Ringhalsin neljästä reaktorista, joista kaksi jatkaa toimintaansa vielä ainakin pari vuosikymmentä ja noin 10 % Forsmarkin kolmesta reaktorista. Tämä tarkoittaa noin 2250 MW ydinvoimatehoa (17-18 000 GWh/v), jolla on käyttöikää 20-30 vuotta. Ottaen huomioon, että Suomessa ollaan valmiita maksamaan 7 miljardia euroa Fennovoiman 1200 MW:n ydinvoimatehosta 60 vuodeksi, lähes kaksi kertaa suuremman ruotsalaisen ydinvoimatehon arvoksi on hyvin varovaisestikin arvioitava 2-3 miljardia. Yli 30 vuoden päässä olevat kassavirrat ovat nimittäin investointi- ja kauppahintalaskelmissa aika lailla arvottomia.

Jos ja kun Fortum saa enemmistön Uniperista, se pystynee suomalaisten kokemustensa perusteella tehostamaan toimintaa erityisesti Oskarshamnissa, jossa saksalaisten ydinvoimaviha on estänyt toiminnan kehittämistä. Näin tuon toiminnan arvoa voidaan ehkä jopa nostaa, sillä vuonna 1985 käynnistetty Oskarshamn 3 siirtyisi kokonaan yhden toimijan alle. Fortum nimittäin omistaa loput 45 % Oskarshamnin reaktoreista. Pidän Fortumia huomattavasti Uniperia parempana ydinvoiman omistajana, sillä Fortum pitää aivan oikein ydinvoimaa yhtenä keinona vähentää ilmastopäästöjä, kun taas Uniper tai sen edeltäjä E.ON eivät tätä halunneet ymmärtää. E.ON syyllistyi nimittäin Oskarshamnissa hiljattain yhteen Pohjois-Euroopan viime aikojen suurimmista ympäristörikoksista Fortumin vastustuksesta huolimatta.

Tällä tarkoitan sitä, että Oskarshamn 1 (473 MW) suljettiin kesällä 2017 ja Oskarshamn 2 (638 MW) pari vuotta sitten, vaikka ne olisivat olleet käyttökelpoisia vielä 10-20 vuodeksi eteenpäin. Sulkeminen ei juuri lisännyt Ruotsin päästöjä, koska Ruotsissa puhdasta sähköä riittää, mutta reaktoreiden sulkemisen vuoksi Ruotsi pystyy nyt viemään aikaisempaa vähemmän puhdasta sähköä Puolaan, Saksaan, Tanskaan ja Liettuaan. Tämä lisää Euroopan hiilidioksidipäästöjä miljooneilla tonneilla joka vuosi, ja tuon lisäyksen mittaluokka on sama kuin Suomen koko sähköntuotannon vuotuisilla päästöillä.

Hiilidioksidipäästöttömän vesi- ja ydinvoiman lisäksi Uniper toimittaa suuria määriä kaukolämpöä Malmöön kaasulla käyvästä Öresundsverketistä ja vastaa suuresta osasta Ruotsin tehoreservitarpeita, sillä Etelä-Ruotsissa ei kylminä ja tyyninä talvipäivinä ole riittävästi sähköntuotantotehoa. Myös näiden laitosten arvo on selvästi enemmän kuin nolla.

Jos Uniperin Ruotsin tuotantolaitoksia arvostetaan lähellekään toteutuneita kauppahintoja, maltillisesti laskienkin pelkästään niiden arvoksi tulisi siis määritellä vähintään 4,5 miljardia euroa.

Uniper Saksassa

Aika suuri osa Uniper-ostoon kohdistuvasta kritiikistä taitaa perustua Uniperin tuotantorakenteeseen Saksassa. Tältä osin kritiikki on tietenkin osin aivan aiheellista, sillä on tosiasia, että Saksassa poltetaan aivan liikaa hiiltä ja kaasua. Samaan aikaan haluaisin kuitenkin todeta, että tämä ei ole Uniperin tai muiden energiayhtiöiden syytä, vaan ennen kaikkea poliitikkojen vika.

Saksa on halunnut sulkea ydinvoimaloita ennenaikaisesti sen sijaan, että olisi aloittanut energiakäänteensä rusko- ja kivihiilivoimalaitostensa sulkemisella. Päästövähennystulokset ovat kiistatta surkeita ja ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta täysin riittämättömiä, kuten kuvasta 2 näkee. Kokonaispäästöt ovat vähentyneet 25 vuodessa vaivaiset 15 % (kuvassa tummanpunaiset palkit), mikä on todella heikko suoritus, eikä Saksa ole saavuttamassa vuodelle 2020 asetettuja päästövähennystavoitteita. Euroopan maista esimerkiksi Suomi, Ruotsi, Tanska ja Iso-Britannia ovat pystyneet paljon parempiin tuloksiin, kukin omilla tavoillaan.

Kuva 2. Saksan sähköntuotannon kokonaispäästöt miljoonina tonneina ja CO2-intensiteetti (g/kWh). Lähde: Icha & Kuhs, Entwicklung der spezifischen Kohlendioxid-Emissionen des deutschen Strommix in den Jahren 1990 bis 2015.

Saksan vaalien jälkeenkin Merkelin CDU jatkaa päähallituspuolueena, eikä se ole kovinkaan tarmokkaasti työskennellyt päästövähennysten edistämiseksi. Uniperin kannalta CDU:n vallan jatko tarkoittaa, että  osaa sen fossiilisesta kapasiteetista tarvitaan myös jatkossa. Itse asiassa Saksa on kieltänyt Uniperia sulkemasta eräitä kannattamattomia fossiilisia voimalaitoksia, koska niitä tarvitaan pitämään valot päällä maassa (esimerkki). Minusta on typerää syyttää Uniperia siitä, että se noudattaa viranomaisten käskyjä tässä asiassa, vaikka kuinka haluaisin vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä.

On kuitenkin totta, että Uniperin 500 MW:n ruskohiilisähkökapasiteetti ja 3 000 MW enimmäkseen aika vanhaa kivihiilisähkökapasiteettia ovat sulkemisuhan alla joko taloudellisista tai poliittisista syistä lähivuosina. Niille ei pidä laskea merkittävää arvoa, eikä Fortum varmasti niin teekään. Voi hyvin olla, että Fortum ei mielellään ostaisi niitä ollenkaan, mutta sellaista pakettia ei ole myynnissä.

Uniper omistaa kuitenkin Saksassa noin 1000 MW enimmäkseen heikosti säädettävissä olevaa jokivesivoimaa ja 750 MW toiminnassa olevaa pumppuvesivoimaa. Kaikkien näkemieni energiastrategioiden mukaan Saksa tarvitsee tällaista uusiutuvan energian kapasiteettia myös tulevaisuudessa. Yhtiö on tuottanut Saksassa noin 5 TWh hyvin kannattavaa vesisähköä vuodessa, ja lisäksi sillä on säätökapasiteettia pumppuvoimaloissaan. Pelkästään vesisähkön myynnistä tulee kassavirtaa arviolta 200 miljoonaa euroa vuodessa ja nopeasti säätyvä pumppuvoimalatuotanto on Saksassa arvokasta, jolloin näidenkin laitosten arvoksi on hyvin konservatiivisillakin oletuksilla laskettava 2 miljardia euroa. Tämä on perusteltu arvio myös Ruotsin hintoihin nähden, sillä Saksassa sähköstä maksetaan paremmin kuin Ruotsissa, ja Uniperin saksalaisen vesisähkön määrä on vain hieman pienempi kuin ruotsalaisen.

Uniperin kaasusähköteho Saksassa on noin 3 000 MW, ja kaasun käyttö on vahvasti läsnä Saksan energiastrategioissa vielä vuosikymmeniä tästä eteenpäin. Tältä osin en voi ymmärtää, miten laitoksia voisi pitää arvottomina. Uniper omistaa myös noin neljänneksen Saksan kaikesta maakaasun varastointikapasiteetista, ja koska lähes koko Saksa lämmitetään kaasulla, varastoinnillekin lienee kysyntää pitkäksi aikaa. En todellakaan tiedä, onko tämä Fortumin strategiaan sopivaa bisnestä, mutta arvotonta tai hyödytöntä se ei missään tapauksessa ole. Oma asiantuntemukseni ei tosin riitä arvioimaan kaasun varastointikapasiteetin arvoa, joten jätän sen laskelmissani alhaiseksi. Lisäksi Uniperilla on kaasuputkiosuuksia (Itämeri-Tsekin raja eli OPAL-putki ja Hollanti-UK -yhteys, molemmista 20 % osuus), ja niille voi yhdessä laskea ainakin parin sadan miljoonan euron arvon.

Poliittisesti ongelmallisin Uniperin projekteista saattaa olla valmisteilla oleva Nord Stream 2 -kaasuputki, jossa yritys on mukana. En voi olla yhtymättä Elina Lepomäen näkemykseen siitä, että Suomessa ei ole oikein edes vakavasti keskusteltu asian poliittisista ulottuvuuksista. Pidän Suomen poliittista johtoa naiivina, kun tähän ei olla pystytty, mutta toisaalta Saksan pitäisi olla se maa, jonka pitäisi uskaltaa puhaltaa pilliin. Nord Stream 2 on kaupallisesti tarpeeton, heikentää Ukrainan asemaa ja synnyttää ristiriitoja EU:n sisällä. Putken rakentaminen kuitenkin mitä todennäköisimmin ratkeaa ennen kuin Fortumilla on edes määräysvaltaa Uniperissa, joten en näe sen juuri vaikuttavan tähän kauppaan.

Lisäksi on vielä syytä huomata, että Saksassa uusiutuvan sähköntuotannon rakentamisvauhti on hidastunut huippuvuosista. Jos uusiutuvien vuotuinen rakentamisvauhti on esimerkiksi 5 GW tuulivoimaa ja 1,5 GW aurinkovoimaa, kuten sen arvioidaan vuonna 2017 olevan, se ei riitä edes korvaamaan vuoden 2022 loppuun mennessä käytöstä poistumassa olevien ydinvoimaloiden tuotantoa. Lisäksi samanaikaisesti vanhaa loppuunajettua tuulivoimaa puretaan, joten käytännössä Saksan sähkömarkkinoilla CO2-päästöttömästi tuotetun sähkön määrä vähenee lähivuosina, mikä tarkoittaa hieman lisää tuotantoa fossiilisissa tuotantolaitoksissa.

