Suomi ja kuluttajasähkön hintakatto - onko Kokoomus menettänyt järkensä?

Olin viime viikkoon asti uskonut, että suomalaiset poliitikot pitävät päänsä kylmänä, eikä valtio lähtisi sähkön arvonlisäveroalennuksen, sähkövähennyksen ja pienituloisten sähkötuen lisäksi jakamaan vielä lisää sähkönkulutustukia suurelle joukolle kansalaisia. Olen hyvin tietoinen siitä, että tämä linja ei ole kovin suosittu, mutta sitä minä en ymmärrä, että jos kerran valtiolla on aivan liikaa rahaa, miksi tähän lähdetään vasta nyt. Mutta ilmeisesti iltapäivälehtien sensaatioartikkelit siitä, kuinka miljonääreillä on suuria sähkölaskuja, ovat onnistuneet iskemään monen mieleen sellaisen ajatuksen, että nyt on aika laittaa valtion piikki auki.

Minulle tulee tästä silti vähän kummallinen olo. Miksi satojen tuhansien kaltaisteni ihmisten, jotka elävät kohtuukokoisissa, tuloihinsa sopivissa kerrostaloasunnoissa, pitäisi tukea ehkäpä sata kertaa itseäni rikkamman Arttu Virtasen varsin laajaa liiketoimintaa? Ei se ole meidän vikamme, että Virtasen liiketoiminta kuluttaa monta sataa kertaa enemmän sähköä kuin millä kerrostaloasunnossa tulee perhe toimeen, vaan se on hänen oma valintansa. Millään oikeustajulla ei voi olla oikein, että minun pitäisi olla jossakin vastuussa siitä, millaisia energiankulutusvalintoja hän tai hänen yrityksensä ovat tehneet.

Mutta sitä minä en vastusta, että aidosti kotinsa lämmityksen kustannusten kanssa kamppailevia ihmisiä autetaan jollain tavalla. Kannatin jo kesällä jonkinlaista vastaantuloa esimerkiksi sähkön arvonlisäveroalennuksen muodossa, ja näin myös tehtiin, mutta silloin yksinkertaisesti uskoin, että hintakattomalleihin ei ole varaa. Viime viikon sähkön hintoihin nähden niiden nostaminen uudelleen esiin ei kuitenkaan ollut täysi yllätys. Kuten myös Helsingin Sanomat viikolla kirjoitti, pääministeripuolue SDP:n yllättäen esiin tuoma sähkön kuluttajahintakattoesitys oli hallitusyhteistyöhön nähden aika erikoinen tempaus, mutta suhteessa Keskustan aiempiin välistävetoihin tätä ei voi pitää enää kovin yllättävänä. Tässä ei sentään suoraan rikota mitään hallituksessa jo sovittua, ja SDP onnistui selvästi saamaan aloitteen käsiinsä, vaikka idea ei uusi ollutkaan.

Tähän astihan Suomen hallitus on itse asiassa onnistunut epätavallisen korkeista energian hinnoista huolimatta pitämään valtion energiakriisiin liittyvän rahankäytön aika kohtuullisena, mikä näkyy myös kansainvälisessä vertailussa kuvassa 1 hyvin. Suomen sijoitusta selittää merkittävältä osin se, että kaukolämmön markkinaosuus lämmityksestä on korkea, sillä kaukolämmön kyky vaihtaa ainakin osa polttoaineista hinnoista riippuen suojelee energiakriisin pahimmilta vaikutuksilta. Tämä kannattaisi pitää mielessä tulevienkin kriisien varalta.

Kuva 1. Eri valtioiden rahankäyttö energiakriisitukiin. Lähde: Bruegel.

Erilaisia hintakattoesityksiä

 

On kiistatta niin, että jos kerran valtiolla oli koko ajan rahaa mittavampiin sähkötukiin, oli kummallista tehdä ensin pieniä toimia ja nyt sitten lisätä niiden päälle vielä suuria toimia. Tästä nimittäin seuraa, että monelle kotitaloudelle työnnetään nyt sähkötukia useasta eri tuutista. Tämä on hallinnollisesti tehotonta ja kansalaisille sekä työlästä että vaikeasti ymmärrettävää. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että jokin hintakattomalli on varsin todennäköinen, joten yritän arvioida esiin tuotuja esityksiä.

SDP:n hintakattoesityksessä (noin 20 c/kWh) on positiivista, että mallin yksityiskohtia ei ole edes yritetty lyödä lukkoon etukäteen, eikä yksikään toimista ole mahdoton. SDP:n esittämä hintakaton taso on melko matala, mikä kasvattaa valtion kustannuksia, mutta on luonnollisesti lähinnä poliittinen kysymys, kuinka paljon rahaa tähän voidaan käyttää. Jos vielä kuukausitason määräkatto asetetaan niin, että tuettu kulutusmäärä on kohtuullinen ja tuki koskee vain vakituisia asuntoja, ei päädytä tukemaan kannabisfarmeja tai miljonäärien kesämökkipalatseja kuten Ruotsissa.

Esimerkiksi Lauri Murasen esittämä pohdinta sähkön kuluttajahintakaton olemuksesta sisältää paljon järkeviä elementtejä ja toivon todella, että jos hintakatto nyt todella katsotaan välttämättömäksi asettaa, noita asioita otetaan huomioon. Murasella kustannusarviokin vaikuttaa olevan järkevää mittaluokkaa, sillä omakin arvioni tuollaisen mallin hinnasta on puolen miljardin ja miljardin euron välissä. Myös Vihreät ovat esittäneet samantyyppistä huolellista harkintaa, mutta ovat hieman enemmän huolissaan valtion rahankäytöstä.

Vasemmistoliiton malli eli äärimmäisen alhainen hintakatto (8 c/kWh ja sen yläpuolelta valtio maksaa 80 %), jonka yläpuolella kuluttajat maksaisivat vain pienen osan kuluistaan on, aivan kuten itse sanovatkin, Norjan mallin (7 c/kWh ja 90 % valtionosuus ylimenevältä osalta) mukainen. Sen ongelma kuitenkin on, että se on niin tolkuttoman avokätinen, että se maksaa valtiolle siellä useita miljardeja euroja, ja myös Suomessa se johtaisi paljon korkeampiin kustannuksiin kuin edellä esitetyt tukimallit. Mallin toinen ongelma on se, että hyvätuloiselle kuluttajalle sähkön kustannus jää kaikissa realistisissa tapauksissa aika alhaiseksi, eikä säästöön synny riittävää kannustinta. Pahimmillaan näin alhaisesta katosta voisi myös syntyä tilanteita, jossa kaukolämmön sijaan kannattaisi lämmittää sähköllä, mikä entisestään nostaisi lisäisi sähkön kulutusta eli pahentaisi energiakriisiä.

Norjalla on tähän varaa, koska se tekee nykyisillä hävyttömän korkeilla kaasun hinnoilla 10 miljardia euroa kauppaylijäämää kuukaudessa, mutta samaan aikaan on sanottava, että vain erittäin kostea ja lauha syksyn sää esti Etelä-Norjan ajautumisen sähkön säännöstelyyn tänä talvena. Norja ehti jo kovasti kehottaa vesivoimayhtiöitä säästämään vettä talvea varten ja valmistautui ajamaan hyvin kallista kaasulauhdevoimalaitosta tuotantoon.

Norjan mallin suurin älyttömyys onkin koko vuoden ajan ollut siinä, että maa teki keskenään ristiriitaisia toimia: se maksoi pahimmillaan 80 % kuluttajien sähkölaskuista, mutta pyysi näitä säästämään sähköä. Ei mikään ihme, että norjalaiset ovat säästäneet sähköä vähemmän kuin suomalaiset tai ruotsalaiset. Itse asiassa on erittäin todennäköistä, että Norjan mittava sähkönkulutustuki on nostanut sähkön hintoja myös Suomessa ja Ruotsissa. Tämän pitäisi olla riittävä varoitus hyvin matalaa hintakattoa vastaan.

Perussuomalaisilta en onnistunut löytämään aivan yhtä konkreettista hintakattoehdotusta, ja tuore tiedote on täynnä erilaisia väitteitä siitä, mitä hallitus on tehnyt väärin. On aika helppo ymmärtää, että "tuotantotapakohtainen windfall-vero" on toteuttamiskelvoton ehdotus, koska sama tuotantotapa ei välttämättä tarkoita kovinkaan samanlaisia kustannuksia pääomakustannukset huomioiden. Se myös johtaisi tilanteeseen, jossa poliitikot päättäisivät kunkin tuotantomuodon kannattavuudesta, mikä olisi jatkuvan epävarmuuden vallitessa katastrofi investointi-ilmapiirille. Tämä ei edistäisi sen enempää ydinvoimaa kuin turvevoimaakaan, vaikka näiden voisi tiedotteen perusteella päätellä olevan puolueen suosiossa.

Tästä huolimatta PS:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tavio oli lasketuttanut eduskunnan tietopalvelulla aika kohtuullisesti mitoitetun (15 c/kWh ja valtio maksaa 70 % ylimenevältä osalta) hintakaton kustannuksia. En varmaankaan ole kauhean usein kehunut Perussuomalaisten esityksiä, mutta kyllä noiden lukujen kanssa voisi ihan hyvin elää. Malli ei laskelmankaan mukaan ole sen kalliimpi kuin SDP:n malli, ja siinä säilyy tiukkaa hintakattoa paremmin kannuste säästää sähköä, jos markkinatilanne on hetkellisesti erittäin tiukka.

Mutta aivan ylivoimaisesti eksoottisimmalle linjalle kuluttajien tukemisessa on lähtenyt Kokoomus. Kansanedustaja Vestmanin esittelemä malli ajaa niin kaukaa vasemmalta ohi Vasemmistoliitosta, että voi ihan hyvin kysyä, onko Kokoomus aikeissa laajemminkin luopua markkinataloudesta.

Kokoomuksen hintakattomalli eli sähkön vähittäismyynnin hintakartelli

 

Kun ensimmäisen kerran näin Kokoomuksen intoilevan Viron yleispalveluvelvoitesähköstä, luulin ihan oikeasti lukevani jotain parodiasivustoa, koska ei tuntunut mitenkään mahdolliselta, että markkinataloutta kannattava puolue pitäisi järjestelyä jotenkin mielekkäänä. Koko kuvio näyttää nimittäin vahvasti siltä, että se on tehty pönkittämään valtioyhtiön hallitsevaa markkina-asemaa.

Taustaksi siis se, että Virossa on valtion täysin omistama energiayhtiö Eesti Energia. Se on Viron ylivoimaisesti suurin sähkön tuottaja, sähkön vähittäismyyjä ja sähkön jakeluverkkoyhtiö. Nyt Viron hallitus päätti energiakriisitoimena, että kaikkien yhtiöiden, joilla on yli 150 MW tuotantokapasiteettia, pitää alkaa myydä sähköä öljyliuskesähkön tuotantokustannukseen sidotulla hinnoilla, jotka neuvotellaan yhdessä Viron kilpailuviraston kanssa. Näitä yhtiöitä on luonnollisesti vain yksi eli Eesti Energia. Sillä on myös velvoite myydä sähköä tällä hinnalla muille vähittäismyyntiyhtiöille. Nämä säännöt ovat vieläpä voimassa vuoden 2026 kevääseen asti.

Tällä menettelyllä on niin uskomaton määrä ongelmia, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin. Ihan ensimmäisenä voisi ehkä aloittaa sillä, että tässähän valtio käyttää sähköyhtiötään sosiaalitoimistona. Ei se ole kiellettyä, mutta Kokoomuksen väite siitä, että tämä on valtiolle ilmaista, on aivan absurdi. Jos valtion täysin omistama yhtiö jakaa kansalle tukia, se ei ole yhtään sen halvempaa kuin jos valtio maksaisi niitä suoraan. Muutenhan sosiaaliturvaakin jakaisi Kela Oy, jonka tappio ei sitten olisikaan valtion tappio. Jostain syystä Kokoomus ei itsekään seuraa yhtään samaa logiikkaa Palmia Oy:n kanssa.

Suomessa tästä tekisi vielä ongelmallisempaa, että Suomen suurin sähkönmyyjä on valtion vain puoliksi omistama Fortum. Jos Suomen valtio alkaisi käyttää Fortumia sosiaalitoimistona, yhtiö olisi luonnollisesti muille omistajille arvoton, mikä johtaisi erittäin todennäköisesti oikeusjuttuihin koskien vähemmistöomistajien epäreilua kohtelua. Tämä olisi tosin mittakaavaltaan monin verroin pahempaa kuin ilmainen osakeanti Solidiumille, jota sitäkin muut omistajat protestoivat voimakkaasti. Minusta on hämmästyttävää, että tämä ei näytä merkitsevän Kokoomukselle mitään, vaikka sen äänestäjissä on varmasti paljon osakesijoittajia.

Toinen keskeinen ongelma on siinä, että käytännössä Viron valtio synnyttää sähkön vähittäismyyntimarkkinoille kartellin. Yhdenkään uuden yrittäjän ei kannata tulla markkinoille ja suurimman osan nykyisistä kannattaa suosiolla poistua markkinalta, koska kaikkien myyjien hinta on tästä lähtien sama. Viro ei ole tosin rajoittanut myyjien myyntimarginaalia, mutta käytännössä myyjien hintaerot ovat vain prosentteja, joten sähkön kilpailutuksessa ei ole enää järkeä. Muiden sähkötuotteiden tarjoaminen ei ole kiellettyä, mutta eihän kukaan pitkällä aikavälillä tarjoa sellaisia, koska aina jos hinta kohoaisi yleispalvelusähkön hinnan yläpuolelle, asiakkaat kaikkoavat. Sopimuksethan sai aina katkoa siirtyessään yleispalvelusähkötuotteeseen. Käytännössä tällä siis vahvistetaan valtionyhtiön markkina-asemaa sähkön myynnissä ja ajetaan sen kilpailijoita markkinalta ulos.

