Suomi ja kuluttajasähkön hintakatto - onko Kokoomus menettänyt järkensä?

Olin viime viikkoon asti uskonut, että suomalaiset poliitikot pitävät päänsä kylmänä, eikä valtio lähtisi sähkön arvonlisäveroalennuksen, sähkövähennyksen ja pienituloisten sähkötuen lisäksi jakamaan vielä lisää sähkönkulutustukia suurelle joukolle kansalaisia. Olen hyvin tietoinen siitä, että tämä linja ei ole kovin suosittu, mutta sitä minä en ymmärrä, että jos kerran valtiolla on aivan liikaa rahaa, miksi tähän lähdetään vasta nyt. Mutta ilmeisesti iltapäivälehtien sensaatioartikkelit siitä, kuinka miljonääreillä on suuria sähkölaskuja, ovat onnistuneet iskemään monen mieleen sellaisen ajatuksen, että nyt on aika laittaa valtion piikki auki.

Minulle tulee tästä silti vähän kummallinen olo. Miksi satojen tuhansien kaltaisteni ihmisten, jotka elävät kohtuukokoisissa, tuloihinsa sopivissa kerrostaloasunnoissa, pitäisi tukea ehkäpä sata kertaa itseäni rikkamman Arttu Virtasen varsin laajaa liiketoimintaa? Ei se ole meidän vikamme, että Virtasen liiketoiminta kuluttaa monta sataa kertaa enemmän sähköä kuin millä kerrostaloasunnossa tulee perhe toimeen, vaan se on hänen oma valintansa. Millään oikeustajulla ei voi olla oikein, että minun pitäisi olla jossakin vastuussa siitä, millaisia energiankulutusvalintoja hän tai hänen yrityksensä ovat tehneet.

Mutta sitä minä en vastusta, että aidosti kotinsa lämmityksen kustannusten kanssa kamppailevia ihmisiä autetaan jollain tavalla. Kannatin jo kesällä jonkinlaista vastaantuloa esimerkiksi sähkön arvonlisäveroalennuksen muodossa, ja näin myös tehtiin, mutta silloin yksinkertaisesti uskoin, että hintakattomalleihin ei ole varaa. Viime viikon sähkön hintoihin nähden niiden nostaminen uudelleen esiin ei kuitenkaan ollut täysi yllätys. Kuten myös Helsingin Sanomat viikolla kirjoitti, pääministeripuolue SDP:n yllättäen esiin tuoma sähkön kuluttajahintakattoesitys oli hallitusyhteistyöhön nähden aika erikoinen tempaus, mutta suhteessa Keskustan aiempiin välistävetoihin tätä ei voi pitää enää kovin yllättävänä. Tässä ei sentään suoraan rikota mitään hallituksessa jo sovittua, ja SDP onnistui selvästi saamaan aloitteen käsiinsä, vaikka idea ei uusi ollutkaan.

Tähän astihan Suomen hallitus on itse asiassa onnistunut epätavallisen korkeista energian hinnoista huolimatta pitämään valtion energiakriisiin liittyvän rahankäytön aika kohtuullisena, mikä näkyy myös kansainvälisessä vertailussa kuvassa 1 hyvin. Suomen sijoitusta selittää merkittävältä osin se, että kaukolämmön markkinaosuus lämmityksestä on korkea, sillä kaukolämmön kyky vaihtaa ainakin osa polttoaineista hinnoista riippuen suojelee energiakriisin pahimmilta vaikutuksilta. Tämä kannattaisi pitää mielessä tulevienkin kriisien varalta.

Kuva 1. Eri valtioiden rahankäyttö energiakriisitukiin. Lähde: Bruegel.

Erilaisia hintakattoesityksiä

 

On kiistatta niin, että jos kerran valtiolla oli koko ajan rahaa mittavampiin sähkötukiin, oli kummallista tehdä ensin pieniä toimia ja nyt sitten lisätä niiden päälle vielä suuria toimia. Tästä nimittäin seuraa, että monelle kotitaloudelle työnnetään nyt sähkötukia useasta eri tuutista. Tämä on hallinnollisesti tehotonta ja kansalaisille sekä työlästä että vaikeasti ymmärrettävää. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että jokin hintakattomalli on varsin todennäköinen, joten yritän arvioida esiin tuotuja esityksiä.

SDP:n hintakattoesityksessä (noin 20 c/kWh) on positiivista, että mallin yksityiskohtia ei ole edes yritetty lyödä lukkoon etukäteen, eikä yksikään toimista ole mahdoton. SDP:n esittämä hintakaton taso on melko matala, mikä kasvattaa valtion kustannuksia, mutta on luonnollisesti lähinnä poliittinen kysymys, kuinka paljon rahaa tähän voidaan käyttää. Jos vielä kuukausitason määräkatto asetetaan niin, että tuettu kulutusmäärä on kohtuullinen ja tuki koskee vain vakituisia asuntoja, ei päädytä tukemaan kannabisfarmeja tai miljonäärien kesämökkipalatseja kuten Ruotsissa.