Uniper muualla EU:ssa

Isossa-Britanniassa Uniperilla on 2000 MW hiilisähkötehoa ja 4300 MW kaasusähkötehoa. Iso-Britannia on ajanut kivihiilen käytön käytännössä alas kansallisella hiiliverolla ja Uniperin laitokset ovat lähellä käyttöikänsä päätä, joten niille ei kannata laskea mitään arvoa. Sen sijaan kaasulaitosten käyttö Britanniassa on kasvanut voimakkaasti, kuten Uniperin laitoslistan sivulta 5 näkyy. Useat Uniperin laitokset ovat myös pärjänneet Ison-Britannian kapasiteettimarkkinakilpailutuksissa, eli ne ovat varmasti käytössä vielä vuosienkin päästä.

Ison-Britannian sähkömarkkinatilanne on nykyisellään aika kireä, eikä laitoksia juuri enää jää varalle kylminä ja tyyninä talvipäivänä, sillä kivihiililaitosten poistuttua markkinoilta maa on täysin riippuvainen maakaasusähköstä. Maassa ei ole myöskään poliittista tahtoa tukea suunnattomia määriä uutta uusiutuvaa sähköntuotantoa, vaan sen lisäys on vähittäistä, joten maakaasua käytetään varmuudella ainakin 20 vuotta eteenpäin. Näin ollen Ison-Britannian kaasulaitoksilla on huomattavaa arvoa. Vastaavien uusien laitosten arvo olisi useita miljardeja euroja, ja vuonna 2015 Uniperin laitokset tuottivat Britannian markkinan keskihinnalla arvioituna 750 miljoonan euron edestä sähköä. Näillä luvuilla 1-2 miljardin euron arvostus laitoksille ei varmasti ole liikaa.

Ranskassa Uniperilla on pari hiililaitosta, mutta nämäkin sulkeutunevat lähivuosina, eikä Fortum varmasti näe niille arvoa. Sen sijaan Ranskan kaasulaitosten arvo saattaa nousta huomattavasti, jos Ranska alkaa todella sulkea ydinvoimaa Macronin suunnitelmien mukaan. Tällaisessa tilanteessa Uniperin kahden kaasuvoimalaitoksen käyttö noussee merkittävästi.

Hollannissa Uniper omistaa Maasvlakten suuret hiililaitokset, teholtaan yhteensä 2140 MW, ja niistä voinee melkoisella varmuudella sanoa, että ne ovat omistajalleen taakka. Hollanti, toisin kuin Saksa, on asettamassa aika tiukkoja päästövähennysvaatimuksia, ja saattaa hyvin jopa olla kieltämässä hiilen käyttöä jo ensi vuosikymmenen aikana. Toisaalta varsinkin uusin laitos (1070 MW) on kyllä juoksevien kulujen osalta melko kannattava hyvän hyötysuhteen ja modernin tekniikkansa ansiosta, joten hyvää kassavirtaa tuostakin laitoksesta kyllä vielä jonkin aikaa saa.

Hollannissa Uniperilla on kuitenkin myös kaasu-CHP:ta, ja sen tulevaisuus näyttää valoisalta, varsinkin jos Hollanti rajoittaa tiukasti hiilen käyttöä. Myös Belgian kaasuvoimalaitoksilla on vastaavia mahdollisuuksia, mutta näissä maissa Uniperin toiminta on sen verran pientä, että kauppahintaan sillä ei liene suurta vaikutusta. Unkarissa Uniperin ainoan laitoksen tuotanto on ollut voimakkassa kasvussa viime vuosina, ja Itä-Euroopan suunnalla kaasun käytön lisääntyminen itse asiassa edistää ilmastotavoitteita nykytilanteeseen nähden, joten politiikka ei ole sulkemassa kasvun mahdollisuuksia.

Uniper Venäjällä

Viimeisenä käsittelen Uniperin Venäjän-bisneksiä. En millään tavalla kyseenalaista sitä arviota, että Venäjällä energiabisneksen riskien arviointi on kovin erilaista kuin lännessä. On kuitenkin syytä huomata, että nimenomaan sähkötuotannossa venäläiset poliitikot ovat, niin uskomatonta kuin se onkin, olleet paljon luotettavampia kumppaneita energiayhtiöille kuin EU:n poliitikot.

EU:n päästökauppa otettiin käyttöön 2005, ja tuohon aikaan poliitikot kannustivat voimakkaasti EU-alueen yhtiöitä investoimaan päästöttömään energiantuotantoon, koska päästöoikeuksien nousevien hintojen väitettiin tekevän monista investoinneista aikaisempaa kannattavampia. Näin ei tapahtunut, ja ne yhtiöt, jotka tuolloin uskoivat poliitikkojen lupauksiin merkityksellisestä päästökaupasta, ovat saaneet raskaasti pettyä.

Todellisuudessa poliitikot ympäri Euroopan ryhtyivät rakentelemaan erilaisia tukijärjestelmiä uusiutuvalle energialle sekä kiristivät energiansäästötavoitteita. Kun tämän lisäksi Yhdysvalloista alkanut lama vähensi teollisuustuotantoa, päästöoikeuksien kysyntä laski. Nämä tekijät yhdessä romahduttivat päästökaupan hinnat, eivätkä Euroopan poliitikot vaivautuneet tekemään tilanteelle mitään. Käytännössä kaikki, jotka kuuntelivat poliitikkojen puheita 2000-luvun alussa ja investoivat omia rahojaan päästökauppaan luottaen, ovat olleet 2010-luvun energiasektorin häviäjiä. Sen sijaan voittajia ovat ne, jotka vähät välittivät EU:n päästökaupasta keskittyessään metsästämään tuottoisimpia valtioiden kansallisia tukijärjestelmiä. Tämä ei todellakaan ole kunniaksi EU:lle tai sen ilmastotavoitteille. Toisaalta voi silti todeta, että se on silti ollut maailman parhaasta päästä, koska pelkästään ylikansallisen järjestelmän luominen oli melkoinen ponnistus.

Venäjällä ilmastotavoitteista ei suuremmin ole piitattu, vaikka he ovatkin mukana kansainvälisissä sopimuksissa. Sen sijaan viime vuosikymmenen lopulla maahan haluttiin rakentuvan uutta sähköntuotantokapasiteettia kapasiteettimaksujärjestelmän avulla. Toisin kuin EU:ssa, venäläiset ovat pitäneet lupauksensa, ja investoijat ovat saaneet luvattuja tuottoja järjestelmästä, kun ovat rakentaneet uutta kapasiteettia. Järjestelmä on tosin sähkön kuluttajille varsin kallis enkä sitä siksi muille suosittele, mutta tuon aiheen käsittely ei kuulu tähän kirjoitukseen.

Näistä maksuista ovat hyötyneet sekä Fortum että Uniper, ja maksut jatkuvat pitkälle tulevaisuuteen. Myös vanha kapasiteetti on päässyt kapasiteettimaksujen piiriin siellä, missä se on katsottu tarpeelliseksi. Uniper kertookin  International Power -yksikkönsä tuottaneen vuonna 2016 noin 55 000 GWh sähköä, josta siis suuri osa Venäjällä. Kokonaistuloja syntyi 1,1 miljardia euroa, ja voitoksi jäi noin 100 miljoonaa euroa ja edellisvuonna peräti 240 miljoonaa euroa. Vaikka Venäjän bisnekseen voi monesta syystä suhtautua epäillen, se on viime aikoina ollut yllättävän vakaata, ja suurin ongelma lienee ollut ruplan kurssin vaihtelu. Läntisessä Euroopassa tuollaisen bisneksen arvoksi voisi varmasti sanoa ainakin 1,5-2 miljardia euroa, mutta Venäjän maariski huomioiden arvoa ei voine pitää näin korkeana.

Ei Venäjän bisnestä voi silti missään tapauksessa pitää arvottomana eikä edes täysin arvaamattomana. Uskon Fortumin tuntevan sikäläisen energiabisneksen varsin hyvin aikaisempien kokemustensa perusteella, ja pitkällä aikavälillä lienee jopa mahdollista löytää synergiaa Fortumin ja Uniperin Venäjän-toimintojen välille. Tästä huolimatta Fortumin Venäjä-riski huolestuttaa minua myös kaupan jälkeen, ja joku toinen saattaa arvioida sen jopa niin suureksi, että suhtautuu myös tähän kauppaan kriittisesti. Venäjän-toiminnan osuus Fortumin liikevaihdosta kuitenkin jopa laskee Uniper-kaupan myötä, koska Uniperin muu toiminta on niin laajaa.

Lopuksi

Kuva 3 sisältää tekstissä mainitut arviot kerättynä yhteen. Siitä näkee hyvin, että Uniperin voimalaitokset ovat arvokkaita, vaikka fossiilivoimalle ei suurta arvoa laskisikaan.

Kuva 3 Arvio Uniperin osien arvosta.

Maakohtaisen läpikäynnin perusteella on syytä olettaa, että Uniperin kaltaisen yhtiön ostaminen osina olisi kalliimpaa kuin mitä se nyt kokonaisuutena Fortumille maksaa. Uniperin osien arvo on käyttämieni konservatiivisimpien arvioidenkin mukaan enemmän kuin tuo 8 miljardia euroa, lähinnä siksi, että Uniper sisältää paljon edullista ja päästötöntä sähköntuotantoa Ruotsissa ja Saksassa. Minusta tämä riittää perusteeksi sille, että Fortumin kannattaa ostaa Uniperia, sillä puhtaan ja kannattavan sähköntuotannon omistaminen Euroopassa hyödyttää pitkällä aikavälillä myös suomalaista veronmaksajaa.

Arviot, jotka väittävät, että Fortum on tyhmä maksaessaan hiilivoimasta, eivät vaikuta tämän analyysin mukaan kovin järkeviltä. Minä en tosiasiassa usko, että Fortum edes ajattelee maksavansa hiilivoimasta, vaan se tulee vain harmillisena ja lähes arvottomana osana pakettia. Se, mistä Uniperissa ensisijaisesti kannattaa maksaa, on Ruotsin ja Saksan vesivoima sekä ruotsalainen ydinvoima, jossa Fortumilla on jo ennestään suuria omistuksia. Fortumin kannalta varsinkin Oskarshamnin pääomistuksen ajautuminen jonkun kilpailijan käsiin olisi suorastaan haitallista.

Muilta osin varsinkin kaasusähkölle riittää kysyntää vielä vuosikymmeniksi Länsi-Euroopassa, joten kaasuvoimalaitoksilla on arvoa riippumatta siitä, pitääkö Fortum ne itse vai pyrkiikö se myymään ne aikanaan muualle. Olisi itse asiassa hienoa, jos yhteistuotannon hyvin tunteva Fortum voisi esimerkiksi lisätä kaukolämmön käyttöä Euroopassa vaikkapa noiden laitosten avulla. Keski-Euroopassa nimittäin tuotetaan vielä paljon lämpöenergian hukkaavaa lauhdesähköä, ja samaan aikaan asuntoja lämmitetään vielä enimmäkseen kiinteistökohtaisesti öljyllä ja kaasulla. On joka tapauksessa todellisuuteen perustumatonta toiveajattelua, että fossiilisilla polttoaineilla tuotettu sähkö ja lämpö olisivat kokonaan poistumassa markkinoilta seuraavan 10-20 vuoden sisällä, sillä suurin osa Euroopan maista ei edes tavoittele tällaista energiastrategioissaan.