Eikä siinä tietenkään vielä kaikki. Koska sähkön pakkomyyntivelvoite koskee kaikkia yhtiöitä, jotka ylittäisivät 150 MW:n tuotantorajan, yksikään muu yhtiö ei voi lähteä lisäämään tuotantokapasiteettiaan Virossa merkittävästi, koska se joutuisi rajan ylittäessään pakkomyyntivelvoitteen kohteeksi. Toisin sanottuna tämä suojelee tehokkaasti valtionyhtiön asemaa kilpailijoita vastaan myös sähkön tuotannossa.

Sekä sähkön tuotannon että myynnin kilpailun rajoittamisen lisäksi pitkäaikaisella yleispalvelusähköllä on myös vakava vaikutus sähkön johdannaismarkkinoille. Tuotantoyhtiöhän joutuu tässä itse asiassa myymään myyntiyhtiöille ilmaiseksi suuria osto-optioita, mikä jo itsessään on merkittävästi tappiollista toimintaa. Samalla nämä tuotannon ja myynnin volyymit poistuvat johdannaismarkkinoilta, eikä sinne oikein jää Virossa ketään. 

Moni sanoo helposti, että johdannaismarkkinat ovat vain pörssipeliä eikä kukaan "oikeasti" kaipaa sellaisia. Tässä vain on sellainen ongelma, että kaikki pitkäaikaiset sähkön tuotannon ja kulutuksen suuret investoinnit edellyttävät joko toimivia johdannaismarkkinoita tai valtion takuita, koska muuten rahavirrat ovat liian epävarmoja. Tämä koskee yhtä lailla ydin-, tuuli- ja aurinko- tai vaikka hiilivoimaakin. Valtion takuiden myöntäminen on taas EU-säännöillä hyvin hankalaa eikä todellakaan ilmaista, joten johdannaismarkkinoiden tyrehdyttäminen on vakava isku sähköalan investoinneille, mikä puolestaan hidastaa ja vaikeuttaa ulospääsyä tästä kriisistä. Tämänkin Kokoomus olisi varmasti kuullut helposti aika monelta asiantuntijalta. (Kokoomus on tosin myös tehnyt esityksen uudesta kelvottomasta sähkömarkkinamallista, jonka keskeinen ominaisuus Suomessa olisi se, että tuottajien ja myyjien sähkön hinnat erotetaan kauas toisistaan, mikä tekisi sähkön johdannaismarkkinat mahdottomiksi. Tämä ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aihe.)

Ja hullummaksi vain menee. Öljyliuskesähkö on aika kallista tuottaa, ja Eesti Energian omankin ilmoituksen mukaan sen pelkkä muuttuva kustannus oli noin 120 €/MWh eli 12 c/kWh tämän vuoden toisella kvartaalilla. Päälle voi kilpailuviraston kanssa sovitun myyntihinnan perusteella arvioida muutaman sentin kiinteitä kuluja. Kustannus riippuu hyvin paljon päästöoikeuksien hinnasta, mutta jos ne eivät laske, hinta säilyy korkeana. Samaan aikaan Suomessa sähkön markkinahinta vuodelle 2024 on jo nyt selvästi alle 10 c/kWh. Mutta koska Eesti Energian pakkomyyntihinnat on tässä tilanteessa sidottu öljyliuskeen tuotantokustannukseen vuosiksi eteenpäin, sen ei missään tapauksessa kannata tehdä Viroon investointeja, jotka laskisivat sähkön markkinahintaa. Muutenhan se vaarantaisi asemaansa sähkön myynnissä. (Voi tietysti olla, että valtio käskee yhtiön tehdä näitä investointeja silti, mutta yhtiön tulosta tämä ei parantaisi, mikä asettaa yhtiön johdon aika erikoiseen asemaan.)

Aika erikoiseksi tilanne menikin, sillä pian tämän pakkomyyntihinnan asettamisen jälkeen Eesti Energian hallintovaliokunta eli valtion omistajaohjaus tiedotti, että se heittää toimitusjohtajan ja koko yhtiön hallituksenkin ulos. Tämä ei ole kovinkaan tavallista omistajapolitiikkaa, varsinkin kun Hando Sutter oli toimitusjohtajana tehnyt hyvää työtä. On erittäin vaikea uskoa, että tällainen ennakoimaton toiminta parantaa yrityksen kilpailukykyä.

Ihan viimeiseksi voidaan todeta, että rajallisen resurssin myyminen tuotantokustannukseen sidotulla, säännöstellyllä hinnalla on erittäin vaarallinen tie. Tämän luulisi jonkun Kokoomuksessakin ymmärtävän, varsinkin kun tästä on Euroopassa tuore, erittäin ikävä esimerkki. Kosovossa sähköä myydään valtion säännöstelemillä hinnoilla. Ne ovat kyllä korkeammat kuin maan ruskohiilivoimalaitosten tuotantokustannukset ovat. Mutta mitäs sitten tapahtuikaan, kun omissa voimalaitoksissa oli vikoja, ja tuontisähkön hinta ylitti selvästi sähkön myyntihinnan? Kiertävät sähkökatkot, tietenkin. Eikä naapurimaissa ollut kauheasti sen helpompaa, ja sähkön hintojen säännöstely on iso osa ongelmaa. Naapurissa Albaniassa sähköntuotanto on melkein pelkkää vesivoimaa, eli sen tuotantokustannus on hyvin alhainen. Mutta kun vesivoima on rajallinen resurssi, sitä ei voi myydä paljon alle vaihtoehtoisen tuotannon kustannusten, tai se loppuu kesken esimerkiksi kuivuuden yllättäessä.

Viron malli on toteuttamiskelvoton Suomessa

Ilmeisesti kukaan ei ole kertonut näistä Viron mallin ongelmista Kokoomukselle, mutta olisi nyt luullut ennen markkinataloutta kannattaneesta puolueesta tuon verran osaamista löytyvän. Joka tapauksessa Kokoomus ilmeisen tosissaan yrittää kaupata toimitusvelvollisten sähköyhtiöiden kattohintamallia muille puolueille. Ottaen huomioon, että osa Suomen toimitusvelvollisista yhtiöistä on yksityisiä, osa kunnallisia ja myös Fortum on tällaisen yhtiön roolissa Carunan verkossa, en voi mitenkään käsittää, millä valtuuksilla Kokoomus luulee pystyvänsä laillisesti säännöstelemään niiden kaikkien hintoja "tuotantokustannuksia vastaavaksi". Erityisen kummallinen ajatus on siksi, että osalla toimitusvelvollisista myyntiyhtiöistä ei ole mitään yhteyttä yhteenkään tuotantoyhtiöön, vaikka Vestman näin aivan poikkeuksellisen epärehellisesti väittää.

Tämä on suoraan sanottuna aivan täyttä kommunismia ja loukkaa törkeällä tavalla yksityisomaisuuden suojaa. Suomi on sentään oikeusvaltio, ja kynnyksen siihen, että pakotetaan yksityisiä yrityksiä myymään tuotteitaan valtion määrittelemällä hinnalla, pitäisi olla erittäin korkea. Myöskään kunnallisten yhtiöiden rahoja valtio ei voi ihan noin vain alkaa käyttää omiin tarkoituksiinsa, vaan tämä on ensisijaisesti omistajien asia. Ainakin oman tulkintani mukaan tällainen omistajien sivuuttaminen päätöksenteossa vaatisi vähintään poikkeustilan julistamista. Kokoomustakin luulisi huolettavan, mihin muuhun säännöstelyyn tällaisia valtuuksia sitten alettaisiin käyttää, kun ne olisi kerran myönnetty. Jopa Vestmanin saamissa Twitter-kommenteissa tämä näytetään ymmärtävän. Vestmanille on myös aiheellisesti huomautettu, että hänen ilmaisena markkinoimansa hintasäännöstely kaataisi Suomessa aika monta sähkönmyyntiyhtiötä ja todella monen ihmisen nykyiset sähkösopimuksetkin loppuisivat. Valtio ei nimittäin voi kohdistaa laillisesti tukia vain yksittäisiin sopivasti valitsemiinsa yhtiöihin.

Luonnollisesti Kokoomuksen malli myös sotii täysin vastuullisen sähkönmyyntiyhtiön toimintamallia vastaan. Normaali myyntiyhtiö on jo suojannut merkittävän osan hankinnastaan tälle talvelle tässä vaiheessa, ja nämä suojaukset on tietenkin tehty markkinahinnalla. On täysin irrelevanttia, mitä konsernin toisen osan eli tuotantoyhtiön tuotantokustannukset ovat, koska yhtä lailla se on voinut suojata sähkön tukkumyyntinsä hintoja jo aikaa sitten. Konsernilla voi olla myös suuri määrä erilaisia tuotantotapoja, joista jokaista on vain rajallinen määrä ja niiden kustannukset ovat toisistaan poikkeavia. Toisin kuin Kokoomus tuntuu markkinatalouden peruslakien vastaisesti olettavan, taloudellisesti kestävä myyntihinta ei ole vain kustannusten funktio, vaan sekä kustannusten että myyntimäärän funktio.

Kannattaa myös huomata, että jos myyntiyhtiöiden myyntihinnat väkipakolla sidotaan tuotantokustannuksiin, tästä seuraa, että uutta edullista tuotantoa, kuten vaikkapa ydinvoimaa tai tuulivoimaa ei kannata rakentaa eikä varsinkaan käynnistää. Sehän vain laskisi yhtiön tuottoja, koska valtio ulosmittaisi kaiken alentamalla säännöstelyhintaansa. Onko meillä todella varaa pysäyttää puhtaan energian investointeja juuri nyt?

Huomattavaa on myös, että Vestman ehdottaa hintakattomallin laajentamista pk-yrityksiin, mikä tarkoittaa mittavasti laajempaa ja kalliimpaa hintakattoa kuin mitä muut puolueet suoraan ehdottivat. Tämä lisäisi tuensaajien määriä paljon, ja tämän jälkeen tuen hinta olisi erittäin todennäköisesti useita miljardeja euroja. Onko todella niin, että vaikkapa 200 työntekijän koodausyritys, jolle sähkö ei tyypillisesti ole merkittävä kuluerä, tarvitsee tällaista tukea? Tuntuu merkilliseltä, että talousosaamisellaan ratsastava puolue esittää suurinta lisälainanottoa, ja vieläpä sellaista, jossa hyvää tulosta tekeviä yrityksiä tuettaisiin jopa miljoonilla euroilla veronmaksajien pussista. On varmaan totta, että iso osa näistä tuista menisi Kokoomuksen kannattajien omistamille yrityksille, mutta ei se kyllä hyvää talouspolitiikkaa ole. Jos joitakin yrityksiä todella on tuettava, tuet on ehdottomasti rajattava sellaisiin yrityksiin, joilla sähkökulut ovat suuri osa kustannuksista.

Minun onkin poikkeuksellisesti yhdyttävä Jani Mäkelän (PS) mainioon twiittiin kuvassa 2. Pölhöpopulismin sijaan Kokoomuksen kannattaisi miettiä sellaisia keinoja, joita voi oikeasti toteuttaa. Jos minä esiintyisin markkinatalouspuolueena, miettisin edes vähän sitä, onko järkevää hehkuttaa tukimallia, jolla valtionyhtiö työntää kilpailijansa ulos markkinoilta. Parempia tukimalleja aivan varmasti on olemassa.

Kuva 2. Jani Mäkelä osuu hyvin. Lähde: Twitter.

Suomi ja EU:n sähkön hintaan liittyvät hätätoimet

Kenellekään ei liene epäselvää, että energian hintakriisi on saanut Euroopan poliitikot varpailleen, ja nyt etsitään kaikin konstein keinoja hintakriisin lievittämiseen. Toistaiseksi merkittävimmän energian hintoihin liittyvän kriisipakettinsa EU sai aikaan syyskuun lopussa. Tuolloin sovittiin neljästä keskeisestä, väliaikaisiksi suunnitellusta kriisitoimenpiteestä: sähkön säästämisestä,  pienten ja keskisuurten yritysten sähkön hintojen sääntelystä, fossiilienergian tuottajien lisäverosta sekä sähköntuottajien hintakatosta. Minä käsittelen tässä kirjoituksessa lyhyesti kolmea ensimmäistä toimenpidettä ja jätän hintakattoasian myöhempään tekstiin, sillä se on ehdotuksista selvästi monimutkaisin vaikutukseltaan.

Sähkön säästäminen

Lyhyesti tiivistettynä voidaan todeta, että näistä toimenpiteistä ainoa, joka todella auttaa kriisin ratkaisussa, on sähkön säästämistavoite. Euroopassa on yksinkertaisesti turhan vähän sähkön tarjontaa kysyntään nähden, ja se nostaa hintoja. Tällöin on joko lisättävä tarjontaa tai supistettava kysyntää, ja tämä toimenpide tähtää jälkimmäiseen Kaikki muut ehdotetut toimet ovat vain oireiden hoitamista, eivätkä edistä tämän kriisin ratkaisua lainkaan. Itse asiassa huonosti toteutettuna nuo muut toimenpiteet saattavat jopa pidentää kriisiä.