Mitä hiilivoimaan tulee, uskon, että Uniperin siirtyminen Fortumin määräysvaltaan saattaisi jopa hieman kiihdyttää hiililaitosten sulkemisia. Uniperin strategia vaikuttaa nimittäin paljon enemmän perinteisen fossiiliyhtiön strategialta kuin Fortumin. Minä uskon, että päästövähennysten kannalta on tehokkaampaa antaa Fortumin ostaa Uniper ja sitten kohdistaa Fortumiin painetta saastuttavimpien laitosten sulkemiseksi ja vähäpäästöisen tuotannon lisäämiseksi. Tässä kuitenkin tarvitaan myös paikallisviranomaisten yhteistyötä ja sähköverkkoinvestointeja, sillä sen enempää Uniper kuin Fortumkaan ei voi sulkea laitoksia, jos viranomaiset eivät tähän suostu tai verkko ei muuten pysty takaamaan ihmisille sähkön saantia.

Vielä hienompaa tietysti olisi, jos Fortum saataisiin ilmastosyistä käynnistämään esimerkiksi turhaan suljetut Oskarshamn 1 ja/tai 2 uudestaan, ja lisäsähkö ohjattaisiin Keski-Euroopan vientiin tai vaikkapa lämmityksen, liikenteen tai teollisuuden prosessien sähköistämiseen. Myös meillä täällä Pohjolassa kuluu edelleen aivan liikaa fossiilienergiaa sähkösektorin ulkopuolella, joten se olisi todellinen vuosikymmenen ilmastoteko.

Sähkön hinta ja verotuet: kansainvälinen vertailu

Sähkön hinta on ollut minulle jo useamman vuoden ajan tärkeä kirjoitusten aihe, johon olen toistuvasti palannut. Viime aikoina sähkön hintakeskustelu on nostanut päätään erityisesti hallituksen kaavaileman päästökauppakompensaation käsittelyn yhteydessä. Myös Valtion taloudellinen tutkimuskeskus (VATT) tutki hiljattain valtion energiaintensiiviselle teollisuudelle antamia verotukia, ja esittää tutkimuksessaan, että nuo verotuet eivät ole kovinkaan hyödyllisiä. Lisäksi VATT toteaa, että sähkön hinnan ei Eurostatin tilastojen perusteella pitäisi olla ongelma Suomen teollisuudelle, koska sähkö on Suomessa teollisuudelle verrattain halpaa kuvan 1 mukaisesti. Olen myös itse kirjoittanut aiheesta aikaisemmin tässä ja tässä, ja jälkimmäisessä kirjoituksessa nojauduin myös vahvasti Eurostatin tilastoihin.

Kuva 1. Teollisuuden sähkön hinnat mukaan lukien verot ja maksut Suomessa ja muualla Euroopassa vuoden 2015 toisella puoliskolla. Tietolähde: Eurostat, kuva VATT.

Viime aikoina minulla on kuitenkin ollut mahdollisuus arvioida tilannetta aikaisempaa laajemmin, ja arvostamani ihmiset ovat saaneet minut epäilemään Eurostatin tilastojen paikkansa pitävyyttä teollisten yritysten osalta. Jotkin teollisuusyritykset ovat nimittäin jo pitkään sanoneet, että erityisesti Saksan osalta viralliset tilastot kuvaavat tilannetta kovin huonosti, ja tämän vuoksi päätin itse lähteä selvittämään tilannetta.

Toinen syy innostukselleni on, että keskustelu ympäristölle haitallisista verotuista on kiihtynyt. Keskustelun pohjana toimii usein Matti Hyyrysen Ympäristöministeriölle tekemä ansiokas raportti YMra 13/2013, jossa energiasektorin verotuiksi arvioidaan  noin 800 miljoonaa euroa (s.129) ja liikennesektorin verotuiksi noin 1800 miljoonaa euroa. Raportti on perusteellisesti tehty, mutta sitä käytetään välillä hieman kyseenalaisin tavoin eri keskusteluissa. Ympäristölle haitallisen tuen määritelmänä käytetään nimittäin OECD:n määritelmää, jonka mukaan tuki luokitellaan haitalliseksi, jos se lisää haitan määrää suhteessa siihen, että tukea ei olisi. Määriteltäessä ei kuitenkaan pystytä ottamaan kaikkia mahdollisia vaikutuksia huomioon, ja missään tapauksessa verotuen poistaminen ei tarkoita sitä, että tuo summa veroja saataisiin kerätyksi. Tuettu toiminta nimittäin vähenee, joskus merkittävästikin, jos tuki poistetaan.

Energia-alan esimerkkinä voidaan mainita yhdistetyn sähkön ja lämmön tuotannon hiilidioksidiveron puolitus. Se on verotuki, jonka määräksi arvioidaan selvityksessä 67 miljoonaa euroa ja summa on sittemmin hieman noussut. Maan hallitus lähti selvittämään tuon puolituksen poistoa, ja VTT:n selvitys tuli siihen tulokseen, että vaikka poisto vähentäisi Suomen lämpösektorin päästöjä, se samalla lisäisi sähkösektorin päästöjä, heikentäisi Suomen sähköomavaraisuutta ja lisäisi sähkön tuontia, mikä puolestaan lisäisi fossiilisten polttoaineiden käyttöä esimerkiksi Virossa ja Venäjällä. Tällöin kokonaispäästöt ilmakehään eivät vähentyisi, vaikka ne Suomen rajojen sisällä vähentyisivätkin. Hallitus onneksi ymmärsi tämän ja luopui suunnitelmastaan. Toisin sanottuna ympäristölle haitallinen verotuki ei ollutkaan haitallinen, kun ymmärrettiin katsoa koko kuvaa.

Määritelmän toinen ongelma on, että verotuki määritellään vain maan sisäisessä kontekstissa. Selvityksen mukaanhan Suomi tukee esimerkiksi liikennepolttoaineiden käyttöä merkittävillä summilla ja vastaavalla mittarilla esimerkiksi USA ei tue niitä juuri lainkaan. Ei niin, koska Yhdysvalloissa kaikki maksavat hyvin alhaisia polttoaineveroja, paljon pienempiä kuin kukaan Suomessa vähennysten jälkeenkään. Toisin sanottuna Suomi verottaa myös verotutettua liikennepolttoaineiden käyttöä paljon enemmän kuin Yhdysvallat, joten pelkän verotuen summan vertailu on oikeastaan varsin älytöntä. Tämän takia verotukia eri maiden kesken vertailtaessa pitää olla erityisen varovainen.

Energiaintensiivisten yritysten verotuet eri maissa

Suomen verotuetuista sektoreista minä tunnen parhaimmin energiasektorin, ja siksi keskityn tässä kirjoituksessa näihin verotukiin. Ympäristöministeriön selvityksessä näitä verotukia ovat energiaintensiivisten yritysten veronpalautus (selvityksessä 120 milj. €) ja teollisuuden ja kasvihuoneiden alempi sähköverokanta (400 milj. €). Uutena tukena hallitus on hiljan esittänyt jo mainittua päästökauppakompensaatiota (40 milj. €), jolla on tarkoitus suojata teollisuutta päästökaupan sähkön hintaa nostavalta vaikutukselta. Kaikki kirjoituksessa esitetyt luvut on laskettu tekemälläni excel-pohjalla, johon voi tutustua itse tämän linkin takaa.

En millään tavalla halua kiistää sitä, että summat kuulostavat varsin suurilta. Tuolla rahalla valtio voisi varmasti rahapulassaan tehdä paljon muutakin kuin alentaa yritysten energiaverotusta. Tässä yhteydessä on kuitenkin muistettava, että summat ovat laskennallisia. Esimerkiksi teollisuuden alemmasta sähköverokannasta luopuminen aiheuttaisi väistämättä tehtaiden lakkautuksia Suomessa ja niiden siirtämistä muihin maihin. Tämä vähentäisi työllisyyttä, eikä välttämättä edes vähentäisi päästöjä, sillä suurimmassa osassa maailmaa sähköntuotanto on merkittävästi saastuttavampaa kuin Suomessa. Kokonaisvaikutusta on tietysti vaikea arvioida, mutta tekemäni kansainvälisen sähkön hinta- ja verotukivertailun perusteella uskallan väittää, että tuet eivät ole merkityksettömiä.

Erityisen paljon minua on viime aikoina ihmetyttänyt se, että jotkut ihmiset ovat pyrkineet esittämään asian aivan kuin Suomi tekisi sähkön käytön verotukiensa avulla erityisen taantumuksellista tai menneisyyteen katsovaa energiapolitiikkaa. Samaan aikaan joitakin muita eurooppalaisia maita pyritään esittämään edistyksellisen ja tulevaisuuteen tähtäävän energiapolitiikan airueina. Tällainen keskustelu asettuu mielenkiintoiseen valoon, kun tutustuu kuviin 2 ja 3.

Kuva 2. Pienen teollisuusyrityksen nauttimat verotuet ja maksuvapautukset valituissa Euroopan maissa. Vuosikulutus 10 000 MWh. Tiedot kerätty itse julkisista lähteistä.

Kuva 3. Suuren teollisuusyrityksen nauttimat verotuet ja maksuvapautukset valituissa Euroopan maissa.
Vuosikulutus 1 TWh, toimiala terästeollisuus. Tiedot kerätty itse julkisista lähteistä.

Kuten kuvista 2 ja 3 näkee, Suomen verotuet eivät ole keskeisiin kilpailijamaihimme nähden erityisen suuria, vaan ne ovat itse asiassa tämän vertailun pienimpiä. Naapurimaidemme kanssa ne ovat kuitenkin kohtuullisen lähellä toisiaan. Tämä johtuu ennen kaikkea verotuen määritelmästä, eli tässä verotueksi on OECD:n määritelmän mukaisesti määritelty kaikki sellainen, joka alentaa teollisuuden maksamaa hintaa suhteessa "normaaliin". Normaaliksi on puolestaan määritelty tavallisen kotitalouskuluttajan maksama vero- ja maksutaso. Tämä määritelmää voi ihan aiheestakin kritisoida, mutta tämän selvityksen aiheena onkin nimenomaan verrata täsmälleen samanlaisella menetelmällä eri maiden verotukia.