Vapaaehtoisena sähkönsäästötavoitteena jäsenmaiden on pyrittävä vähentämään sähkön kulutusta talviaikana 10 % normaaliin nähden. Tässä saa kuitenkin ottaa huomioon, että maakaasun käytön jo aikaisemmin sovittu vähentämistavoite (-15 %) aikavälille 1.8.2022 - 31.3.2023 voi kasvattaa sähkön käyttöä, samoin kuin pitkäaikainen tavoite sähköistää fossiilisia prosesseja. Suomi on jo ylittänyt kaasun käytön vähentämistavoitteen reippaasti, ja sähkön käytön vähentämistavoitteessakin ollaan aivan oikeassa suunnassa. 

Mielestäni merkittävä osa tätä onnistumista on se, että Suomi ei ole lähtenyt joidenkin muiden maiden tapaan jakamaan ylettömiä kulutuksen tukia, jotka ainoastaan lisäisivät sähköpulan todennäköisyyttä ensi talvena. Varoittavana esimerkkinä Euroopasta toiminee Kosovo, jossa sähkön hintasäännöstely ja voimalaitoshuollot ehtivät jo johtaa kiertäviin sähkökatkoihin, kun maalla ei ollut varaa maksaa tuontisähköstä.

Tämän lisäksi paketissa sovittiin pakolliseksi 5 % sähkön säästötavoite joulu-maaliskuun huippukulutustunneille. Tämä on ihan järkevä tavoite, mutta onnistumisen mittaamisesta tulee todella vaikeaa, sillä esimerkiksi Suomessa huipputuntien sähkönkulutus riippuu ratkaisevasti lämpötiloista, ja tähän varmuudella vetoavat myös muut maat. Käytännössä järkevän vertailutason asettaminen on sen verran tulkinnanvaraista, että tavoitteen pakollisuus on aika lailla merkityksetöntä. 

 

Minusta Suomen ei kannata erityisesti yrittää tähdätä tähän tavoitteeseen, vaan tavoitteemme pitää olla yksinkertaisesti se, että tuotamme itse mahdollisimman paljon sähköä ja säästämme sitä sen verran, että sitä riittää yli talven säästä riippumatta. Sekä tätä tavoitetta että sähkön riittävyyttä voidaan kuitenkin erinomaisesti edistää esimerkiksi suurille käyttäjille suunnatulla sähkönsäästöhuutokaupalla, ja tätä ovat ehdottaneet jo ainakin EU:n puolivirallinen dokumentti, SDP ja Kokoomus, ja kannatan tätä. Samoin on järkevää edistää sähkönsäästöä kotitalouksissa ja palveluissa Astetta alemmas -tyyppisellä kampanjalla riippumatta siitä ylletäänkö lopulta juuri tiettyyn prosenttilukuun.

Pienten ja keskisuurten yritysten sähkön hintojen sääntely

Tämä on erittäin ongelmallinen osa pakettia, ja tässä tapauksessa maille suotu vapaaehtoisuus ei suinkaan paranna tilannetta. Käytännössä jäsenmaat saavat tässä melko vapaan kortin suojella omia yrityksiään kohonneilta sähkön hinnoilta, jos näin haluavat. Valitettavasti on jo nyt selvää, että tämä luo merkittäviä jakolinjoja varakkaiden ja köyhien maiden välille. Esimerkiksi Saksa on jo nyt hyväksynyt osin vielä määrittelemättömän 200 miljardin euron energiatukipaketin, joka kohdistuu osin myös yrityksiin. Vaikka Saksa itse puolustaa pakettiaan kohtuullisena suhteessa talouden kokoon ja talouden haavoittuvuuteen, paketti on jo herättänyt runsaasti pahaa verta ympäri Eurooppaa, koska kaikilla muilla ei ole vastaavaan varaa. Vaikka EU:n paketin 12. artikla edellyttää, että "toimenpide kattaa rajallisen määrän kulutusta ja säilyttää kannustimen kysynnän vähentämiseen", tämän valvonnasta tulee oikeasti erittäin vaikeaa.

Suomi ei ole toistaiseksi ryhtynyt tällaisiin yritysten tukitoimiin lainkaan, enkä ole ollenkaan vakuuttunut, kannattaako Suomen edes ryhtyä sellaisiin, sillä Suomessa sähkön hinnat ovat olleet merkittävästi alhaisempia kuin Keski-Euroopassa. Myös talviajan hintaodotukset ovat selvästi Saksan alapuolella. Lähtökohtaisesti yritysten tulisi itse varautua tärkeiden tuotannontekijöidensä hintavaihteluihin, koska muuten veronmaksajat päätyvät sosialisoimaan yksityisen voitontavoittelun riskejä. Sen olen kuitenkin valmis myöntämään, että jos monet muut maat lähtevät tällaisia tukia antamaan, suomalaiset yritykset kärsivät epäreilusta kilpailusta EU:n sisällä, ja tämä voi johtaa hankaliin tilanteisiin. Tästä vaikutuksesta asiantuntijat ovat syystäkin ilmaisseet huolensa Saksan tukiin liittyen. Siksi asiaa on syytä seurata tarkkaan, vaikka juuri nyt tuet eivät järkeviltä Suomessa vaikutakaan.

Fossiilienergian tuottajien lisävero

EU on paketissaan hienoin sanakääntein määritellyt raakaöljy-, maakaasu-, hiili- ja jalostamoalojen toiminnasta kertyviin ylimääräisiin voittoihin kohdistuvan lisäveron "solidaarisuusmaksuksi". Ajatus on sinänsä oikea, eli verotetaan niitä toimijoita, joille Venäjän hyökkäyssodasta seurannut energian hinnan kova nousu tuottaa tavallaan ansiottomasti suuria voittoja. Tällaisten voittojen olemassaolosta ei sinänsä ole mitään epäselvyyttä, minkä on voinut huomata vaikkapa Saudi Aramcon tuloksesta. Huikeista tuloksista ovat raportoineet myös esimerkiksi Chevron, Equinor, Exxon ja Gazprom.

Firmojen nimistä tulee kuitenkin helposti esiin yksi suuri ongelma. Leijonanosa näistä voitoista syntyy maissa ja yrityksissä, joihin EU:n lisäverotus ei yllä. Esimerkiksi Suomessa ei todennäköisesti ole ainuttakaan yritystä, jota lisävero koskisi. Mielestäni Eurooppa, Saksa aivan etunenässä, onkin tehnyt valtavan geostrategisen virheen irrottautuessaan kovin hitaasti fossiilisista polttoaineista. Joko tätä vauhtia olisi pitänyt kiihdyttää entisestään tai sitten olisi pitänyt pitää paremmin huolta omasta tuotannosta. Vielä parempi olisi ollut, jos olisi tehty molemmat. EU:ssa on nimittäin järkyttävän paljon maita, jotka ovat laskeneet energiasektorinsa esimerkiksi maakaasun varaan, ja olleet silti täysin riippuvaisia tuonnista, mikä näkyy hyvin kuvasta 1. 

Kuva 1. Euroopan maiden kaasuriippuvuus ja kaasun osuus energiamixistä. Kuvalähde: Eurostat.

Kuvan 1 mukaisesti suurista EU-maista esimerkiksi Espanja, Italia ja Saksa ovat täysin tuontikaasun varassa, ja silti kaasulla on tärkeä osuus niiden energiajärjestelmässä. Suomi ja Ruotsi ovat ihan yhtä riippuvaisia tuontikaasusta, mutta näissä maissa kaasun osuus energiasta on mitätön. Toisaalta taas esimerkiksi Romania ja Alankomaat käyttävät kyllä paljon kaasua, mutta ne ovat huolehtineet kohtuullisessa määrin myös omasta tuotannostaan, mikätarjoaa edes osittaista suojaa tässä kriisissä.

 

Mitä me sitten olemme tehneet tälle riippuvuudelle viime aikoina? Tämä näkyy ikävän hyvin kuvassa 2. EU on aina ollut hyvin riippuvainen tuontiöljystä, eikä tämä ole muuttunut mihinkään 30 vuoteen. Mutta maakaasussa me olemme viimeiset 30 vuotta aktiivisesti lisänneet tuontiriippuvuuttamme. Kaikista kauniista puheista ja ilmastonmuutoksen vastaisesta taistelusta huolimatta tämä on tulos. Tämä ei ollut mikään vääjämätön lopputulos, vaan tämä on aivan tietoisesti tehdyn politiikan seurausta. Eurooppa ja Euroopan teollisuus maksavat kalliisti tästä virheestä ennen kuin tämä kriisi on ohi. EU:n vielä jäljellä oleville harvoille fossiilisten polttoaineiden tuottajille määrättävä lisävero ei ratkaise tätä ongelmaa millään lailla.

Kuva 2. EU:n riippuvuus alueen ulkopuolisesta öljyn ja maakaasun tuonnista. Kuvalähde: Eurostat.

Minä tiedän, että ajatus ei ole kauhean vihreä, mutta minusta fossiilituottajien lisävero EU:n harvoille tuottajille ei ole geostrategisessa mielessä järkevää politiikkaa, koska se vain parantaa EU:n ulkopuolisen fossiilituotannon kilpailukykyä suhteessa EU:n sisällä olevaan fossiilituotantoon. Se on enemmänkin poliittista teatteria ongelman ratkaisun sijaan. Tehokkaampaa olisi välittömästi pyrkiä lisäämään EU:n omaa energiantuotantoa, niin fossiilista, ydinvoimaan perustuvaa kuin uusiutuvaakin. Uusia fossiiliesiintymiä ei ehkä enää ihan helposti löydy, mutta nyt jos koskaan tunnetuista esiintymistä kannattaisi tiristää viimeisetkin tipat irti, sillä kokonaan irti fossiileista emme vielä parin seuraavan vuosikymmenen aikana pääse. Lisävero toimii pikemminkin tätä vastaan.

 

Samalla olisi aika viimein lopettaa ydinvoiman perusteeton syrjintä uusiutuvaan energiaan nähden EU-tasolla. Me tarvitsemme kipeästi kaikkea vähäpäästöistä energiaa, jolla voimme korvata fossiileja ja ennen kaikkea venäläisiä fossiileja. Ydinvoima ei ole halvin energiamuoto, mutta se on vähäisen vesivoiman maissa ainoita vaihtoehtoja vähäpäästöisen, sääriippumattoman, vakaan energiantuotannon turvaamiseksi. Tällaisesta päätöksestä olisi paljon enemmän hyötyä kuin fossiilituottajien lisäverosta. Tässä asiassa Suomea ei onneksi tarvitse suuremmin moittia.

Pikakommentit sähkön hintaa koskeviin toimenpide-ehdotuksiin

Facebookin Uusi energiapolitiikka -ryhmässä on jo muutaman päivän ajan kehitelty hyviä ja huonoja toimenpiteitä Suomeakin uhkaavaan energiakriisiin, ja siellä itsekin osallistuin keskusteluun aktiivisesti. Nyt myös puolueilta on kysytty keinoja Ylen artikkelissa.

Kirjoitin noihin lyhyen kommentin siitä, millaisilta eri puolueiden toimenpide-ehdotukset minusta vaikuttavat. Tämä kirjoitus on tarkoituksellisesti pikakommentti, koska en pysty kirjoittamaan joka toimenpiteestä kovin pitkästi.

Olen tyytyväinen siitä, että aika moni puolue on tajunnut, että sähkön hintakatto ilman kansainvälistä sopimusta on tosiaan katastrofi, ja johtaa aika varmaan sähköpulaan sen sijaan että ehkäisisi sitä. Hintakatto + kansainvälinen sopimus hintakatosta + kapasiteettimaksut tuottajille on mahdollinen järjestelmä, mutta lainsäädäntö ei ehdi ensi talveksi. Jos nimittäin asetetaan sellainen hintakatto, joka alittaa monien toimijoiden tuotantokustannukset, niin silloin voimalaitokset tietysti suljetaan, jos ei niille makseta esimerkiksi kapasiteettimaksun tyylistä korvausta muutoin kannattamattomasta varallaolosta.

Väliaikainen arvonlisäveron ja/tai sähköveron alennus olisivat vastaantuloja kuluttajille, mutta eivät tietysti ratkaise tai edes helpota kriisiä muuten kuin kuluttajien kukkarossa. Moni muu Euroopan maa on jo näitä käyttänyt, ja osin siksi ehdotin itse tällaisten toimien valmistelua jo viime keväänä.

Energiansäästötoimet ovat vähintäänkin tarpeellisia ja kannatettavia, kysymysmerkiksi jää, paljonko ehditään tehdä ennen talvea ilman pakkotoimia. Kynnys pakkotoimiin lienee korkea, mutta minusta voisi oikeasti miettiä, voisiko esimerkiksi julkisten tilojen lämmitystä vähentää tai vaikkapa uimahallien/kylpylöiden talviaukioloa vähentää. Aika paljosta jouduttiin tinkimään viime sodassakin, ja nykyään meillä olisi paljon enemmän, mistä vähentää ilman suuria pysyviä haittoja.

SDP:n ehdottama tehoreservin käyttö osana normaalia sähköntuotantoa on mielenkiintoinen. Juuri nythän Suomessa ei ole tehoreserviä lainkaan, mutta kilpailutus on menossa ensi kaudesta, joka siis alkaa talven alla. On totta, että näiden voimaloiden, jotka todennäköisimmin toimivat hiilellä tai kaasulla, vapauttaminen normaaliin käyttöön voisi leikata korkeimpia hintoja jonkin verran. Tämä on kyllä EU:n tehoreserviä koskevien säännösten ja myös juuri uusitun kansallisen lainsäädännön vastaista, sillä tehoreserviä on tarkoitus käyttää vasta sitten, kun sähkön tehopula on todella käsillä. 

 

Tässä tilanteessa, kun Saksakin on jo käytännössä valjastanut reservejä tuotantoon kaasupulan uhatessa laki ei ehkä käy ylitsepääsemättömästä ongelmasta, mutta sitten reservit on syöty jo etukäteen. Tämä siis kasvattaa riskejä, jos talvella tulee voimalaitos- tai siirto-ongelmia, joita varten tehoreservi on olemassa. Toisaalta aika monta talvea nyt on menty peräkkäin ilman tehoreservin tarvetta, mutta silti tehoreservin käyttö normaalisti markkinalla on siis jonkinlaista riskipeliä.

Sinänsä tehoreservin käytön idea on sukua omalle ajatukselleni sähkön ja lämmön yhteistuotannon verojen alentamisesta. Tehoreservin vapautuksella aktivoidaan voimalaitoksia, jotka ovat käyttökuntoisia, mutta normaalisti markkinan ulkopuolella. Yhteistuotannon verojen alennuksella kannustetaan lisätuotantoon sellaisilla voimalaitoksilla, jotka ovat vielä mukana markkinoilla, mutta usein jättävät tuottamatta sähköä kannattavuuden puutteen vuoksi. Molemmat siis lisäävät Suomen rajojen sisällä tapahtuvaa sähköntuotantoa. Siitä en ole yllättynyt, että yksikään puolue ei mainitse yhteistuotannon verojen alentamista, koska asian ymmärtäminen edellyttäisi sitä, että on joskus joutunut energiayhtiössä pohtimaan eri tuotantomuotojen hetkellistä kannattavuustasoa. Tällaisia poliitikkoja ei taida juuri olla.

Vasemmistoliitto puolestaan on ymmärtänyt Norjan mallin ihan väärin tai ainakaan se ei ole kovin vasemmistolainen. Norjan mallissa valtio maksaa 80 % kotitalouksien sähkölaskuista 70 €/MWh ylittävältä osalta aina 5000 kWh kuukausikulutukseen asti. Käytännössä tässä jaetaan rutkasti veronmaksajien rahaa valtavien omakotitalojen ja uima-altaiden lämmitykseen, ja pienituloiset saavat vain pieniä summia. Kaiken huipuksi sellaiset kuluttajat, jotka ovat kunnolla varautuneet riskeihin, eli ottaneet kiinteähintaisen sopimuksen, voivat jopa tienata kuluttamalla sähköä, koska valtion maksama korvaus voi ylittää sähkölaskun. Tällaisessa tilanteessa kuluttajalla on itse asiassa kannuste käyttää enemmän sähköä aina 5000 kWh rajaan asti, koska sillä ansaitsee rahaa. Norjan ratkaisulla kriisi siis vain pahenee. Lisäksi ratkaisu on huiman kallis verrattuna esimerkiksi sähkön arvonlisäveron alentamiseen, sillä Norjan valtiolta menee tähän monta miljardia euroa vuodessa. Alemmalla kulutusrajalla, matalammalla korvausprosentilla ja korkeammalla hintarajalla malliin voisi saada jotain järkeä, mutta sen jälkeen se on jotain ihan muuta kuin Norjan malli.

Perussuomalaisten käsitys päästökaupan vaikutuksesta sähkön hintaan on absurdi. Ensi talven hintoihin päästökaupan vaikutus Pohjoismaissa lienee muutaman kympin megawattitunnilta eli jokusen sentin kilowattitunnilta. Tämä on ehkä 10-20 % sähköenergian hinnasta, eli kuluttajan kokonaislaskusta vielä vähemmän ja siihen liittyvien sääntöjen muuttaminen talveen mennessä on vaikeaa. Ehdotus ei ole mahdoton, mutta sen vaikutus on raskaasti yliarvioitu. 

 

Sinänsä jos energiamarkkinoiden tilanne olisi sellainen, että fossiiliset polttoaineet ovat halpoja ja niitä on runsaasti saatavilla, ehdotus voisi toimia hyvin. Valitettavasti tilanne on nyt sellainen, että fossiiliset polttoaineet ovat kalliita, ja jos koko Eurooppa pysäyttäisi päästökaupan, niiden kysyntä lisääntyisi ja hinta nousisi vielä enemmän. Tässä tilanteessa koko EU:n päästökaupan pysäyttäminen siis vähentäisi EU:n ja jäsenvaltioiden tuloja ja lisäisi fossiilituottajien tuloja ratkaisematta kustannuskriisiä lainkaan, joten ei tätä voi oikein kannattaa.

Turvetuotannon alasajo on jo pysäytetty, mutta sähkön kanssa tällä on aika vähän tekemistä, kun turpeella ei ole aikoihin tuotettu suuria määriä sähköä. Jos nyt jossain on turvesuo, jonne luvan antaminen helpottaisi paikallista lämmöntuotantoa jo ensi talvena, niin se voidaan ihan hyvin tehdä, mutta tosiaan sähköntuotantoa tämä ei mainittavasti lisää.

Ydinvoiman lupa-asioiden nopeuttaminen on hyvä idea, mutta ei tietysti auta vielä tähän hätään yhtään. Se on kyllä totta, että jos Ruotsi ei olisi tehnyt enimmäkseen ydinvoimakielteistä politiikkaa koko 2000-luvun, meidän ja myös ruotsalaisten sähkön hintamme olisivat nyt paljon alhaisemmat, mutta tätä emme enää voi kauheasti muuttaa.

Harkimo sekoilee erikoisesti alv-lausunnossaan. Ei ole loogista sanoa, että sähkön hinta määräytyy kansainvälisesti, mutta väittää, että vain spekulantit hyötyvät Suomen alv-muutoksesta. Markkinoilla ei ole juurikaan tällaisia spekulantteja, sillä useimmat sähkönmyyjät ovat kuntaomisteisia, eivätkä voi ryhtyä koviin villeihin peleihin markkinoilla. Sähkön siirtoyhtiöt taas ovat luonteltaan erittäin vakaita, eivätkä ne edes oikein voi spekuloida millään, joten siltä osin alv-alennus ei mitenkään voi päätyä "spekulanteille".

Harkimo ei tunnu oikein ymmärtävän, että esimerkiksi sähkön spot-sopimuksen laskutusperuste on spot-hinta + marginaali + alv. Jos alv muuttuu, myös myyntihinta muuttuu. Sähkölaskuissa myös tyypillisesti erotellaan veron osuus, ja sähköyhtiö, joka käyttää laskuissaan väärää veroprosenttia omaksi edukseen jäisi kiinni alta aikayksikön. Sinänsä Harkimon idea "kohdistetuista tukitoimista" on ihan järkevä, mutta maininta kaipaisi aika paljon tarkempaa määrittelyä.

Tässä nopeat kommenttini. Täsmennän mielelläni, jos kysymyksiä on.

Miksi ostaa Uniper?

Kirjoituksen saatua yllättävän paljon julkisuutta on syytä todeta, että olen kirjoittanut tekstin yksityishenkilönä, eikä se edusta työnantajani tai muunkaan tahon näkemyksiä. Se ei myöskään ole sijoitussuositus, koska pyrin siinä lähinnä arvioimaan Uniperin energiaomistusten arvoa. Esimerkiksi yhtiön johdannaissalkun sisältöön, lainakorkoihin tai muihin rahoitukseen liittyviin asioihin en ole edes yrittänyt ottaa kantaa.

Viime viikolla saatiin yksi kaikkien aikojen suomalaisista yrityskauppauutisista, kun Suomen valtion vähän yli puoliksi omistama Fortum ilmoitti päässeensä sopimukseen E.ONin kanssa siitä, että se ostaa noin 47 % Uniperin osakkeista. Kauppaa ei voi pitää erityisen yllättävänä, sillä erityisesti Ruotsissa Uniperilla on omistuksia, joita Fortumin voi uskoa jo pitkään tavoitelleen. Toistaiseksi Fortum ei saa enemmistöosuutta Uniperissa, mutta tämä lienee lähinnä ajan kysymys, sillä Uniperin osakkeenomistajiin kuuluu paljon instituonaalisia sijoittajia, ja Fortum käynee aikanaan neuvotteluita myös niiden kanssa.

Talouslehdistössä kauppaa on kommentoitu enimmäkseen asiallisesti, ja siellä on aivan oikein nähty, että kaupassa on sekä hyviä että huonoja puolia. Sen sijaan useat poliitikot, valitettavasti myös osa vihreistä, vaikuttavat menettäneen pahasti malttinsa arvioidessaan kauppaa ja yrittäessään käyttää sitä poliittisena lyömäaseena. On tietenkin totta, että Uniperilla on omistuksessaan kivihiiltä käyttäviä voimalaitoksia, mutta yrityskauppa-analyysinä "paha yhtiö, koska sisältää kivihiiltä" on kelvoton. Vielä paljon huonompiakin arvioita olen nähnyt, sillä jotkut ovat jopa epäilleet Uniperin olevan Soneran UMTS-kauppojen tapaista tyhjää ilmaa, ja tämä on jo väitteenä täysin järjetön.

Fakta on, että valtio pääomistajana antoi Fortumin myydä vakaata tuottoa tarjoavan, luonnollisesta monopolista nauttivan sähköverkkotoiminnan verosuunnittelua maksimaalisesti hyödyntäville kansainvälisille pääomasijoittajille. Pidän tuota päätöstä virheenä, vaikka se ei olekaan aiheuttanut viimeaikaista sähkön siirtohintojen nousua. Tuo nousu johtuu täysin eduskunnan säätämistä huonosti suunnitelluista laeista, kuten kirjoitin aikaisemmin (linkki). Nyt kun näin on kuitenkin tehty, olisi  virhe estää Fortumia tekemästä rahoillaan jotain.

Verkkojen myynnin seurauksena rahaa oli käytössä sen verran paljon, että jotain sille oli tehtävä, ja silloin on käytännössä valittava siitä, mitä markkinoilla on myynnissä. Euroopan energiamarkkinoilla ei ole järkevään hintaan myynnissä suuria yrityksiä, joilla ei olisi fossiiliomistuksia. Vielä vähemmän siellä on myynnissä yhtiöitä, joilla on suuria vesivoimaomistuksia ja merkittäviä synergioita Fortumin toiminnan kanssa. Toisin sanottuna Uniper on kaikesta huolimatta juuri Fortumille yksi parhaita mahdollisia ostokohteita, mutta tämän ymmärtääkseen pitää vaivautua ensin selvittämään, mikä Uniper on. Näyttää siltä, että moni innokas kommentoija ei ole tätä jaksanut tehdä.

Mikä Uniper on?

 

Kuva 1. Uniperin sähköntuotanto-omistukset Länsi ja Keski-Euroopassa. Lähde Uniper assets.

Uniper on saksalaistaustainen energiayhtiö, jolla on huomattava asema Saksan, Ison-Britannian, Ruotsin ja Hollannin sähkömarkkinoilla sekä Saksan ja Itävallan kaasuvarastoissa. Sähköntuotannon rakennetta voi tarkastella kuvassa 1. Lisäksi sen 83,73-prosenttisesti omistama Unipro tuottaa huomattavia määriä sähköä Venäjällä. Omistuksista on saatavissa julkinen kooste, johon viittaan useaan kertaan.

Kun kyseessä on yrityskauppa, aivan ensimmäisenä pitäisi aina arvioida kaupan hintaa. Fortum on maksamassa 46,65 %:n osuudesta 3,76 miljardia euroa, eli koko Uniperin se arvioi noin 8 miljardin euron arvoiseksi. Vuonna 2016 Uniper tuotti 2,2 miljardin euron kassavirran, ja vuoden 2017 alkupuoliskolla se tuotti 1,5 miljardin kassavirran. Koko vuodelta sen arvioidaan tuottavan noin miljardin voittoa, eli yhtiön arvo suhteessa vuotuiseen voittoon (p/e, price per earnings) on erittäin maltillinen noin 8. Yhtiö on myös rajusti vähentänyt velkojaan, ja ensimmäisen vuosipuoliskon 2017 jälkeen sen kokonaisveloiksi on ilmoitettu 3,3 miljardia euroa, mikä on kassavirtoihin ja yhtiön omaisuuteen nähden vähän. Yhtiön talous on siis kunnossa, ja se on vieläpä viime aikoina vähentänyt riskejään fossiilisen energian tuotannossa myymällä osuutensa venäläisestä kaasukentästä.

Puhtaasti talouslukujen valossa Uniperia voi siis pitää edullisena. Tämä on erittäin tärkeää todeta ääneen ennen kuin lähtee arvostelemaan yrityskaupan mielekkyyttä tai Fortumin johdon arvostelukykyä. Myös sijoittajien näkemys Uniperista on yleisesti ollut, että osake on houkutteleva sijoituskohde, toisin kuin jotkut yli-innokkaat arvostelijat ovat väittäneet. Tämän voi helposti todeta katsomalla yhtiön osakekurssin kehitystä, sillä osake on noussut yli 100 % sitten vuoden 2016 syyskuun listauksen. Osa noususta voi tosin selittyä jo pitkään liikkuneilla yrityskauppahuhuilla.