Esimerkiksi kuvissa näkyvä Ruotsin naapurimaita korkeampi tukitaso johtuu naapureita selvästi korkeammasta kotitalouksien sähköverosta. Saksa on kuitenkin aivan omassa luokassaan, eli siellä teollisuuden verotuet ovat valtavan suuria. Saksan verotuet ovat itse asiassa niin suuria, että suurimmassa osassa Eurooppaa ne veisivät kokonaishinnan jo huomattavasti negatiivisiksi. Näin ollen voikin todeta, että jos verotukien suuruus on energiapolitiikan moderniuden mittari, Saksa tekee vähintään koko Euroopan taantumuksellisinta energiapolitiikkaa. Missään muussa maassa energiaintensiivinen teollisuus ei nauti yhtä suuria alennuksia sähkön veroista ja maksuista. Blogin alussa mainituissa Eurostatin tilastoissa nämä eivät kuitenkaan näy, koska verohelpotukset koostuvat monista erilaisilla ehdoilla ansaittavista osista, ja noissa tilastoissa kuvattavan teollisuuden ei ilmeisesti oleteta pääsevän alennusten piiriin.

Ainakin minä pidän tätä merkkinä siitä, että uusiutuvan energian lisäämisinnostaan huolimatta Saksa selvästi haluaa suojella myös perinteisten, savupiipputeollisuudeksikin haukuttujen, toimialojensa kilpailukykyä, ja keskeisenä keinona ovat siellä erittäin mittavat energiaverojen alennukset. Niihin verrattuna omat ja lähinaapureidemme verotuet ovat varsin rajallisia.

Toinen tapa esittää asiaa näkyy kuvassa 4, joka kertoo hyvin suuren teollisuusyrityksen maksamasta sähkön kokonaishinnasta. Nämä luvut ovat jonkin verran aikaisempia lukuja tulkinnanvaraisempia, koska sähkön kokonaishinnan osana oleviin siirtomaksuihin sisältyy vaikeasti arvioitavia komponentteja. Esimerkiksi Suomessa laitoksen sijaintipaikalla kantaverkossa ei ole maksujen kannalta merkitystä, mutta Ruotsissa sijainniksi on oletettu maksujen määrittämistä varten Tukholma, Norjassa Oslo ja Saksassa Tennetin verkkoalue, joka kattaa suuren osan läntistä ja eteläistä Saksaa.

Huomattavaa on myös, että Saksassa ja Norjassa suurteollisuus saa merkittäviä alennuksia myös kantaverkon siirtomaksuista, jos käyttö täyttää tiettyjä ehtoja. Erityisen kiinnostavaa on, että Saksassa hyvin vakaa kulutus saa runsaat siirtomaksualennukset, vaikka samaan aikaan Saksassa pyritään ajamaan perusvoimaa eli jatkuvasti päällä olevan sähkön tuotantoa (ydin- ja hiilivoima) alas. Kuvan 4 luvut voidaan yleistää muillekin energiaintensiivisille toimialoille kuin Saksassa osin verotonta sähköä käyttävään terästeollisuuteen, jolloin Saksan verotuet pienentyvät, mutta muutos on vain noin 1 €/MWh. Muissa maissa muutoksia ei juuri tapahdu. Saksassa myös useita muita teollisia prosesseja kuin teräksen valmistus on kokonaan vapautettu sähköveroista, mutta muissa maissa tällaista suosimista ei harrasteta.

Kuva 4. Suuren terästeollisuusyrityksen maksama sähkön hinta (kulutus 1 TWh/vuosi, huipputeho 125 MW) ja sen nauttimat verotuet eri maissa. Suurin ero maiden välille syntyy itse sähköenergian hinnasta, sillä sähköenergian hinta on Suomessa vertailumaita korkeampi. Myös kantaverkkosiirto on Suomessa muita maita kalliimpaa. Perustuu omiin laskelmiin.

Toisaalta taas kuvassa 5 näkyy hyvin, että pienemmälle teollisuudelle Suomi on sähkön hinnan kannalta selvästi Saksaa parempi sijoituspaikka, sillä pienteollisuus joutuu Saksassa mittavista verotuista huolimatta maksamaan melko paljon uusiutuvan energian tukimaksuja.  Ruotsissa ja Norjassa hinnat puolestaan jäävät jonkin verran Suomen hintojen alapuolelle alhaisemman sähkön hinnan, mutta myös alemman sähköveron vuoksi. Ruotsi ja Norja nimittäin käyttävät teollisuuden hyvin alhaista sähköveroa (noin 0,5 €/MWh) jo varsin pienelle teollisuudelle, kun Suomessa vastaava teollisuus maksaa sähköstään 7 €/MWh veroa. Saksassa teollisuuden maksama sähkövero vaihtelee huomattavasti enemmän, sillä se riippuu muun muassa yrityksen maksamista eläkemaksuista. Sikäläisen sähköveron helpotuksia voi arvioida itse tällä laskurilla.

Suomen sähköverojärjestelmää voikin Ruotsiin ja Norjaan nähden arvostella siitä, että se suosii enemmän suuria kuin pieniä yrityksiä. Sekä energiaintensiivisten yritysten veronpalautus että mahdollisesti tulossa oleva päästökauppakompensaatio kohdistuvat nimittäin ennen kaikkea suurille yrityksille. En ole mitenkään vakuuttunut, että tämä on järkevää. Toisaalta taas Saksassa ero pienen ja suuren yrityksen maksaman sähkön hinnan välillä on vielä paljon suurempi kuin meillä.

Kuva 5. Pienehkön teollisuusyrityksen (kulutus 10 000 MWh/vuosi, huipputeho 2 MW, 20 kV siirto maan pääkaupungissa) maksama sähkön kokonaishinta. Perustuu omiin laskelmiin.

Mielenkiintoisen tarkastelukulman tarjoaa myös tukien luokittelu erilaisiin ryhmiin, kuten kuvassa 6 on tehty. Varsinaisen sähköveron alennus on suurin Ruotsissa, koska siellä kuluttajien sähkövero on korkein. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa muiden vapautusten osuus onkin varsin pieni. Suomessahan ei ole mitään erillistä uusiutuvan energian tukimaksua, ja sähköveron tuotto on moninkertainen tukisummiiin nähden, joten näin ollen mitään tukimaksuvapautuksia ei ole. Ruotsissa ja Norjassa energiaintensiivinen teollisuus on vapautettu maiden sähkösertifikaattijärjestelmästä, jolla tuetaan uusiutuvan sähkön, käytännössä lähinnä tuuli- ja vesivoiman lisäämistä. Tuon edun arvo on nykyisellä elcertin hinnalla noin 3,5 €/MWh, sillä pienkuluttajat maksavat suunnilleen tuon tukisumman jokaista ostamaansa megawattituntia kohden.

Kuva 6 tarjoaa myös mielenkiintoisen näkökulman kohuttuun päästökauppakompensaatioon, jota teollisuus on pitänyt varsin tärkeänä, tässä EK jo aikaa sitten ja uudempi kannanotto Metsäteollisuudelta. Yhteenvetona voidaan todeta, että Norja ja modernin energiapolitiikan maineella ratsastava Saksa maksavat päästökauppakompensaatiota EU:n salliman maksimimäärän, Suomi suunnittelee maksavansa puolet siitä ja Ruotsi ei käytä tukea ollenkaan. Kun katsoo kompensaation suuruutta nykyisillä hyvin alhaisilla päästöhinnoilla (Suomi 1 €/MWh, Saksa ja Norja noin 2,5 €/MWh) ja suhteuttaa sen muihin tukiin, on vaikea uskoa, että kompensaatiolla olisi merkittävää vaikutusta minkään maan teollisuuden kilpailukykyyn. Kuvaan 4 vertaamalla voidaan myös todeta, että kompensaatio ei läheskään riitä painamaan Suomen sähkön hintoja vertailumaiden tasolle, joten tuotakaan ongelmaa se ei ratkaise.

Kuva 6. Erilaisten verotukien ja maksuvapautusten suhde toisiinsa eri maissa suurelle teollisuusyritykselle (kulutus 1 TWh/vuosi). Päästökauppakompensaation suuruus on laskettu sähkön kulutukseen perustuvalla kaavalla, jotta se ei olisi toimialariippuvainen. Päästöoikeuden hinnaksi oletettu 5,8 €/tCO2, joka on tuore markkinanoteeraus vuoden 2017 päästöfutuurille. Perustuu julkisiin lähteisiin.

 Jos päästöoikeuden hinta olisi edes yli 10 €/tCO2 tai vaikkapa huippulukemiensa tuntumassa eli noin 30 €/MWh, päästökauppakompensaatio olisi tietysti suurempi ja vaikuttavampi, ja sillä voisikin olla jotain merkitystä kilpailukyvyn kannalta. Tuossa tilanteessa ymmärtäisin tarpeen hyvin ja siinä mielessä kompensaatiojärjestelmän valmistelua voi pitää mielekkäänä. Nykyisellä päästöhinnalla lienee kuitenkin huomattavasti järkevämpää ohjata tuo muihin verotukiin nähden vähäinen 40 miljoonan euron summa muuhun käyttöön, mitä Suomen hallitus jo tiettävästi pohtiikin. Jos tuo summa jaetaan teollisuudelle 1 €/MWh sähkön hinta-alennuksena, sillä ei pelasteta Suomessa ainuttakaan tehdasta, mutta jos se sen sijaan kohdistetaan perusteltuina innovaatiotukina, vaikutus voi olla pitkällä aikavälillä merkittävä.

Hieman piikikkäästi voisi myös todeta, että Olkiluoto 3:n valmistuminen laskee teollisuuden maksamaa sähkön hintaa enemmän kuin päästökauppakompensaatio nykyisillä päästöhinnoilla, ja ilman tuota myöhästymistä sähkön hintamme olisivat jo vuosia olleet lähellä Ruotsin sähkön markkinahintoja. Suomalainen teollisuus on  nimittäin ollut keskeisesti vaikuttamassa siihen, että Suomessa on satsattu runsaasti uuteen ydinvoimaan, ja tämän selvityksen vertailumaissa on puolestaan keskitytty uusiutuvan energian lisäämiseen. Se on ollut kiistatta nopeampaa kuin uuden ydinvoiman rakentaminen, joten tässä mielessä suomalainen teollisuuden maksama vertailumaita korkeampi sähköenergian hinta on myös sen omaa syytä. Moneen muuhun maahan nähden teollisuussähkö on silti Suomessa yhä melko edullista, joten mitenkään toivoton tilanne ei ole.