Vaikka yrityskaupan arvioinnissa talouslukujen arvioinnin pitäisikin lähtökohtaisesti olla keskeisessä roolissa, suurin erimielisyys Uniper-kaupan järkevyyden osalta näyttää liittyvän yhtiön tulevaisuuden näkymiin. Olen nähnyt ainakin parin vihreän kansanedustajan väittävän, että yhtiöllä ei ole minkäänlaista tulevaisuutta, koska se on fossiilienergiayhtiö. Samalla linjalla olivat erilaiset nettinälvijät, jotka nimittelivät Uniperia E.ONin jakautumisen yhteydessä E.OFFiksi. Sanaleikki on hauska, mutta minä seuraan työkseni eurooppalaisia energiamarkkinoita, ja olen (ilmastonmuutoksen kannalta ikävä kyllä) täysin eri mieltä. Euroopan energiantuotanto muuttuu hitaasti, ja on paljon todennäköisempää, että Uniper tienaa myös fossiilienergialla vielä paljon rahaa seuraavina vuosikymmeninä. Uniperin arvokkain omaisuus on tästä huolimatta sen ei-fossiilisissa osissa. Seuraavissa kappaleissa yritän selvittää, miksi näin on.

Uniper Ruotsissa

Uniperin tai oikeastaan E.ONin tarina Ruotsissa alkoi vuonna 2001, kun E.ON osti eteläruotsalaistaustaisen Sydkraft Ab:n osake-enemmistön. Yhtiö kasvoi eteenpäin yrityostoilla, kun saksalaisilla energiantuotantoyhtiöillä meni vielä hyvin. Kuten yhtiön voimalaitoslistasta käy ilmi, se omistaa noin 1600 MW ruotsalaista säädettävää vesivoimaa ja vielä 200 MW heikommin säädettävää jokivesivoimaa. Kokonaistuotanto vaihtelee sateiden mukaan, mutta viime vuosien lukujen perusteella tuotannoksi voi arvioida 6 500 GWh eli suunnilleen puolet Suomen vuotuisesta vesivoiman tuotannosta. En voi lakata hämmästelemästä, miten esimerkiksi Iltalehti ohittaa tämän faktan "analyysissään" täysin.

Väite siitä, että ruotsalainen vesivoima on jotain menneisyyteen kuuluvaa saastuttavaa energiaa on suorastaan järjenvastainen. Tilanne on täysin päinvastoin, ja esimerkiksi Ruotsin viimevuotinen energiapoliittinen sopimus pitää, aivan syystäkin, vesivoiman merkitystä keskeisenä maan puhtaalle sähköntuotannolle. Vesivoima on tärkeässä roolissa jopa Greenpeacen ja NeoCarbon Energyn  energiaskenaarioissa, ja näitä tahoja en ihan ensimmäisenä menisi syyttämään takertumisesta vanhaan energiapolitiikkaan, vaikka monesta muusta asiasta niitä voikin arvostella.

Vesivoimaa on harvoin myynnissä, ja nyt Fortum on siis saamassa hallintaansa noin 1800 MW ruotsalaista vesivoimaa. Edellinen suuri ruotsalaisen vesivoiman kauppa taidettiin tehdä 2013, kun muutamat suomalaiset energiayhtiöt ostivat 161 MW (normaali vuosituotanto 862 GWh) Indalsälvenin vesivoimaa 605 miljoonalla eurolla. Suomessa puolestaan 300 GWh (66 MW) Kokemäen- ja Kymijoen vesivoimatuotantoa kaupattiin 239 miljoonalla eurolla vuonna 2014.

Sähkön tukkuhinta on nykyään hieman alempana kuin tuolloin, mutta toisaalta vesivoiman kiinteistöveroa on Ruotsissa sovittu alennettavaksi lähivuosina useiden eurojen edestä megawattituntia kohden, joten vesivoiman tuloksentuottokyky on suunnilleen ennallaan. Olen tutustunut Uniperin vesivoimalaitoksiin laitoskohtaisesti työni vuoksi käytettävissä olevan aineiston perusteella, enkä näe syytä pitää Uniperin laitoksia yhtään vähemmän arvokkaina kuin noita tuolloin kaupattuja laitoksia.

Lisäksi pitää huomioida, että Uniper omistaa laitokset kokonaan, ei vain osittain, kuten edellä mainitussa Kraftgården Ab:n kaupassa, mikä helpottaa entisestään laitosten täyttä hyödyntämistä. Uniperin laitokset sijaitsevat pääosin Ångermanjoella sivujokineen ja Ljungan-joella, jotka sijaitsevat samalla spot-markkina-alueella (SE2) kuin Kraftgårdenin voimaosuudet. Jonkin verran omistuksia on myös etelämpänä eli hieman korkeampien sähkön tukkuhintojen piirissä, mutta teen nyt tässä karkean oletuksen, että Uniperin laitosten tuotanto on suunnilleen saman arvoista kuin Kraftgårdenin laitosten.

Tällöin pelkästään Uniperin ruotsalaisten vesivoimalaitosten arvo olisi (6 500 GWh / 862 GWh) * 605 milj. € = 4,6 miljardia euroa. Rehellisesti sanottuna epäilen Kraftgårdenin kaupan hintaa korkeammaksi kuin mitä Fortum olisi valmis maksamaan, mutta silti Uniperin ruotsalaisen vesivoiman arvo on helposti 2,5-3 miljardia euroa. Jos joku väittää jotain muuta, esittäköön numeroita väitteidensä tueksi.

Toisekseen Ruotsin energiapoliittinen sopimus takaa myös Ruotsin ydinvoimaloille mahdollisuuden käydä teknisen elinikänsä loppuun asti. Uniper omistaa 55 % Oskarshamn 3:sta (1400 MW), noin 30 % Ringhalsin neljästä reaktorista, joista kaksi jatkaa toimintaansa vielä ainakin pari vuosikymmentä ja noin 10 % Forsmarkin kolmesta reaktorista. Tämä tarkoittaa noin 2250 MW ydinvoimatehoa (17-18 000 GWh/v), jolla on käyttöikää 20-30 vuotta. Ottaen huomioon, että Suomessa ollaan valmiita maksamaan 7 miljardia euroa Fennovoiman 1200 MW:n ydinvoimatehosta 60 vuodeksi, lähes kaksi kertaa suuremman ruotsalaisen ydinvoimatehon arvoksi on hyvin varovaisestikin arvioitava 2-3 miljardia. Yli 30 vuoden päässä olevat kassavirrat ovat nimittäin investointi- ja kauppahintalaskelmissa aika lailla arvottomia.

Jos ja kun Fortum saa enemmistön Uniperista, se pystynee suomalaisten kokemustensa perusteella tehostamaan toimintaa erityisesti Oskarshamnissa, jossa saksalaisten ydinvoimaviha on estänyt toiminnan kehittämistä. Näin tuon toiminnan arvoa voidaan ehkä jopa nostaa, sillä vuonna 1985 käynnistetty Oskarshamn 3 siirtyisi kokonaan yhden toimijan alle. Fortum nimittäin omistaa loput 45 % Oskarshamnin reaktoreista. Pidän Fortumia huomattavasti Uniperia parempana ydinvoiman omistajana, sillä Fortum pitää aivan oikein ydinvoimaa yhtenä keinona vähentää ilmastopäästöjä, kun taas Uniper tai sen edeltäjä E.ON eivät tätä halunneet ymmärtää. E.ON syyllistyi nimittäin Oskarshamnissa hiljattain yhteen Pohjois-Euroopan viime aikojen suurimmista ympäristörikoksista Fortumin vastustuksesta huolimatta.

Tällä tarkoitan sitä, että Oskarshamn 1 (473 MW) suljettiin kesällä 2017 ja Oskarshamn 2 (638 MW) pari vuotta sitten, vaikka ne olisivat olleet käyttökelpoisia vielä 10-20 vuodeksi eteenpäin. Sulkeminen ei juuri lisännyt Ruotsin päästöjä, koska Ruotsissa puhdasta sähköä riittää, mutta reaktoreiden sulkemisen vuoksi Ruotsi pystyy nyt viemään aikaisempaa vähemmän puhdasta sähköä Puolaan, Saksaan, Tanskaan ja Liettuaan. Tämä lisää Euroopan hiilidioksidipäästöjä miljooneilla tonneilla joka vuosi, ja tuon lisäyksen mittaluokka on sama kuin Suomen koko sähköntuotannon vuotuisilla päästöillä.

Hiilidioksidipäästöttömän vesi- ja ydinvoiman lisäksi Uniper toimittaa suuria määriä kaukolämpöä Malmöön kaasulla käyvästä Öresundsverketistä ja vastaa suuresta osasta Ruotsin tehoreservitarpeita, sillä Etelä-Ruotsissa ei kylminä ja tyyninä talvipäivinä ole riittävästi sähköntuotantotehoa. Myös näiden laitosten arvo on selvästi enemmän kuin nolla.

Jos Uniperin Ruotsin tuotantolaitoksia arvostetaan lähellekään toteutuneita kauppahintoja, maltillisesti laskienkin pelkästään niiden arvoksi tulisi siis määritellä vähintään 4,5 miljardia euroa.

Uniper Saksassa

Aika suuri osa Uniper-ostoon kohdistuvasta kritiikistä taitaa perustua Uniperin tuotantorakenteeseen Saksassa. Tältä osin kritiikki on tietenkin osin aivan aiheellista, sillä on tosiasia, että Saksassa poltetaan aivan liikaa hiiltä ja kaasua. Samaan aikaan haluaisin kuitenkin todeta, että tämä ei ole Uniperin tai muiden energiayhtiöiden syytä, vaan ennen kaikkea poliitikkojen vika.

Saksa on halunnut sulkea ydinvoimaloita ennenaikaisesti sen sijaan, että olisi aloittanut energiakäänteensä rusko- ja kivihiilivoimalaitostensa sulkemisella. Päästövähennystulokset ovat kiistatta surkeita ja ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta täysin riittämättömiä, kuten kuvasta 2 näkee. Kokonaispäästöt ovat vähentyneet 25 vuodessa vaivaiset 15 % (kuvassa tummanpunaiset palkit), mikä on todella heikko suoritus, eikä Saksa ole saavuttamassa vuodelle 2020 asetettuja päästövähennystavoitteita. Euroopan maista esimerkiksi Suomi, Ruotsi, Tanska ja Iso-Britannia ovat pystyneet paljon parempiin tuloksiin, kukin omilla tavoillaan.

Kuva 2. Saksan sähköntuotannon kokonaispäästöt miljoonina tonneina ja CO2-intensiteetti (g/kWh). Lähde: Icha & Kuhs, Entwicklung der spezifischen Kohlendioxid-Emissionen des deutschen Strommix in den Jahren 1990 bis 2015.

Saksan vaalien jälkeenkin Merkelin CDU jatkaa päähallituspuolueena, eikä se ole kovinkaan tarmokkaasti työskennellyt päästövähennysten edistämiseksi. Uniperin kannalta CDU:n vallan jatko tarkoittaa, että  osaa sen fossiilisesta kapasiteetista tarvitaan myös jatkossa. Itse asiassa Saksa on kieltänyt Uniperia sulkemasta eräitä kannattamattomia fossiilisia voimalaitoksia, koska niitä tarvitaan pitämään valot päällä maassa (esimerkki). Minusta on typerää syyttää Uniperia siitä, että se noudattaa viranomaisten käskyjä tässä asiassa, vaikka kuinka haluaisin vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä.

On kuitenkin totta, että Uniperin 500 MW:n ruskohiilisähkökapasiteetti ja 3 000 MW enimmäkseen aika vanhaa kivihiilisähkökapasiteettia ovat sulkemisuhan alla joko taloudellisista tai poliittisista syistä lähivuosina. Niille ei pidä laskea merkittävää arvoa, eikä Fortum varmasti niin teekään. Voi hyvin olla, että Fortum ei mielellään ostaisi niitä ollenkaan, mutta sellaista pakettia ei ole myynnissä.

Uniper omistaa kuitenkin Saksassa noin 1000 MW enimmäkseen heikosti säädettävissä olevaa jokivesivoimaa ja 750 MW toiminnassa olevaa pumppuvesivoimaa. Kaikkien näkemieni energiastrategioiden mukaan Saksa tarvitsee tällaista uusiutuvan energian kapasiteettia myös tulevaisuudessa. Yhtiö on tuottanut Saksassa noin 5 TWh hyvin kannattavaa vesisähköä vuodessa, ja lisäksi sillä on säätökapasiteettia pumppuvoimaloissaan. Pelkästään vesisähkön myynnistä tulee kassavirtaa arviolta 200 miljoonaa euroa vuodessa ja nopeasti säätyvä pumppuvoimalatuotanto on Saksassa arvokasta, jolloin näidenkin laitosten arvoksi on hyvin konservatiivisillakin oletuksilla laskettava 2 miljardia euroa. Tämä on perusteltu arvio myös Ruotsin hintoihin nähden, sillä Saksassa sähköstä maksetaan paremmin kuin Ruotsissa, ja Uniperin saksalaisen vesisähkön määrä on vain hieman pienempi kuin ruotsalaisen.

Uniperin kaasusähköteho Saksassa on noin 3 000 MW, ja kaasun käyttö on vahvasti läsnä Saksan energiastrategioissa vielä vuosikymmeniä tästä eteenpäin. Tältä osin en voi ymmärtää, miten laitoksia voisi pitää arvottomina. Uniper omistaa myös noin neljänneksen Saksan kaikesta maakaasun varastointikapasiteetista, ja koska lähes koko Saksa lämmitetään kaasulla, varastoinnillekin lienee kysyntää pitkäksi aikaa. En todellakaan tiedä, onko tämä Fortumin strategiaan sopivaa bisnestä, mutta arvotonta tai hyödytöntä se ei missään tapauksessa ole. Oma asiantuntemukseni ei tosin riitä arvioimaan kaasun varastointikapasiteetin arvoa, joten jätän sen laskelmissani alhaiseksi. Lisäksi Uniperilla on kaasuputkiosuuksia (Itämeri-Tsekin raja eli OPAL-putki ja Hollanti-UK -yhteys, molemmista 20 % osuus), ja niille voi yhdessä laskea ainakin parin sadan miljoonan euron arvon.