Lopuksi

Toivon, että tämä kirjoitus ja sen tausta-aineistona oleva excel-pohja avaavat Suomen ja kilpailijamaiden energiaverojärjestelmiä tukineen mahdollisimman monelle lukijalle. Aivan yksinkertaista tämä ei ole, koska maiden järjestelmissä on merkittäviä eroja. Ainakin oman näkemykseni mukaan Suomen järjestelmä on näiden maiden parhaasta päästä yksinkertaisuutensa puolesta, kun taas Saksan verojen ja tukien järjestelmä vaikuttaa melkoiselta viidakolta. Saksassa osa tuista valuu jopa fossiilisähkölle, sillä Saksassa maksetaan tukia uudelle hiiltä ja kaasua käyttävälle sähkön ja lämmön yhteistuotannolle (KWK-Abgabe), kun taas Suomessa ja Ruotsissa molempia verotetaan melko raskaasti.

Myös saksalaisen verkkoyhtiön kuluttajahinnoittelu tuntuu kovin ihmeelliseltä eri maksujen kokoelmalta vastaaviin pohjoismaisten yrityksien hinnastoihin nähden. Saksassa jopa merkittävä osa asiakkaista on yhä kulutusprofiililaskutuksen piirissä, joka ainakin täältä aikaa sitten etäluettaviin sähkömittareihin siirtyneestä Suomesta katsottuna vaikuttaa aivan muinaisen ajan toiminnalta. Jostain syystä näitä puolia Saksan sähköjärjestelmästä tuodaan kovin harvoin esiin julkisessa keskustelussa.

Toisaalta kirjoituksen pitäisi myös herättää kritiikkiä Eurostatin tilastoja kohtaan. Melko yksinkertaisen selvitykseni jälkeen olen täysin vakuuttunut siitä, että Eurostatin luvut kuvaavat Saksan osalta erittäin huonosti energiaintensiivisen teollisuuden sähkön hintaa. Metsäteollisuus taitaa siis sittenkin olla osin oikeassa kritisoidessaan Suomen energiakustannuksia tämän uutisen lopussa. Tosin rehellistä olisi myös todeta, että saksalainen pienkuluttaja maksaa samaan aikaan erittäin korkeaa sähkön hintaa, osin siksi, että teollisuuden energiakustannukset on siellä saatu pidettyä alhaalla vapauttamalla ne veroista ja uusiutuvan energian tukimaksuista lähes kokonaan. Minä en usko, että suomalaiset kuluttajat olisivat valmiita vastaavaan, eikä se mielestäni olisi oikeudenmukaistakaan.

Tämä huomioiden en mitenkään voi yhtyä siihen kritiikkiin, että Suomen verojen ja tukien järjestelmä olisi jotenkin erityisen vanhanaikainen. Se myös muistuttaa voimakkaasti naapurimaidemme järjestelmiä, ja Ruotsin energiajärjestelmää pidetään laajalti puhtaana ja edistyksellisenä. Siitä olen kuitenkin esimerkiksi Osmo Soininvaaran kanssa samaa mieltä, että nykyinen vakiosuuruinen sähkövero on aikansa elänyt, ja järjestelmää olisi aika muuttaa.

Pohjoismaisessa sähköjärjestelmässä on yhä useammin hetkiä, kun puhdasta, päästötöntä tai hyvin vähäpäästöistä sähköä on tarjolla jopa yli tarpeen. On järjetöntä, että jäykkä sähköverojärjestelmä estää sähkön käytön esimerkiksi kaukolämmön tuotantoon näissä tilanteissa. Tällöin sähkövero toimii myös ympäristön kannalta haitallisella tavalla, sillä moni kaupunki tuottaa korvaavan kaukolämmön esimerkiksi hiilellä tai turpeella, ja näin tuotettu kaukolämpö on puhtaan sähkön ylitarjontahetkillä saastuttavampaa kuin sähköllä tuotettu kaukolämpö olisi.

Toinen johtopäätökseni on se, että Suomen energiaintensiivisen teollisuuden sähkön käytön verotuet eivät ole keskeisiin kilpailijamaihin verrattuna liian suuria ja niiden merkittävällä karsimisella voisi näin ollen olla merkittäviä haitallisia vaikutuksia. Kun teollisuus saa jo nyt selvästi halvempaa sähköä kilpailijamaissa, esimerkiksi VATTin tutkimuksessaan arvostelema energiaintensiivisen teollisuuden veronalennus ja teollisuuden alempi sähköverokanta lienevät ainakin toistaiseksi tarpeellisia. Jos edes EU-maiden kesken saataisiin aikaan sopimus, jossa näitä tukia päätettäisiin vähentää yhdessä, muutos voisi toimia paremmin, mutta tällaista sopimusta lienee vaikea saada aikaiseksi.

Jos ympäristöministeriön raportissa mainittuja ympäristölle haitallisia tukia kuitenkin halutaan vähentää, näiden lukujen perusteella ja kansainvälinen kilpailutilanne huomioiden lienee parempi aloittaa esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden verotukien vähentämisestä kuin sähkön käytön verotukien vähentämisestä. Esimerkiksi bensiinin hinta on Suomessa jo monen Euroopan maan hintojen alapuolella alhaisempien verojen vuoksi, eikä diesel-polttoaineen alhaista verokantaa tunneta kaikkialla.

Myös työmatkakuluja tuetaan Suomessa melko avokätisesti, ja tämäkin lisää nykyisellä autokannalla fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Pelkästään dieselin alempi vero ja työmatkakuluvähennys muodostavat tuon ympäristölle haitallisia tukia käsittelevän raportin mukaan vuodessa yli miljardin euron verotuen. Silti tämänkin verotuen osalta voitaneen arvioida, että tukien poistamisella on myös taloudelliset haittansa, eikä tätä ole syytä tehdä ilman perusteellista selvitystä.

Pitkällä tähtäimellä fossiilisista polttoaineista on nimittäin joka tapauksessa päästävä eroon, mutta sähköä voidaan käyttää jopa nykyistä enemmän, kunhan huolehdimme, että se tuotetaan puhtaasti. Suomella on tähän erinomaiset edellytykset.
 
Kaikki tässä kirjoituksessa esitetyt itse tehdyt kuvaajat on tehty excel-pohjalla, jonka olen julkaissut. Tehdyt oletukset on tehty näkyviksi ja useita arvoja voi myös muuttaa, jotta saa kuvan siitä, miten eri tekijät muuttuvat esimerkiksi yrityksen kulutuksen tai päästöoikeuden hinnan muuttuessa. Jos havaitsette luvuissa virheitä, pyydän ystävällisesti ottamaan yhteyttä, niin teen tarvittavat korjaukset.

Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla - kommentti, 3. osa

Tämä on kolmas ja viimeinen osa blogikirjoituksieni sarjasta, jolla arvioin keskustelua herättänyttä Lappeenrannan teknillisen yliopiston professorien Viljaisen ja Kyläheikon tuoretta selvitystä "Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla". Otsikointi vastaa tuon tekstin otsikoita.

4 Tukijärjestelmät talousteorian valossa

Tämä osio perustuu lähinnä tukien talousteoreettiseen tarkasteluun, joka ei ole vahvinta osaamisaluettani. Haluan kuitenkin nostaa esiin, että selvityksessä todetaan selvästi tukien/haittaverojen olevan tarpeen esimerkiksi silloin, kun toimialalla esiintyy negatiivisia tai positiivisia ulkoisvaikutuksia.

Energiantuotannossa ilmastoa lämmittävät kasvihuonekaasupäästöt ovat juuri näitä negatiivisia ulkoisvaikutuksia. Niiden vähentämiseksi on aivan oikein käyttää haittaveron tapaista ratkaisua, kuten päästökauppaa, joka kannustaa vähentämään päästöjä. Samalla se tuottaa
yhteiskunnalle tuloja, joilla voidaan vähentää ja korvata saastuttamisen aiheuttamaa haittaa.

Toisaalta selvitys toteaa myös, että positiivisten ulkoisvaikutusten edistämiseksi voidaan käyttää tukia. Nämä tuet tulee kohdistaa määräaikaisesti esimerkiksi uutta teknologiaa edistävään toimintaan, ja niistä tulee luopua, kun niille ei ole enää tarvetta. Minä kannatan ehdottomasti tätä periaatetta, mutta huomautan kyllä, että päästöttömän energian kohdalla tarve ei ole vielä läheskään päättynyt. Vaarallisen voimakasta ilmastonmuutosta ei ole vielä läheskään torjuttu, vaan sen vastainen työ on vasta alussa, ja tarvitsemme varmuudella paljon teknologista kehitystä vähentääksemme päästöjä. 

Päästöttömän energian tukimalleja on kuitenkin ehdottomasti kehitettävä nykyisestä siten, että ne tukevat paremmin uuden teknologian kehittymistä. Esimerkiksi 35-vuotinen syöttötariffi ydinvoimalle ei todellakaan ole tällainen tukimalli, mutta samaa voi kyllä sanoa monen Euroopan maan 20 vuotta kestävistä aurinkovoiman tuista.

Erinomainen suositus löytyy myös selvityksen sivulta 29, joissa kehotetaan Eurooppaa kehittämään energian yhteismarkkinoita. Jos EU haluaa vähentää tehokkaasti päästöjä ja tuottaa sähköä kilpailukykyiseen hintaan, energiamarkkinoita ei pidä tarkastella itsekkään kansallisesta näkökulmasta. Jos EU:n jäsenvaltiot ryhtyvät kukin omapäisesti tukemaan suosikkienergiamuotojaan miettimättä lainkaan kokonaisuutta, kuluttaja kärsii varmasti maksajan roolissa. Se, mitä nämä suosikkienergiamuodot ovat, vaihtelee maittain.

5 Johtopäätökset ja uusiutuvan energiapolitiikan tavoitteet

Selvityksen lopussa määritellään vielä 4 tavoitetta, jotka ovat:

Tavoite 1: Kehitetään monipuolisempi analyysikehikko, jonka avulla eri sähköntuotantomuotojen kustannuksia ja hyötyjä vertaillaan keskenään.
Tavoite 2: Hiilidioksidipäästöjen vähentämisessä ensisijainen keino on päästökauppa.
Tavoite 3: Kannustetaan infrastruktuurin kehittämiseen ja poistetaan rakentamisen esteitä.
Tavoite 4: Markkinaehtoisille investoinneille annetaan mahdollisuus.

Kaikki mainitut tavoitteet ovat mielestäni erittäin kannatettavia, ja olen täysin vakuuttunut, että ainakaan Vihreät eivät asetu niitä vastustamaan.