Poliittisesti ongelmallisin Uniperin projekteista saattaa olla valmisteilla oleva Nord Stream 2 -kaasuputki, jossa yritys on mukana. En voi olla yhtymättä Elina Lepomäen näkemykseen siitä, että Suomessa ei ole oikein edes vakavasti keskusteltu asian poliittisista ulottuvuuksista. Pidän Suomen poliittista johtoa naiivina, kun tähän ei olla pystytty, mutta toisaalta Saksan pitäisi olla se maa, jonka pitäisi uskaltaa puhaltaa pilliin. Nord Stream 2 on kaupallisesti tarpeeton, heikentää Ukrainan asemaa ja synnyttää ristiriitoja EU:n sisällä. Putken rakentaminen kuitenkin mitä todennäköisimmin ratkeaa ennen kuin Fortumilla on edes määräysvaltaa Uniperissa, joten en näe sen juuri vaikuttavan tähän kauppaan.

Lisäksi on vielä syytä huomata, että Saksassa uusiutuvan sähköntuotannon rakentamisvauhti on hidastunut huippuvuosista. Jos uusiutuvien vuotuinen rakentamisvauhti on esimerkiksi 5 GW tuulivoimaa ja 1,5 GW aurinkovoimaa, kuten sen arvioidaan vuonna 2017 olevan, se ei riitä edes korvaamaan vuoden 2022 loppuun mennessä käytöstä poistumassa olevien ydinvoimaloiden tuotantoa. Lisäksi samanaikaisesti vanhaa loppuunajettua tuulivoimaa puretaan, joten käytännössä Saksan sähkömarkkinoilla CO2-päästöttömästi tuotetun sähkön määrä vähenee lähivuosina, mikä tarkoittaa hieman lisää tuotantoa fossiilisissa tuotantolaitoksissa.

Uniper muualla EU:ssa

Isossa-Britanniassa Uniperilla on 2000 MW hiilisähkötehoa ja 4300 MW kaasusähkötehoa. Iso-Britannia on ajanut kivihiilen käytön käytännössä alas kansallisella hiiliverolla ja Uniperin laitokset ovat lähellä käyttöikänsä päätä, joten niille ei kannata laskea mitään arvoa. Sen sijaan kaasulaitosten käyttö Britanniassa on kasvanut voimakkaasti, kuten Uniperin laitoslistan sivulta 5 näkyy. Useat Uniperin laitokset ovat myös pärjänneet Ison-Britannian kapasiteettimarkkinakilpailutuksissa, eli ne ovat varmasti käytössä vielä vuosienkin päästä.

Ison-Britannian sähkömarkkinatilanne on nykyisellään aika kireä, eikä laitoksia juuri enää jää varalle kylminä ja tyyninä talvipäivänä, sillä kivihiililaitosten poistuttua markkinoilta maa on täysin riippuvainen maakaasusähköstä. Maassa ei ole myöskään poliittista tahtoa tukea suunnattomia määriä uutta uusiutuvaa sähköntuotantoa, vaan sen lisäys on vähittäistä, joten maakaasua käytetään varmuudella ainakin 20 vuotta eteenpäin. Näin ollen Ison-Britannian kaasulaitoksilla on huomattavaa arvoa. Vastaavien uusien laitosten arvo olisi useita miljardeja euroja, ja vuonna 2015 Uniperin laitokset tuottivat Britannian markkinan keskihinnalla arvioituna 750 miljoonan euron edestä sähköä. Näillä luvuilla 1-2 miljardin euron arvostus laitoksille ei varmasti ole liikaa.

Ranskassa Uniperilla on pari hiililaitosta, mutta nämäkin sulkeutunevat lähivuosina, eikä Fortum varmasti näe niille arvoa. Sen sijaan Ranskan kaasulaitosten arvo saattaa nousta huomattavasti, jos Ranska alkaa todella sulkea ydinvoimaa Macronin suunnitelmien mukaan. Tällaisessa tilanteessa Uniperin kahden kaasuvoimalaitoksen käyttö noussee merkittävästi.

Hollannissa Uniper omistaa Maasvlakten suuret hiililaitokset, teholtaan yhteensä 2140 MW, ja niistä voinee melkoisella varmuudella sanoa, että ne ovat omistajalleen taakka. Hollanti, toisin kuin Saksa, on asettamassa aika tiukkoja päästövähennysvaatimuksia, ja saattaa hyvin jopa olla kieltämässä hiilen käyttöä jo ensi vuosikymmenen aikana. Toisaalta varsinkin uusin laitos (1070 MW) on kyllä juoksevien kulujen osalta melko kannattava hyvän hyötysuhteen ja modernin tekniikkansa ansiosta, joten hyvää kassavirtaa tuostakin laitoksesta kyllä vielä jonkin aikaa saa.

Hollannissa Uniperilla on kuitenkin myös kaasu-CHP:ta, ja sen tulevaisuus näyttää valoisalta, varsinkin jos Hollanti rajoittaa tiukasti hiilen käyttöä. Myös Belgian kaasuvoimalaitoksilla on vastaavia mahdollisuuksia, mutta näissä maissa Uniperin toiminta on sen verran pientä, että kauppahintaan sillä ei liene suurta vaikutusta. Unkarissa Uniperin ainoan laitoksen tuotanto on ollut voimakkassa kasvussa viime vuosina, ja Itä-Euroopan suunnalla kaasun käytön lisääntyminen itse asiassa edistää ilmastotavoitteita nykytilanteeseen nähden, joten politiikka ei ole sulkemassa kasvun mahdollisuuksia.

Uniper Venäjällä

Viimeisenä käsittelen Uniperin Venäjän-bisneksiä. En millään tavalla kyseenalaista sitä arviota, että Venäjällä energiabisneksen riskien arviointi on kovin erilaista kuin lännessä. On kuitenkin syytä huomata, että nimenomaan sähkötuotannossa venäläiset poliitikot ovat, niin uskomatonta kuin se onkin, olleet paljon luotettavampia kumppaneita energiayhtiöille kuin EU:n poliitikot.

EU:n päästökauppa otettiin käyttöön 2005, ja tuohon aikaan poliitikot kannustivat voimakkaasti EU-alueen yhtiöitä investoimaan päästöttömään energiantuotantoon, koska päästöoikeuksien nousevien hintojen väitettiin tekevän monista investoinneista aikaisempaa kannattavampia. Näin ei tapahtunut, ja ne yhtiöt, jotka tuolloin uskoivat poliitikkojen lupauksiin merkityksellisestä päästökaupasta, ovat saaneet raskaasti pettyä.

Todellisuudessa poliitikot ympäri Euroopan ryhtyivät rakentelemaan erilaisia tukijärjestelmiä uusiutuvalle energialle sekä kiristivät energiansäästötavoitteita. Kun tämän lisäksi Yhdysvalloista alkanut lama vähensi teollisuustuotantoa, päästöoikeuksien kysyntä laski. Nämä tekijät yhdessä romahduttivat päästökaupan hinnat, eivätkä Euroopan poliitikot vaivautuneet tekemään tilanteelle mitään. Käytännössä kaikki, jotka kuuntelivat poliitikkojen puheita 2000-luvun alussa ja investoivat omia rahojaan päästökauppaan luottaen, ovat olleet 2010-luvun energiasektorin häviäjiä. Sen sijaan voittajia ovat ne, jotka vähät välittivät EU:n päästökaupasta keskittyessään metsästämään tuottoisimpia valtioiden kansallisia tukijärjestelmiä. Tämä ei todellakaan ole kunniaksi EU:lle tai sen ilmastotavoitteille. Toisaalta voi silti todeta, että se on silti ollut maailman parhaasta päästä, koska pelkästään ylikansallisen järjestelmän luominen oli melkoinen ponnistus.

Venäjällä ilmastotavoitteista ei suuremmin ole piitattu, vaikka he ovatkin mukana kansainvälisissä sopimuksissa. Sen sijaan viime vuosikymmenen lopulla maahan haluttiin rakentuvan uutta sähköntuotantokapasiteettia kapasiteettimaksujärjestelmän avulla. Toisin kuin EU:ssa, venäläiset ovat pitäneet lupauksensa, ja investoijat ovat saaneet luvattuja tuottoja järjestelmästä, kun ovat rakentaneet uutta kapasiteettia. Järjestelmä on tosin sähkön kuluttajille varsin kallis enkä sitä siksi muille suosittele, mutta tuon aiheen käsittely ei kuulu tähän kirjoitukseen.

Näistä maksuista ovat hyötyneet sekä Fortum että Uniper, ja maksut jatkuvat pitkälle tulevaisuuteen. Myös vanha kapasiteetti on päässyt kapasiteettimaksujen piiriin siellä, missä se on katsottu tarpeelliseksi. Uniper kertookin  International Power -yksikkönsä tuottaneen vuonna 2016 noin 55 000 GWh sähköä, josta siis suuri osa Venäjällä. Kokonaistuloja syntyi 1,1 miljardia euroa, ja voitoksi jäi noin 100 miljoonaa euroa ja edellisvuonna peräti 240 miljoonaa euroa. Vaikka Venäjän bisnekseen voi monesta syystä suhtautua epäillen, se on viime aikoina ollut yllättävän vakaata, ja suurin ongelma lienee ollut ruplan kurssin vaihtelu. Läntisessä Euroopassa tuollaisen bisneksen arvoksi voisi varmasti sanoa ainakin 1,5-2 miljardia euroa, mutta Venäjän maariski huomioiden arvoa ei voine pitää näin korkeana.

Ei Venäjän bisnestä voi silti missään tapauksessa pitää arvottomana eikä edes täysin arvaamattomana. Uskon Fortumin tuntevan sikäläisen energiabisneksen varsin hyvin aikaisempien kokemustensa perusteella, ja pitkällä aikavälillä lienee jopa mahdollista löytää synergiaa Fortumin ja Uniperin Venäjän-toimintojen välille. Tästä huolimatta Fortumin Venäjä-riski huolestuttaa minua myös kaupan jälkeen, ja joku toinen saattaa arvioida sen jopa niin suureksi, että suhtautuu myös tähän kauppaan kriittisesti. Venäjän-toiminnan osuus Fortumin liikevaihdosta kuitenkin jopa laskee Uniper-kaupan myötä, koska Uniperin muu toiminta on niin laajaa.

Lopuksi

Kuva 3 sisältää tekstissä mainitut arviot kerättynä yhteen. Siitä näkee hyvin, että Uniperin voimalaitokset ovat arvokkaita, vaikka fossiilivoimalle ei suurta arvoa laskisikaan.

Kuva 3 Arvio Uniperin osien arvosta.

Maakohtaisen läpikäynnin perusteella on syytä olettaa, että Uniperin kaltaisen yhtiön ostaminen osina olisi kalliimpaa kuin mitä se nyt kokonaisuutena Fortumille maksaa. Uniperin osien arvo on käyttämieni konservatiivisimpien arvioidenkin mukaan enemmän kuin tuo 8 miljardia euroa, lähinnä siksi, että Uniper sisältää paljon edullista ja päästötöntä sähköntuotantoa Ruotsissa ja Saksassa. Minusta tämä riittää perusteeksi sille, että Fortumin kannattaa ostaa Uniperia, sillä puhtaan ja kannattavan sähköntuotannon omistaminen Euroopassa hyödyttää pitkällä aikavälillä myös suomalaista veronmaksajaa.

Arviot, jotka väittävät, että Fortum on tyhmä maksaessaan hiilivoimasta, eivät vaikuta tämän analyysin mukaan kovin järkeviltä. Minä en tosiasiassa usko, että Fortum edes ajattelee maksavansa hiilivoimasta, vaan se tulee vain harmillisena ja lähes arvottomana osana pakettia. Se, mistä Uniperissa ensisijaisesti kannattaa maksaa, on Ruotsin ja Saksan vesivoima sekä ruotsalainen ydinvoima, jossa Fortumilla on jo ennestään suuria omistuksia. Fortumin kannalta varsinkin Oskarshamnin pääomistuksen ajautuminen jonkun kilpailijan käsiin olisi suorastaan haitallista.

Muilta osin varsinkin kaasusähkölle riittää kysyntää vielä vuosikymmeniksi Länsi-Euroopassa, joten kaasuvoimalaitoksilla on arvoa riippumatta siitä, pitääkö Fortum ne itse vai pyrkiikö se myymään ne aikanaan muualle. Olisi itse asiassa hienoa, jos yhteistuotannon hyvin tunteva Fortum voisi esimerkiksi lisätä kaukolämmön käyttöä Euroopassa vaikkapa noiden laitosten avulla. Keski-Euroopassa nimittäin tuotetaan vielä paljon lämpöenergian hukkaavaa lauhdesähköä, ja samaan aikaan asuntoja lämmitetään vielä enimmäkseen kiinteistökohtaisesti öljyllä ja kaasulla. On joka tapauksessa todellisuuteen perustumatonta toiveajattelua, että fossiilisilla polttoaineilla tuotettu sähkö ja lämpö olisivat kokonaan poistumassa markkinoilta seuraavan 10-20 vuoden sisällä, sillä suurin osa Euroopan maista ei edes tavoittele tällaista energiastrategioissaan.

Mitä hiilivoimaan tulee, uskon, että Uniperin siirtyminen Fortumin määräysvaltaan saattaisi jopa hieman kiihdyttää hiililaitosten sulkemisia. Uniperin strategia vaikuttaa nimittäin paljon enemmän perinteisen fossiiliyhtiön strategialta kuin Fortumin. Minä uskon, että päästövähennysten kannalta on tehokkaampaa antaa Fortumin ostaa Uniper ja sitten kohdistaa Fortumiin painetta saastuttavimpien laitosten sulkemiseksi ja vähäpäästöisen tuotannon lisäämiseksi. Tässä kuitenkin tarvitaan myös paikallisviranomaisten yhteistyötä ja sähköverkkoinvestointeja, sillä sen enempää Uniper kuin Fortumkaan ei voi sulkea laitoksia, jos viranomaiset eivät tähän suostu tai verkko ei muuten pysty takaamaan ihmisille sähkön saantia.

Vielä hienompaa tietysti olisi, jos Fortum saataisiin ilmastosyistä käynnistämään esimerkiksi turhaan suljetut Oskarshamn 1 ja/tai 2 uudestaan, ja lisäsähkö ohjattaisiin Keski-Euroopan vientiin tai vaikkapa lämmityksen, liikenteen tai teollisuuden prosessien sähköistämiseen. Myös meillä täällä Pohjolassa kuluu edelleen aivan liikaa fossiilienergiaa sähkösektorin ulkopuolella, joten se olisi todellinen vuosikymmenen ilmastoteko.

Sähkön hinta ja verotuet: kansainvälinen vertailu

Sähkön hinta on ollut minulle jo useamman vuoden ajan tärkeä kirjoitusten aihe, johon olen toistuvasti palannut. Viime aikoina sähkön hintakeskustelu on nostanut päätään erityisesti hallituksen kaavaileman päästökauppakompensaation käsittelyn yhteydessä. Myös Valtion taloudellinen tutkimuskeskus (VATT) tutki hiljattain valtion energiaintensiiviselle teollisuudelle antamia verotukia, ja esittää tutkimuksessaan, että nuo verotuet eivät ole kovinkaan hyödyllisiä. Lisäksi VATT toteaa, että sähkön hinnan ei Eurostatin tilastojen perusteella pitäisi olla ongelma Suomen teollisuudelle, koska sähkö on Suomessa teollisuudelle verrattain halpaa kuvan 1 mukaisesti. Olen myös itse kirjoittanut aiheesta aikaisemmin tässä ja tässä, ja jälkimmäisessä kirjoituksessa nojauduin myös vahvasti Eurostatin tilastoihin.

Kuva 1. Teollisuuden sähkön hinnat mukaan lukien verot ja maksut Suomessa ja muualla Euroopassa vuoden 2015 toisella puoliskolla. Tietolähde: Eurostat, kuva VATT.

Viime aikoina minulla on kuitenkin ollut mahdollisuus arvioida tilannetta aikaisempaa laajemmin, ja arvostamani ihmiset ovat saaneet minut epäilemään Eurostatin tilastojen paikkansa pitävyyttä teollisten yritysten osalta. Jotkin teollisuusyritykset ovat nimittäin jo pitkään sanoneet, että erityisesti Saksan osalta viralliset tilastot kuvaavat tilannetta kovin huonosti, ja tämän vuoksi päätin itse lähteä selvittämään tilannetta.

Toinen syy innostukselleni on, että keskustelu ympäristölle haitallisista verotuista on kiihtynyt. Keskustelun pohjana toimii usein Matti Hyyrysen Ympäristöministeriölle tekemä ansiokas raportti YMra 13/2013, jossa energiasektorin verotuiksi arvioidaan  noin 800 miljoonaa euroa (s.129) ja liikennesektorin verotuiksi noin 1800 miljoonaa euroa. Raportti on perusteellisesti tehty, mutta sitä käytetään välillä hieman kyseenalaisin tavoin eri keskusteluissa. Ympäristölle haitallisen tuen määritelmänä käytetään nimittäin OECD:n määritelmää, jonka mukaan tuki luokitellaan haitalliseksi, jos se lisää haitan määrää suhteessa siihen, että tukea ei olisi. Määriteltäessä ei kuitenkaan pystytä ottamaan kaikkia mahdollisia vaikutuksia huomioon, ja missään tapauksessa verotuen poistaminen ei tarkoita sitä, että tuo summa veroja saataisiin kerätyksi. Tuettu toiminta nimittäin vähenee, joskus merkittävästikin, jos tuki poistetaan.

Energia-alan esimerkkinä voidaan mainita yhdistetyn sähkön ja lämmön tuotannon hiilidioksidiveron puolitus. Se on verotuki, jonka määräksi arvioidaan selvityksessä 67 miljoonaa euroa ja summa on sittemmin hieman noussut. Maan hallitus lähti selvittämään tuon puolituksen poistoa, ja VTT:n selvitys tuli siihen tulokseen, että vaikka poisto vähentäisi Suomen lämpösektorin päästöjä, se samalla lisäisi sähkösektorin päästöjä, heikentäisi Suomen sähköomavaraisuutta ja lisäisi sähkön tuontia, mikä puolestaan lisäisi fossiilisten polttoaineiden käyttöä esimerkiksi Virossa ja Venäjällä. Tällöin kokonaispäästöt ilmakehään eivät vähentyisi, vaikka ne Suomen rajojen sisällä vähentyisivätkin. Hallitus onneksi ymmärsi tämän ja luopui suunnitelmastaan. Toisin sanottuna ympäristölle haitallinen verotuki ei ollutkaan haitallinen, kun ymmärrettiin katsoa koko kuvaa.

Määritelmän toinen ongelma on, että verotuki määritellään vain maan sisäisessä kontekstissa. Selvityksen mukaanhan Suomi tukee esimerkiksi liikennepolttoaineiden käyttöä merkittävillä summilla ja vastaavalla mittarilla esimerkiksi USA ei tue niitä juuri lainkaan. Ei niin, koska Yhdysvalloissa kaikki maksavat hyvin alhaisia polttoaineveroja, paljon pienempiä kuin kukaan Suomessa vähennysten jälkeenkään. Toisin sanottuna Suomi verottaa myös verotutettua liikennepolttoaineiden käyttöä paljon enemmän kuin Yhdysvallat, joten pelkän verotuen summan vertailu on oikeastaan varsin älytöntä. Tämän takia verotukia eri maiden kesken vertailtaessa pitää olla erityisen varovainen.

Energiaintensiivisten yritysten verotuet eri maissa

Suomen verotuetuista sektoreista minä tunnen parhaimmin energiasektorin, ja siksi keskityn tässä kirjoituksessa näihin verotukiin. Ympäristöministeriön selvityksessä näitä verotukia ovat energiaintensiivisten yritysten veronpalautus (selvityksessä 120 milj. €) ja teollisuuden ja kasvihuoneiden alempi sähköverokanta (400 milj. €). Uutena tukena hallitus on hiljan esittänyt jo mainittua päästökauppakompensaatiota (40 milj. €), jolla on tarkoitus suojata teollisuutta päästökaupan sähkön hintaa nostavalta vaikutukselta. Kaikki kirjoituksessa esitetyt luvut on laskettu tekemälläni excel-pohjalla, johon voi tutustua itse tämän linkin takaa.

En millään tavalla halua kiistää sitä, että summat kuulostavat varsin suurilta. Tuolla rahalla valtio voisi varmasti rahapulassaan tehdä paljon muutakin kuin alentaa yritysten energiaverotusta. Tässä yhteydessä on kuitenkin muistettava, että summat ovat laskennallisia. Esimerkiksi teollisuuden alemmasta sähköverokannasta luopuminen aiheuttaisi väistämättä tehtaiden lakkautuksia Suomessa ja niiden siirtämistä muihin maihin. Tämä vähentäisi työllisyyttä, eikä välttämättä edes vähentäisi päästöjä, sillä suurimmassa osassa maailmaa sähköntuotanto on merkittävästi saastuttavampaa kuin Suomessa. Kokonaisvaikutusta on tietysti vaikea arvioida, mutta tekemäni kansainvälisen sähkön hinta- ja verotukivertailun perusteella uskallan väittää, että tuet eivät ole merkityksettömiä.

Erityisen paljon minua on viime aikoina ihmetyttänyt se, että jotkut ihmiset ovat pyrkineet esittämään asian aivan kuin Suomi tekisi sähkön käytön verotukiensa avulla erityisen taantumuksellista tai menneisyyteen katsovaa energiapolitiikkaa. Samaan aikaan joitakin muita eurooppalaisia maita pyritään esittämään edistyksellisen ja tulevaisuuteen tähtäävän energiapolitiikan airueina. Tällainen keskustelu asettuu mielenkiintoiseen valoon, kun tutustuu kuviin 2 ja 3.

Kuva 2. Pienen teollisuusyrityksen nauttimat verotuet ja maksuvapautukset valituissa Euroopan maissa. Vuosikulutus 10 000 MWh. Tiedot kerätty itse julkisista lähteistä.

Kuva 3. Suuren teollisuusyrityksen nauttimat verotuet ja maksuvapautukset valituissa Euroopan maissa.
Vuosikulutus 1 TWh, toimiala terästeollisuus. Tiedot kerätty itse julkisista lähteistä.

Kuten kuvista 2 ja 3 näkee, Suomen verotuet eivät ole keskeisiin kilpailijamaihimme nähden erityisen suuria, vaan ne ovat itse asiassa tämän vertailun pienimpiä. Naapurimaidemme kanssa ne ovat kuitenkin kohtuullisen lähellä toisiaan. Tämä johtuu ennen kaikkea verotuen määritelmästä, eli tässä verotueksi on OECD:n määritelmän mukaisesti määritelty kaikki sellainen, joka alentaa teollisuuden maksamaa hintaa suhteessa "normaaliin". Normaaliksi on puolestaan määritelty tavallisen kotitalouskuluttajan maksama vero- ja maksutaso. Tämä määritelmää voi ihan aiheestakin kritisoida, mutta tämän selvityksen aiheena onkin nimenomaan verrata täsmälleen samanlaisella menetelmällä eri maiden verotukia.

Esimerkiksi kuvissa näkyvä Ruotsin naapurimaita korkeampi tukitaso johtuu naapureita selvästi korkeammasta kotitalouksien sähköverosta. Saksa on kuitenkin aivan omassa luokassaan, eli siellä teollisuuden verotuet ovat valtavan suuria. Saksan verotuet ovat itse asiassa niin suuria, että suurimmassa osassa Eurooppaa ne veisivät kokonaishinnan jo huomattavasti negatiivisiksi. Näin ollen voikin todeta, että jos verotukien suuruus on energiapolitiikan moderniuden mittari, Saksa tekee vähintään koko Euroopan taantumuksellisinta energiapolitiikkaa. Missään muussa maassa energiaintensiivinen teollisuus ei nauti yhtä suuria alennuksia sähkön veroista ja maksuista. Blogin alussa mainituissa Eurostatin tilastoissa nämä eivät kuitenkaan näy, koska verohelpotukset koostuvat monista erilaisilla ehdoilla ansaittavista osista, ja noissa tilastoissa kuvattavan teollisuuden ei ilmeisesti oleteta pääsevän alennusten piiriin.

Ainakin minä pidän tätä merkkinä siitä, että uusiutuvan energian lisäämisinnostaan huolimatta Saksa selvästi haluaa suojella myös perinteisten, savupiipputeollisuudeksikin haukuttujen, toimialojensa kilpailukykyä, ja keskeisenä keinona ovat siellä erittäin mittavat energiaverojen alennukset. Niihin verrattuna omat ja lähinaapureidemme verotuet ovat varsin rajallisia.

Toinen tapa esittää asiaa näkyy kuvassa 4, joka kertoo hyvin suuren teollisuusyrityksen maksamasta sähkön kokonaishinnasta. Nämä luvut ovat jonkin verran aikaisempia lukuja tulkinnanvaraisempia, koska sähkön kokonaishinnan osana oleviin siirtomaksuihin sisältyy vaikeasti arvioitavia komponentteja. Esimerkiksi Suomessa laitoksen sijaintipaikalla kantaverkossa ei ole maksujen kannalta merkitystä, mutta Ruotsissa sijainniksi on oletettu maksujen määrittämistä varten Tukholma, Norjassa Oslo ja Saksassa Tennetin verkkoalue, joka kattaa suuren osan läntistä ja eteläistä Saksaa.

Huomattavaa on myös, että Saksassa ja Norjassa suurteollisuus saa merkittäviä alennuksia myös kantaverkon siirtomaksuista, jos käyttö täyttää tiettyjä ehtoja. Erityisen kiinnostavaa on, että Saksassa hyvin vakaa kulutus saa runsaat siirtomaksualennukset, vaikka samaan aikaan Saksassa pyritään ajamaan perusvoimaa eli jatkuvasti päällä olevan sähkön tuotantoa (ydin- ja hiilivoima) alas. Kuvan 4 luvut voidaan yleistää muillekin energiaintensiivisille toimialoille kuin Saksassa osin verotonta sähköä käyttävään terästeollisuuteen, jolloin Saksan verotuet pienentyvät, mutta muutos on vain noin 1 €/MWh. Muissa maissa muutoksia ei juuri tapahdu. Saksassa myös useita muita teollisia prosesseja kuin teräksen valmistus on kokonaan vapautettu sähköveroista, mutta muissa maissa tällaista suosimista ei harrasteta.