Suomessahan tavoitteen 1 rooli on ymmärretty varsin hyvin alusta alkaen, sillä uusiutuvalle sähköntuotannolle ei ole annettu mitään erioikeuksia sähkömarkkinoilla toimimisen suhteen. Tämä tarkoittaa, että ne ovat vastuussa esimerkiksi tuotantonsa ennustevirheistä samassa määrin kuin muutkin tuottajat. Vastaava käytäntö tulisi saattaa pikimmiten voimaan muuallakin Euroopassa. Erityisesti Saksa on tässä ikävä poikkeus.

Päästökaupan roolin korostaminen on ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta selvästi tärkein tavoite, sillä päästökaton sisältävä päästökauppa ohjaa suoraan Euroopan päästökehitystä, kunhan katto asetetaan riittävän tiukaksi. Tässä kysymyksessä Suomella olisi paljon parannettavaa, sillä tällä hetkellä olemme Puolan kanssa samassa rintamassa estämässä päästökaupan kehittämistä.

Energiainfran kehittäminen ja markkinaehtoisten investointien mahdollistaminen ovat nekin tärkeitä tavoitteita. Suomessa on kansainvälisessä vertailussa erittäin hyvä maan sisäinen sähkönsiirtoverkko, sähkönsiirtokustannuksemme ovat edullisia ja kansainväliset verkkoyhteytemme ovat vahvoja. Niiden kehittämistä tulee ehdottomasti jatkaa. Siirtoverkon suurimmat ongelmat koko Euroopassa ovat tällä hetkellä Saksassa, jossa mittavat sähköverkkoinvestoinnit etenevät liian hitaasti. Maan keskeinen sijainti Euroopassa kasvattaa näiden ongelmien merkitystä sähkömarkkinoilla. Suomen ja muiden Pohjoismaiden tuleekin jatkaa painostusta, jotta Saksa investoi riittävästi sähköverkkoihinsa.

Tämän hetken sähköntuotantoinvestoinnit perustuvat kiistatta liian paljon tukiin. Emme voi korjata tilannetta kovin nopeasti, mutta Suomen tulee ehdottomasti vaikuttaa Euroopassa siten, että uusiutuvan energian kansallisia tukia yhtenäistetään ja vähennetään. Koko selvityksen suosittelema vahvempi päästökauppa on hyvä keino myös tähän, sillä se johtaa automaattisesti tukemattomien investointien lisääntymiseen ja toisaalta tekee useista nykyisistä tuista halvempia valtioille. Toisaalta ilman vaikuttavaa päästökauppaa päästöjen vähentyminen jää uusiutuvan energian tukemisen varaan, ja tämä selvitys osoittaa hyvin, että se ei ole kovin tehokasta, ja käy myös kalliiksi varsinkin alkuvaiheessa.

Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla, kommentti, 2.osa

Tämä kirjoitus on tarkoitettu Lappeenrannan yliopiston professorien, Viljaisen ja Kyläheikon selvityksen Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla keskiosan eli luvun 3 kommentointiin. Tämän tekstin ensimmäinen alaotsikko vastaa alkuperäisen tekstin otsikointia, mutta olen sen lisäksi olen lisännyt pienempiä otsikoita ryhmitelläkseni aiheita.

Luvussa 3 ovat selvityksen selvästi heikoimmat osat, ja tämän vuoksi osa on pitkähkö. Selvitys antaa nimittäin aivan liian negatiivisen kuvan esimerkiksi Saksan päästökehityksestä, uusiutuvan sähkön tukien vaikutuksesta sähkön kuluttajahintoihin ja uusiutuvan sähkön tuotannon lisäämisen päästövaikutuksesta. Erityisen pahasti se epäonnistuu väittäessään maakaasulauhdesähkön olevan tehokas keino vähentää sähkön tuotannon päästöjä, sillä tämä on totta Yhdysvalloissa, mutta ei pidä paikkansa Pohjoismaissa.

Päästökauppa, uusiutuva energia ja Euroopan sähkömarkkinaintegraatio

Selvityksessä avataan erinomaisesti perustelut sille, miksi päästökauppa on lähtökohtaisesti hyvä ja taloudellisesti tehokas järjestelmä vähentämään haitallisia päästöjä. Se ohjaa tekemään päästövähennykset siellä, missä se on edullisinta, ja palkitsee innovatiivisia yrityksiä, kuten Viljainen ja Kyläheiko suoraan toteavat.

On aivan totta, että erilliset tavoitteet uusiutuvalle energialle ovat olleet päästökauppajärjestelmän kannalta haitallisia. On kuitenkin hyvä muistaa, että varsinainen tavoite on ilmastonmuutoksen hidastaminen, ei täydellisen päästökauppajärjestelmän luominen. Koska EU:n päästökauppa ei kata koko maailmaa, tarvitsemme myös selvityksenkin jo alussa suosittelemia tukijärjestelmiä uusien teknologioiden kehittämiseksi markkinoille, jos haluamme vähentää päästöjä myös muualla.

Uudet teknologiat eli käytännössä aikaisempaa halvemmat tavat tuottaa päästötöntä energiaa käyvät nimittäin kaupaksi myös alueen ulkopuolella, jossa päästökauppaa ja sen mukanaan tuomaa päästökattoa ei ole. Tässä tavoitteessa on onnistuttu erinomaisesti, kuten edellisen kirjoitukseni lopussa osoitin vanhentuneiden kustannusarvioiden avulla. Tuulivoiman kustannukset ovat Suomessa pudonneet ainakin 50 % vuoden 2007 arvioista, ja aurinkovoiman kustannukset Saksassa vähintäänkin 80 %. Aurinkovoima onkin huikeassa kasvussa maailmalla, ja tuulivoimankin kasvu on kohtalaisen vahvaa. On erittäin epätodennäköistä, että näin olisi käynyt ilman Euroopan panostuksia uusiutuvaan sähkön tuotantoon.

Päästökauppa vs. uusiutuvan energian tukeminen

Tämä ei tietenkään poista mihinkään sitä tosiasiaa, että Euroopan sisällä uusiutuvan sähkön tuotannon tukeminen on ainakin joissakin maissa noussut päästökauppaa määräävämmäksi ohjauskeinoksi. EU:n päästökaupassa hiilidioksiditonnin hinta oli vuonna 2014 noin 6 €/t.

Suomen päästökaupan alaiset päästöt ovat noin 30 miljoonaa tonnia vuodessa, eli niiden arvo on suunnilleen 180 miljoonaa euroa. Näistä päästöistä jaetaan kolmannella päästökauppakaudella teollisuudelle ilmaiseksi noin 20 miljoonaa tonnia, jotta kansainvälisillä markkinoilla toimiva teollisuus ei kärsisi päästökaupasta. Vastaavasti uusiutuvalle energialle maksettiin tukia noin 80 miljoonaa euroa, josta tuulivoiman osuus oli noin 50 miljoonaa euroa (Lähde: Energiavirasto).

Jos katsotaan siis pelkästään Suomen tilannetta, päästökauppa on järjestelmässä liikkuvan rahamäärän puolesta hallitseva ohjauskeino. Uusiutuvan energian tuet ovat kuitenkin kasvamassa noin 130-140 miljoonan euron tasoon vuosiksi 2015-16, ja sen jälkeen mahdollisesti jopa korkeammalle sähkön hinnasta riippuen. (Lähde: Energiaviraston tiedote, jonka lisäksi on huomioitava puuenergian tuet).

Esimerkiksi Saksassa tilanne on jo toinen. Maan päästökauppapäästöt olivat EU:n päästökauppatilastojen mukaan vuonna 2013 noin 480 miljoonaa tonnia, arvoltaan 2,9 miljardia euroa. Uusiutuvan sähköntuotannon tukimenot olivat jopa 16 miljardia euroa. Toisin sanottuna Saksassa uusiutuvien tuotantomuotojen tuet ohjavat tuotantoa paljon enemmän kuin päästökauppa.

Erityisesti Saksan osalta onkin syytä olla sitä mieltä, että maan nykyiset uusiutuvan sähkön tuotannon tuet ovat aivan liian suuria suhteessa päästökaupan ohjausvaikutukseen. Nykyisellään maan toiminta ei ohjaa investointeja tehokkaimpiin päästövähennyskeinoihin, vaan yksinkertaisesti niihin tuotantotapoihin, joita maassa on päätetty suosia. Tämän Viljainen ja Kyläheikokin epäsuorasti toteavat. Toisaalta Saksa on sentään huomannut ongelman, ja kannattaa nopeaa päästökaupan vahvistamista, toisin kuin Suomi.

Saksan päästökehitys

Sivun 18 loppupuolella väitetään kuitenkin varsin merkillisesti, että Saksan sähkön tuotannon päästöt olisivat lisääntyneet vuodesta 2009 lähtien, sillä toteamus kuvaa todellisuutta erittäin huonosti. Vuoden 2009 päästöthän jäivät poikkeuksellisen alhaisiksi teollisen toiminnan vähennyttyä finanssikriisin vuoksi, joten tuon vuoden tiedot eivät ole järkevä vertailukohta. Pitkä trendi Saksan sähkösektorin päästöissä on alaspäin kuvan 1 mukaisesti.Tämän Viljainen ja Kyläheikokin olisivat voineet mainita.

Kuva 1. Saksan sähköntuotannon CO2-päästöt 1990-2014. Lähteenä Agoran raportti.

Sähköenergia on nykyisin tuottajien kannalta liian halpaa

Sivun 19 kuvaus uusiutuvan tuotannon tukien vaikutuksista sähkömarkkinoihin on aivan todellinen. Sähkön markkinahinnat ovat nykyisellään Saksassa, Pohjoismaissa ja monin paikoin muuallakin Euroopassa aivan liian matalat tuotannon kokonaiskustannuksiin tai uusinvestointien kustannuksiin nähden. Kuluttajahinnat voivat tietysti erota markkinahinnoista paljonkin, kuten Saksassa, mutta tämä ei lohduta markkinahintojen varassa elävää ei-tuettua sähkön tuottajaa lainkaan.

Muun muassa Fortum (s.10) on todennut tämän jo ääneen, ja tilanne näkyy karulla tavalla myös sähkön finanssimarkkinoilla. Kuvan 2 mukaisesti pohjoismaiset ja saksalaiset pitkän ajan sähköjohdannaiset ovat nykyisellään yli 10 vuoden pohjalukemissa. Sama kehitys näkyy tietenkin myös sähkön spot-hinnoissa, jotka ovat nykyään historiaan nähden erittäin alhaisia sekä kesällä että talvella. Suomen hinnat ovat toki väliaikaisesti hieman Ruotsia ja Norjaa korkeammat, mutta kyseessä on ohimenevä ilmiö.