Kuva 4. Suuren terästeollisuusyrityksen maksama sähkön hinta (kulutus 1 TWh/vuosi, huipputeho 125 MW) ja sen nauttimat verotuet eri maissa. Suurin ero maiden välille syntyy itse sähköenergian hinnasta, sillä sähköenergian hinta on Suomessa vertailumaita korkeampi. Myös kantaverkkosiirto on Suomessa muita maita kalliimpaa. Perustuu omiin laskelmiin.

Toisaalta taas kuvassa 5 näkyy hyvin, että pienemmälle teollisuudelle Suomi on sähkön hinnan kannalta selvästi Saksaa parempi sijoituspaikka, sillä pienteollisuus joutuu Saksassa mittavista verotuista huolimatta maksamaan melko paljon uusiutuvan energian tukimaksuja.  Ruotsissa ja Norjassa hinnat puolestaan jäävät jonkin verran Suomen hintojen alapuolelle alhaisemman sähkön hinnan, mutta myös alemman sähköveron vuoksi. Ruotsi ja Norja nimittäin käyttävät teollisuuden hyvin alhaista sähköveroa (noin 0,5 €/MWh) jo varsin pienelle teollisuudelle, kun Suomessa vastaava teollisuus maksaa sähköstään 7 €/MWh veroa. Saksassa teollisuuden maksama sähkövero vaihtelee huomattavasti enemmän, sillä se riippuu muun muassa yrityksen maksamista eläkemaksuista. Sikäläisen sähköveron helpotuksia voi arvioida itse tällä laskurilla.

Suomen sähköverojärjestelmää voikin Ruotsiin ja Norjaan nähden arvostella siitä, että se suosii enemmän suuria kuin pieniä yrityksiä. Sekä energiaintensiivisten yritysten veronpalautus että mahdollisesti tulossa oleva päästökauppakompensaatio kohdistuvat nimittäin ennen kaikkea suurille yrityksille. En ole mitenkään vakuuttunut, että tämä on järkevää. Toisaalta taas Saksassa ero pienen ja suuren yrityksen maksaman sähkön hinnan välillä on vielä paljon suurempi kuin meillä.

Kuva 5. Pienehkön teollisuusyrityksen (kulutus 10 000 MWh/vuosi, huipputeho 2 MW, 20 kV siirto maan pääkaupungissa) maksama sähkön kokonaishinta. Perustuu omiin laskelmiin.

Mielenkiintoisen tarkastelukulman tarjoaa myös tukien luokittelu erilaisiin ryhmiin, kuten kuvassa 6 on tehty. Varsinaisen sähköveron alennus on suurin Ruotsissa, koska siellä kuluttajien sähkövero on korkein. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa muiden vapautusten osuus onkin varsin pieni. Suomessahan ei ole mitään erillistä uusiutuvan energian tukimaksua, ja sähköveron tuotto on moninkertainen tukisummiiin nähden, joten näin ollen mitään tukimaksuvapautuksia ei ole. Ruotsissa ja Norjassa energiaintensiivinen teollisuus on vapautettu maiden sähkösertifikaattijärjestelmästä, jolla tuetaan uusiutuvan sähkön, käytännössä lähinnä tuuli- ja vesivoiman lisäämistä. Tuon edun arvo on nykyisellä elcertin hinnalla noin 3,5 €/MWh, sillä pienkuluttajat maksavat suunnilleen tuon tukisumman jokaista ostamaansa megawattituntia kohden.

Kuva 6 tarjoaa myös mielenkiintoisen näkökulman kohuttuun päästökauppakompensaatioon, jota teollisuus on pitänyt varsin tärkeänä, tässä EK jo aikaa sitten ja uudempi kannanotto Metsäteollisuudelta. Yhteenvetona voidaan todeta, että Norja ja modernin energiapolitiikan maineella ratsastava Saksa maksavat päästökauppakompensaatiota EU:n salliman maksimimäärän, Suomi suunnittelee maksavansa puolet siitä ja Ruotsi ei käytä tukea ollenkaan. Kun katsoo kompensaation suuruutta nykyisillä hyvin alhaisilla päästöhinnoilla (Suomi 1 €/MWh, Saksa ja Norja noin 2,5 €/MWh) ja suhteuttaa sen muihin tukiin, on vaikea uskoa, että kompensaatiolla olisi merkittävää vaikutusta minkään maan teollisuuden kilpailukykyyn. Kuvaan 4 vertaamalla voidaan myös todeta, että kompensaatio ei läheskään riitä painamaan Suomen sähkön hintoja vertailumaiden tasolle, joten tuotakaan ongelmaa se ei ratkaise.

Kuva 6. Erilaisten verotukien ja maksuvapautusten suhde toisiinsa eri maissa suurelle teollisuusyritykselle (kulutus 1 TWh/vuosi). Päästökauppakompensaation suuruus on laskettu sähkön kulutukseen perustuvalla kaavalla, jotta se ei olisi toimialariippuvainen. Päästöoikeuden hinnaksi oletettu 5,8 €/tCO2, joka on tuore markkinanoteeraus vuoden 2017 päästöfutuurille. Perustuu julkisiin lähteisiin.

 Jos päästöoikeuden hinta olisi edes yli 10 €/tCO2 tai vaikkapa huippulukemiensa tuntumassa eli noin 30 €/MWh, päästökauppakompensaatio olisi tietysti suurempi ja vaikuttavampi, ja sillä voisikin olla jotain merkitystä kilpailukyvyn kannalta. Tuossa tilanteessa ymmärtäisin tarpeen hyvin ja siinä mielessä kompensaatiojärjestelmän valmistelua voi pitää mielekkäänä. Nykyisellä päästöhinnalla lienee kuitenkin huomattavasti järkevämpää ohjata tuo muihin verotukiin nähden vähäinen 40 miljoonan euron summa muuhun käyttöön, mitä Suomen hallitus jo tiettävästi pohtiikin. Jos tuo summa jaetaan teollisuudelle 1 €/MWh sähkön hinta-alennuksena, sillä ei pelasteta Suomessa ainuttakaan tehdasta, mutta jos se sen sijaan kohdistetaan perusteltuina innovaatiotukina, vaikutus voi olla pitkällä aikavälillä merkittävä.

Hieman piikikkäästi voisi myös todeta, että Olkiluoto 3:n valmistuminen laskee teollisuuden maksamaa sähkön hintaa enemmän kuin päästökauppakompensaatio nykyisillä päästöhinnoilla, ja ilman tuota myöhästymistä sähkön hintamme olisivat jo vuosia olleet lähellä Ruotsin sähkön markkinahintoja. Suomalainen teollisuus on  nimittäin ollut keskeisesti vaikuttamassa siihen, että Suomessa on satsattu runsaasti uuteen ydinvoimaan, ja tämän selvityksen vertailumaissa on puolestaan keskitytty uusiutuvan energian lisäämiseen. Se on ollut kiistatta nopeampaa kuin uuden ydinvoiman rakentaminen, joten tässä mielessä suomalainen teollisuuden maksama vertailumaita korkeampi sähköenergian hinta on myös sen omaa syytä. Moneen muuhun maahan nähden teollisuussähkö on silti Suomessa yhä melko edullista, joten mitenkään toivoton tilanne ei ole.

Lopuksi

Toivon, että tämä kirjoitus ja sen tausta-aineistona oleva excel-pohja avaavat Suomen ja kilpailijamaiden energiaverojärjestelmiä tukineen mahdollisimman monelle lukijalle. Aivan yksinkertaista tämä ei ole, koska maiden järjestelmissä on merkittäviä eroja. Ainakin oman näkemykseni mukaan Suomen järjestelmä on näiden maiden parhaasta päästä yksinkertaisuutensa puolesta, kun taas Saksan verojen ja tukien järjestelmä vaikuttaa melkoiselta viidakolta. Saksassa osa tuista valuu jopa fossiilisähkölle, sillä Saksassa maksetaan tukia uudelle hiiltä ja kaasua käyttävälle sähkön ja lämmön yhteistuotannolle (KWK-Abgabe), kun taas Suomessa ja Ruotsissa molempia verotetaan melko raskaasti.

Myös saksalaisen verkkoyhtiön kuluttajahinnoittelu tuntuu kovin ihmeelliseltä eri maksujen kokoelmalta vastaaviin pohjoismaisten yrityksien hinnastoihin nähden. Saksassa jopa merkittävä osa asiakkaista on yhä kulutusprofiililaskutuksen piirissä, joka ainakin täältä aikaa sitten etäluettaviin sähkömittareihin siirtyneestä Suomesta katsottuna vaikuttaa aivan muinaisen ajan toiminnalta. Jostain syystä näitä puolia Saksan sähköjärjestelmästä tuodaan kovin harvoin esiin julkisessa keskustelussa.

Toisaalta kirjoituksen pitäisi myös herättää kritiikkiä Eurostatin tilastoja kohtaan. Melko yksinkertaisen selvitykseni jälkeen olen täysin vakuuttunut siitä, että Eurostatin luvut kuvaavat Saksan osalta erittäin huonosti energiaintensiivisen teollisuuden sähkön hintaa. Metsäteollisuus taitaa siis sittenkin olla osin oikeassa kritisoidessaan Suomen energiakustannuksia tämän uutisen lopussa. Tosin rehellistä olisi myös todeta, että saksalainen pienkuluttaja maksaa samaan aikaan erittäin korkeaa sähkön hintaa, osin siksi, että teollisuuden energiakustannukset on siellä saatu pidettyä alhaalla vapauttamalla ne veroista ja uusiutuvan energian tukimaksuista lähes kokonaan. Minä en usko, että suomalaiset kuluttajat olisivat valmiita vastaavaan, eikä se mielestäni olisi oikeudenmukaistakaan.

Tämä huomioiden en mitenkään voi yhtyä siihen kritiikkiin, että Suomen verojen ja tukien järjestelmä olisi jotenkin erityisen vanhanaikainen. Se myös muistuttaa voimakkaasti naapurimaidemme järjestelmiä, ja Ruotsin energiajärjestelmää pidetään laajalti puhtaana ja edistyksellisenä. Siitä olen kuitenkin esimerkiksi Osmo Soininvaaran kanssa samaa mieltä, että nykyinen vakiosuuruinen sähkövero on aikansa elänyt, ja järjestelmää olisi aika muuttaa.

Pohjoismaisessa sähköjärjestelmässä on yhä useammin hetkiä, kun puhdasta, päästötöntä tai hyvin vähäpäästöistä sähköä on tarjolla jopa yli tarpeen. On järjetöntä, että jäykkä sähköverojärjestelmä estää sähkön käytön esimerkiksi kaukolämmön tuotantoon näissä tilanteissa. Tällöin sähkövero toimii myös ympäristön kannalta haitallisella tavalla, sillä moni kaupunki tuottaa korvaavan kaukolämmön esimerkiksi hiilellä tai turpeella, ja näin tuotettu kaukolämpö on puhtaan sähkön ylitarjontahetkillä saastuttavampaa kuin sähköllä tuotettu kaukolämpö olisi.

Toinen johtopäätökseni on se, että Suomen energiaintensiivisen teollisuuden sähkön käytön verotuet eivät ole keskeisiin kilpailijamaihin verrattuna liian suuria ja niiden merkittävällä karsimisella voisi näin ollen olla merkittäviä haitallisia vaikutuksia. Kun teollisuus saa jo nyt selvästi halvempaa sähköä kilpailijamaissa, esimerkiksi VATTin tutkimuksessaan arvostelema energiaintensiivisen teollisuuden veronalennus ja teollisuuden alempi sähköverokanta lienevät ainakin toistaiseksi tarpeellisia. Jos edes EU-maiden kesken saataisiin aikaan sopimus, jossa näitä tukia päätettäisiin vähentää yhdessä, muutos voisi toimia paremmin, mutta tällaista sopimusta lienee vaikea saada aikaiseksi.

Jos ympäristöministeriön raportissa mainittuja ympäristölle haitallisia tukia kuitenkin halutaan vähentää, näiden lukujen perusteella ja kansainvälinen kilpailutilanne huomioiden lienee parempi aloittaa esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden verotukien vähentämisestä kuin sähkön käytön verotukien vähentämisestä. Esimerkiksi bensiinin hinta on Suomessa jo monen Euroopan maan hintojen alapuolella alhaisempien verojen vuoksi, eikä diesel-polttoaineen alhaista verokantaa tunneta kaikkialla.

Myös työmatkakuluja tuetaan Suomessa melko avokätisesti, ja tämäkin lisää nykyisellä autokannalla fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Pelkästään dieselin alempi vero ja työmatkakuluvähennys muodostavat tuon ympäristölle haitallisia tukia käsittelevän raportin mukaan vuodessa yli miljardin euron verotuen. Silti tämänkin verotuen osalta voitaneen arvioida, että tukien poistamisella on myös taloudelliset haittansa, eikä tätä ole syytä tehdä ilman perusteellista selvitystä.

Pitkällä tähtäimellä fossiilisista polttoaineista on nimittäin joka tapauksessa päästävä eroon, mutta sähköä voidaan käyttää jopa nykyistä enemmän, kunhan huolehdimme, että se tuotetaan puhtaasti. Suomella on tähän erinomaiset edellytykset.
 
Kaikki tässä kirjoituksessa esitetyt itse tehdyt kuvaajat on tehty excel-pohjalla, jonka olen julkaissut. Tehdyt oletukset on tehty näkyviksi ja useita arvoja voi myös muuttaa, jotta saa kuvan siitä, miten eri tekijät muuttuvat esimerkiksi yrityksen kulutuksen tai päästöoikeuden hinnan muuttuessa. Jos havaitsette luvuissa virheitä, pyydän ystävällisesti ottamaan yhteyttä, niin teen tarvittavat korjaukset.