Kuva 2. Sähkön 2. lähimpien vuosituotteiden kehitys Pohjoismaiden ja Saksan sähköpörsseissä. Vuonna 2015 käyrä seuraa siis vuosituotetta 2017, vuonna 2014 vuoden 2016 tuotetta ja niin edelleen. Toisiksi lähimmän vuosituotteen käyttö pitkän ajan vertailussa on perusteltua, sillä sää vaikuttaa merkittävästi lähimmän vuosituotteen käyttäytymiseen.
Lähteet: Nasdaq OMX Commodities ja EEX.

Toisin sanottuna, jos kuluttajat haluavat jatkossa markkinaehtoisia sähköntuotantoinvestointeja tuettujen investointien sijaan, sähköenergiasta on maksettava nykyistä enemmän. Nykyiset hinnat ovat nimittäin Euroopassa keinotekoisen alhaisia ja uusiutuvan sähköntuotannon runsaat tuet näkyvät niissä selvästi. Siksi onkin huolestuttavaa ja jopa käsittämätöntä, että näin vaalien alla monet väittävät sähköenergian olevan liian kallista. Faktat eivät kerta kaikkiaan tue tätä, ja tämä näkyy karusti myös  suurten eurooppalaisten sähkön tuottajien luottoluokitusten syöksynä Poserin raportissa (s.40), johon Viljainen ja Kyläheikokin viittaavat.

Tukien vaikutukset kuluttajasähkön hintaan

Sivun 18 lopulla käsitellyt vaikutukset sähkön pienkäyttäjille ovat kiistatta olleet suuret esimerkiksi Saksassa ja Espanjassa. Maat ovat kuitenkin melkoisia ääriesimerkkejä, mitä selvityksessä ei tuotu lainkaan esiin. Saksassa uusiutuvan tuotannon tuet ovat kaikista suurimmat, ja lisäksi maan hallitus on päättänyt kohdistaa niiden kustannukset lähes täysin sähkön pienkuluttajille. Siksi maan pienet sähkönkäyttäjät maksavat nykyisellään jopa 60 €/MWh (6 c/kWh) uusiutuvan energian tukimaksua (Poser, s.28).

Käytännössä tämä tarkoittaa, että esimerkiksi pienituloiset kerrostaloasukkaat tukevat hyvin toimeentulevien omakotiasukkaiden katoilleen asentamia aurinkopaneeleita. Järjestelmä on tulonjakovaikutukseltaan voimakkaasti regressiivinen (= ottaa köyhiltä, antaa rikkaille), ja minun on hyvin vaikea ymmärtää, miksi Saksa on halunnut toteuttaa uudistuksensa rahoituksen juuri näin.

Toisenlaisiakin esimerkkejä tukijärjestelmistä kuitenkin on, mutta niitä ei selvityksessä mainita. Esimerkiksi Ruotsin ja Norjan yhteisessä elcert-järjestelmässä on rakennettu jo lähes 10 TWh uutta tuettua uusiutuvaa sähköntuotantoa (2014 tilanne). Sen kustannus kuluttajille on ollut noin 0,027 SEK/kWh (0,3 c/kWh) eli 2-3 % sähkön kokonaishinnasta. Suomessa uusiutuvan sähkön tukia maksettiin jo edellä mainittu 80 miljoonaa euroa vuonna 2014. Tämä rahoitetaan verorahoilla, joten sen hintavaikutus ei ole suoraan määriteltävissä, mutta Suomen koko sähkönkulutukselle kohdistettuna tuen aiheuttama lisäkustannus oli 1 €/MWh eli 0,1 c/kWh. Tämä on alle prosentin pienkuluttajan sähkön hinnasta, mitä en pidä kohtuuttomana.

Varavoiman tarvetta liioitellaan

 

Kuten jo kommenttini ensimmäisessä osassa todettiin, marginaalikustannuksiltaan edullinen uusi sähköntuotanto, esimerkiksi aurinko- tai tuulivoima syrjäyttää sähkömarkkinoilla marginaalikustannuksiltaan kalliimpia sähköntuotantomuotoja. Muita energiamuotoja tarvitaan kuitenkin järjestelmän tueksi silloin, kun nuo tuotantomuodot eivät tuota.

On kuitenkin kohtuutonta liioittelua sanoa, että uusiutuvan tuotannon tukeminen johtaisi "kaksinkertaiseen sähköjärjestelmään", varsinkaan meillä Pohjoismaissa. Pohjoismaisen hyvin säädettävän vesivoiman suuri määrä nimittäin mahdollistaa varsin suuren vaihtelevan tuotannon lisäämisen sähköjärjestelmäämme ilman suurempia ongelmia. Yhtenä osoituksena tästä on Ruotsin ja Tanskan tuulivoiman rakentaminen.

Molempiin maihin on melko ripeästi rakennettu yli 10 TWh tuulivoimaa, mutta kummassakaan maassa ei kuitenkaan ole rakennettu ainuttakaan uutta fossiilista voimalaa säätämään niiden tuotantoa, vaan pikemminkin melkoinen määrä vanhoja voimaloita on suljettu. Tuon tuulivoiman säätö tehdään tietenkin enimmäkseen vesivoimalla.

Holttisen väitöskirja osoitti jo 2004, että 10-20 % osuus tuulivoimaa pohjoismaisilla markkinoilla ei kasvata merkittävästi varavoimakustannuksia. Tuon 10 % osuuden saavuttaminenkin vienee vielä muutaman vuoden, eivätkä Pohjoismaiden nykyiset tukijärjestelmät ole läheskään niin suuria, että sen osuus nousisi 20 prosenttiin. Osuuden nouseminen tuon yläpuolelle nostaisi todennäköisesti kustannuksia jonkin verran, mutta päästöjen lisääntymiseen sekään ei johda. Tämän ovat osoittaneet esimerkiksi Holttinen et al. ja Gutierrez-Martin et al..

Fossiilisia polttoaineita käyttävien voimaloiden vähentyminen näkyy mainiosti tanskalaisissa tilastoissa. Sekä kivihiilen käyttö (s. 21) että maan sähköntuotannon hiilidioksidipäästöt (s. 38-39) ovat laskeneet erittäin paljon viimeisen 20 vuoden aikana, kun maa on lisännyt voimakkaasti etenkin tuulivoimaa, mutta myös biomassan käyttöä yhteistuotannossa. Uusia yhteistuotantovoimaloita maassa on kyllä rakennettu tällä vuosisadalla, mutta niiden rakentamisen syy ei ole säätövoiman tuottamisessa, vaan lähinnä vanhojen laitosten korvaamisessa. Vain sähköä tuottavien voimalaitosten tuotantokapasiteetti maassa on selvästi laskenut (s.14), ja nämä laitokset käyttivät polttoaineenaan kivihiiltä.

Tukia käyttäneiden Euroopan maiden energiasektorien päästöt ovat laskeneet

En oikein ymmärrä selvityksen mainintaa siitä, että päästöt olisivat jopa saattaneet kasvaa teknologiatukien vuoksi. Kuten edellä osoitin, esimerkiksi Tanskan päästöt ovat selvästi laskeneet sinä aikana, kun maa on panostanut uusiutuvan energian kehittämiseen.

Saksassa tämän vuosisadan päästöjen lasku on pienempi, mutta tämäkin liittyy enemmän maan äkilliseen (ja mielestäni harkitsemattomaan) päätökseen sulkea osa ydinvoimaloista pika-aikataululla kuin uusiutuvan sähkön tuotannon tukemiseen. Tuon päätöksen vuoksi Saksan energiasektorin päästövähennykset eivät ole kovin suuria aivan viime vuosilta.

Muissa Euroopan maissa, joissa  tuuli- tai aurinkovoimaa on kehitetty vahvasti tukien avulla, päästövähennystulokset ovatkin Saksaa parempia. Tällaisia maita ovat esimerkiksi Espanja (tuuli, aurinko), Italia (tuuli, aurinko), sekä Ranska, Iso-Britannia ja Portugal (tuuli). Viimeisen 10 vuoden aikana energiasektorin päästöt ovat laskeneet selvästi kaikissa näissä maissa. Jos todella olisi niin, että uusiutuvan energian tukeminen kasvattaa absoluuttisesti päästöjä, niin kai nyt edes yhdessä näistä maista tuon kasvun voisi jotenkin havaita myös tilastoissa.

Tilastojen perusteella ei myöskään näytä siltä, että Euroopan maat, jossa uusiutuvien tuet ovat olleet pieniä tai olemattomia, olisivat laskeneet päästöjään enemmän. Tällaisia maita ovat esimerkiksi Puola, Romania, Tshekki ja Malta. Jos uusiutuvien tuet todella lisäisivät päästöjä, niin tällöinhän päästökehityksen lähes ilman tukia etenevissä maissa pitäisi olla parempaa kuin tukia käyttävissä maissa.

(Tiedon lähteet: Eurostat: Energy, transport and environment indicators - 2014 edition sekä EEA: Climate and Energy Profiles)

Kokonaan toinen asia on, ovatko juuri sellaiset teknologiakohtaiset tuet, joita Euroopassa on monin paikoin käytetty, tehokkain mahdollinen tapa vähentää päästöjä. Itse en usko tähän, mutta se, että tuet eivät ole optimaalisen tehokkaita, ei kuitenkaan tarkoita, että ne lisäisivät päästöjä. Tällaisesta ei nimittäin löydy näyttöä.

Tuuli- ja aurinkovoiman arvosta sähköjärjestelmässä

Mielestäni koko selvityksen heikoin osa liittyy kuitenkin sivujen 22-23 lähteiden käyttöön. Tuuli- ja aurinkovoimaloiden käytössä on katkoksia, mutta selvityksen amerikkalaiset lähteet eivät sovellu arvioimaan katkoksien kustannusvaikutusta kaikkialla maailmassa. Erityisen huonosti ne soveltuvat arvioimaan tuulivoiman vaikutusta Pohjoismaiden vesivoimavaltaisessa sähkövoimajärjestelmässä, mutta tätä ei mainita selvityksessä sanallakaan.

Lähteenä käytetyn Joskowin kritiikki pelkän nettonykyarvon per kilowattitunti (LCOE, levelized cost of electricity) käytöstä vertailussa on kyllä asiallista, sillä totta kai tuotannon vaihtelu vaikuttaa tuotannon arvoon. Sama määrä sähköntuotantoa ei siis ole aina samanarvoista, vaan se riippuu ajallisesta vaihtelusta. Joskow ei kuitenkaan suinkaan väitä, että ero olisi aina uusiutuvan energian tappioksi. Siksi onkin ihmeellistä, että selvityksen mukaan "keskeytymiskustannukset ovat suuria uusiutuvalla energialla".

On varmaankin totta, että Kaliforniassa tuulivoima tuottaa enimmäkseen piikkituntien ulkopuolella, ja se on siksi siellä sähköntuotantona vähempiarvoista (Joskow 2011, s.19), mutta ei tällä väitteellä ole mitään tekemistä pohjoismaisen tai eurooppalaisen tuulivoiman tuotannon arvon kanssa. Esimerkiksi Ruotsissa tuulivoima tuottaa keskimäärin enemmän sähköä korkean kulutuksen aikaan talvella kuin matalan kulutuksen aikaan kesäisin (s. 49) , ja Suomen tilanne on luonnollisesti hyvin samankaltainen.

Aurinkovoimassa sama virhe tehdään amerikkalaisen lähteen vuoksi toisin päin. Joskowin mukaan aurinkovoiman tuotantoprofiili on jopa parempi kuin perusvoiman eli tasaisen sähköntuotannon, koska aurinkovoima tuottaa lämpimissä maissa eniten sähköä juuri silloin, kun kulutuskin on korkeimmillaan. Kuumissa maissahan sähkön kulutushuiput johtuvat tyypillisesti ilmastointilaitteiden voimakkaasta käytöstä kuumina päivinä.

Meillä taas tilanne on päinvastoin, eli aurinkovoima tuottaa vähän sähköä, kun sähkön käyttö on korkeimmillaan, ja paljon sähköä, kun sähköä tarvitaan vähän. Toisin sanottuna meillä aurinkovoima on tuulivoimaa vähäarvoisempaa sähköä. Selvityksen käyttämissä lähteissä tilanne on kuitenkin toisin päin, joten ne soveltuvat erittäin huonosti uusiutuvan sähkön vaikutuksen arviointiin Pohjoismaissa.

Vielä suurempiin ongelmiin selvitys kuitenkin ajautuu käyttäessään tiedon lähteenä Frankin tutkimusta. Selvitys väittää niiden perusteella, että kaasuturbiinivoimala olisi erityisen tehokas tapa vähentää päästöjä. Näin varmasti onkin Yhdysvalloissa, sillä siellä Frankin oletukset toimivat. Meillä ne ovat kuitenkin lähinnä absurdeja, koska sähköjärjestelmämme on täysin erilainen.

Maakaasulauhdesähköllä ei voi vähentää päästöjä Pohjoismaissa

Kaikista suurin ongelmista on, että Frankin laskelmat perustuvat siihen, että uusi tuotantotapa syrjäyttää sähkömarkkinoilta hiililauhdetta. Tämä on ihan hyvä oletus monissa osissa Yhdysvaltoja, mutta Pohjoismaissa se on täysin järjetön. Tätä voidaan tarkastella kuvan 3 avulla.

Kuva 3. Eri energiamuotojen päästöjä, hyötysuhteet vastaavat hyvin modernia laitosta.
Sähkön luvut ovat tuotannosta laskettuja keskiarvoja mainituilta vuosilta. Koska Suomeen tuodaan paljon sähköä Ruotsista, Suomessa kulutetun sähkön päästökerroin on vielä taulukon lukemaa pienempi.

Jo kuva 3 osoittaa erittäin selvästi, että lisäämällä erillistä sähköntuotantoa kaasulla (selvityksessä kaasuturbiinisähkö) ei voi mitenkään vähentää sähköntuotannon päästöjä Suomessa, koska keskimääräinen sähkömme on jo paljon puhtaampaa kuin kaasulauhteen tuottama sähkö olisi. Vielä vähemmän järkeä kaasulauhteen rakentamisessa olisi päästöjen kannalta Ruotsissa. Jos Suomessa haluaa siis vähentää sähköntuotannon päästöjä nykyisestä, edes vähäpäästöisin fossiilinen polttoaine eli maakaasu ei enää riitä, vaan tarvitsemme lisää päästötöntä sähköntuotantoa. On käsittämätöntä, että Viljainen ja Kyläheiko eivät mainitse tästä selvityksessään.

Lisäksi Suomessa, Ruotsissa ja aika yleisesti muuallakin Euroopassa kaasu on niin paljon kalliimpaa kuin Yhdysvalloissa, että kaasulauhde ei voi ilman suuria tukia syrjäyttää markkinoilta hiililauhdetta, kuten Frank olettaa. Toisin sanottuna kaasun kallis hinta estää käyttämästä kaasua silloinkin, kun siitä olisi ilmastolle hyötyä, eli silloin kuin hiililauhdevoimalat ovat käynnissä. Itse asiassa maakaasu on niin kallista, että Suomessa tai Ruotsissa ei ole ainuttakaan aktiivisessa käytössä olevaa maakaasulauhdevoimalaa, koska sähkön tuottaminen sellaisella voimalalla ei kannattaisi juuri koskaan.

Frankin tutkimustuloksia ei voi soveltaa Pohjoismaissa

Kaasun päästövähennysmahdollisuuksien yliarviointi ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, joka Frankin soveltamisesta meille seuraa. Tämän osoittamiseksi käyn kohta kohdalta läpi sen, miksi tutkimusta ei voi käyttää Suomen oloissa.

Ensin Frank toistaa sivulla 5 tuulen ja auringon Joskowin tapaan amerikkalaisen tuotannon ajoitusoletuksen, joka ei siis päde meillä. Tämä heikentää varsinkin tuulivoiman kilpailukykyä vertailussa. Samalla sivulla Frank laskee, että kaikki mainittujen tuotantotapojen syrjäyttämä sähkö on hiili- tai kaasulauhdetta, mikä on kuvan 3 perusteella absurdi oletus Pohjoismaissa.

Samalla Frank aliarvioi merkittävästi tuulivoiman kapasiteettikerrointa, joka tulisi meillä Ruotsin tilastojen (s.57) perusteella olla uudelle tuulivoimalle vähintään 30 % tasoa. Toisin sanottuna Frank aliarvioi tuulivoiman tuotantoa ainakin 20 %, ja huippukulutustuntien (on-peak) osalta vieläkin enemmän. Aurinkovoiman tuotanto taas jäisi meillä selvästi pienemmäksi kuin näissä arvioissa.

Sivulla 6 Frank käyttää yhdysvaltalaisia polttoainehintoja. Hiilen hinta on aivan järkevässä suhteessa Suomen tilanteeseen, mutta kaasu on Euroopassa vielä viime aikojen laskunkin jälkeen noin tuplasti kalliimpaa kuin Frankin laskelmissa. Tämä aiheuttaa valtavan virheen, jos laskelmia sovelletaan Euroopassa, sillä myöhemmissä taulukoissa käytetään näitä hintoja arvioitaessa päästöttömien energianlähteiden tuottamia säästöjä.

Näitä oletuksia käyttäen sivun 7 laskelmat uusiutuvan energian ja kaasun tuottamista kustannussäästöistä ovat meillä käyttökelvottomia. Kaikista suurin virhe aiheutuu tässä vaiheessa kaasun hinnan asettamisesta paljon alemmas kuin Euroopassa.

Seuraavaksi Frank palkitsee laskelmissaan sivulla 10 kaasua siitä, että se syrjäyttää tehokkaasti hiililauhdetta. Laskelma on vain meillä älytön, koska meillä ei ole enää hiililauhdetta perusvoimana, eikä sitä ole siis useimmiten syrjäytettäväksikään.

Sivulla 12 Frankin arviot tuulivoiman ja aurinkovoiman kustannuksista ovat tämän päivän kustannuksiin nähden aivan liian korkeat. Tuulivoiman kohdalla virheeksi voi arvioida 10-20 %, mutta aurinkovoimassa virhe on Norjan viranomaisten tuoreeseen arvioon (s.94) nähden paljon suurempi. He nimittäin antavat tämän päivän kustannukseksi 10 000 NOK/kW, eli 1700 USD/kW*. Tämä on noin 60 % vähemmän kuin Frankilla. Ero johtunee lähinnä aurinkovoiman voimakkaasta hinnan laskusta viime vuosina, ja Frankin arvio saattoi hyvinkin pitää paikkansa muutama vuosi sitten.

Tämän, nykypäivän Pohjois-Euroopassa täysin kelvottoman laskelman jälkeen Frank saa vähemmän yllättäen tulokseksi, että kaasuturbiinit ovat erityisen tehokas tapa vähentää päästöjä suhteessa tuuli- tai aurinkovoimaan. Tuloksessa ei ole kuitenkaan mitään järkeä, koska sen perustana olevat laskelmat eivät päde meillä. Varsinkin tuulivoiman luvut olisivat meillä paljon paremmat korkeampien kaasun hintojen ja parempien tuotanto-odotuksien vuoksi, mutta aurinkovoiman parannus ei olisi yhtä suuri pohjoisesti sijainnista johtuvan vähäisemmän tuotannon vuoksi.

*Valuuttakurssina on käytetty vuosien 2011-13 arvoa noin 6 NOK/USD. Sittemmin kruunun kurssi on heikennyt rajusti, ja nyt se on noin 8 NOK/USD.

Päällekkäiset tukijärjestelmät

Kuten sivun 23 lopulta alkaen todetaan, uusiutuvan energian tukijärjestelmät ovat päästökaupan kanssa rinnakkaisia, hieman samaan suuntaan ohjaavia tavoitteita. Kuten edellä osoitin, on kuitenkin älytöntä sanoa, että tuet olisivat johtaneet "ilmaston kannalta epäsuotuisaan kehitykseen", sillä myös uusiutuvan energian tukia eniten käyttäneiden maiden päästöt ovat laskeneet.

Uusiutuvan energian tuilla on kuitenkin kiistatta ollut vaikutus EU:n päästökauppaan, ja ne ovat heikentäneet sen ohjausvaikutusta. Jälleen kerran todetaankin, että päästökauppaa pitäisi kehittää. Päästökauppa pitäisi ulottaa useammille toimialoille ja päästöoikeuksien ilmaisjakoa vähentää tai jopa lopettaa kokonaan. Tältä osin olen täsmälleen samaa mieltä, ja europarlamentissa ilmastosta eniten huolissaan olevat poliitikot ovat pitäneet tästä paljon ääntä.

Myös päästökaupan kiristäminen tulee jälleen esille uusiutuvien tukemisen vaihtoehtona. Olen aivan samaa mieltä siitä, että sitä pitäisi kiristää, jotta päästöt vähenisivät nopeammin ja edullisemmin. Enää jää ihmeteltäväksi, miksi Suomi sitten ei halua tehdä tätä, kun tutkijatkin sen toteavat. Suomen nykyinen linja vain korostaa uusiutuvien sähköntuotantomuotojen tukien vaikutusta päästökaupan kustannuksella, mikä on täysin vastoin selvityksessä moneen kertaan todettua linjaa.