Esimerkiksi Lauri Murasen esittämä pohdinta sähkön kuluttajahintakaton olemuksesta sisältää paljon järkeviä elementtejä ja toivon todella, että jos hintakatto nyt todella katsotaan välttämättömäksi asettaa, noita asioita otetaan huomioon. Murasella kustannusarviokin vaikuttaa olevan järkevää mittaluokkaa, sillä omakin arvioni tuollaisen mallin hinnasta on puolen miljardin ja miljardin euron välissä. Myös Vihreät ovat esittäneet samantyyppistä huolellista harkintaa, mutta ovat hieman enemmän huolissaan valtion rahankäytöstä.

Vasemmistoliiton malli eli äärimmäisen alhainen hintakatto (8 c/kWh ja sen yläpuolelta valtio maksaa 80 %), jonka yläpuolella kuluttajat maksaisivat vain pienen osan kuluistaan on, aivan kuten itse sanovatkin, Norjan mallin (7 c/kWh ja 90 % valtionosuus ylimenevältä osalta) mukainen. Sen ongelma kuitenkin on, että se on niin tolkuttoman avokätinen, että se maksaa valtiolle siellä useita miljardeja euroja, ja myös Suomessa se johtaisi paljon korkeampiin kustannuksiin kuin edellä esitetyt tukimallit. Mallin toinen ongelma on se, että hyvätuloiselle kuluttajalle sähkön kustannus jää kaikissa realistisissa tapauksissa aika alhaiseksi, eikä säästöön synny riittävää kannustinta. Pahimmillaan näin alhaisesta katosta voisi myös syntyä tilanteita, jossa kaukolämmön sijaan kannattaisi lämmittää sähköllä, mikä entisestään nostaisi lisäisi sähkön kulutusta eli pahentaisi energiakriisiä.

Norjalla on tähän varaa, koska se tekee nykyisillä hävyttömän korkeilla kaasun hinnoilla 10 miljardia euroa kauppaylijäämää kuukaudessa, mutta samaan aikaan on sanottava, että vain erittäin kostea ja lauha syksyn sää esti Etelä-Norjan ajautumisen sähkön säännöstelyyn tänä talvena. Norja ehti jo kovasti kehottaa vesivoimayhtiöitä säästämään vettä talvea varten ja valmistautui ajamaan hyvin kallista kaasulauhdevoimalaitosta tuotantoon.

Norjan mallin suurin älyttömyys onkin koko vuoden ajan ollut siinä, että maa teki keskenään ristiriitaisia toimia: se maksoi pahimmillaan 80 % kuluttajien sähkölaskuista, mutta pyysi näitä säästämään sähköä. Ei mikään ihme, että norjalaiset ovat säästäneet sähköä vähemmän kuin suomalaiset tai ruotsalaiset. Itse asiassa on erittäin todennäköistä, että Norjan mittava sähkönkulutustuki on nostanut sähkön hintoja myös Suomessa ja Ruotsissa. Tämän pitäisi olla riittävä varoitus hyvin matalaa hintakattoa vastaan.

Perussuomalaisilta en onnistunut löytämään aivan yhtä konkreettista hintakattoehdotusta, ja tuore tiedote on täynnä erilaisia väitteitä siitä, mitä hallitus on tehnyt väärin. On aika helppo ymmärtää, että "tuotantotapakohtainen windfall-vero" on toteuttamiskelvoton ehdotus, koska sama tuotantotapa ei välttämättä tarkoita kovinkaan samanlaisia kustannuksia pääomakustannukset huomioiden. Se myös johtaisi tilanteeseen, jossa poliitikot päättäisivät kunkin tuotantomuodon kannattavuudesta, mikä olisi jatkuvan epävarmuuden vallitessa katastrofi investointi-ilmapiirille. Tämä ei edistäisi sen enempää ydinvoimaa kuin turvevoimaakaan, vaikka näiden voisi tiedotteen perusteella päätellä olevan puolueen suosiossa.

Tästä huolimatta PS:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tavio oli lasketuttanut eduskunnan tietopalvelulla aika kohtuullisesti mitoitetun (15 c/kWh ja valtio maksaa 70 % ylimenevältä osalta) hintakaton kustannuksia. En varmaankaan ole kauhean usein kehunut Perussuomalaisten esityksiä, mutta kyllä noiden lukujen kanssa voisi ihan hyvin elää. Malli ei laskelmankaan mukaan ole sen kalliimpi kuin SDP:n malli, ja siinä säilyy tiukkaa hintakattoa paremmin kannuste säästää sähköä, jos markkinatilanne on hetkellisesti erittäin tiukka.

Mutta aivan ylivoimaisesti eksoottisimmalle linjalle kuluttajien tukemisessa on lähtenyt Kokoomus. Kansanedustaja Vestmanin esittelemä malli ajaa niin kaukaa vasemmalta ohi Vasemmistoliitosta, että voi ihan hyvin kysyä, onko Kokoomus aikeissa laajemminkin luopua markkinataloudesta.

Kokoomuksen hintakattomalli eli sähkön vähittäismyynnin hintakartelli

 

Kun ensimmäisen kerran näin Kokoomuksen intoilevan Viron yleispalveluvelvoitesähköstä, luulin ihan oikeasti lukevani jotain parodiasivustoa, koska ei tuntunut mitenkään mahdolliselta, että markkinataloutta kannattava puolue pitäisi järjestelyä jotenkin mielekkäänä. Koko kuvio näyttää nimittäin vahvasti siltä, että se on tehty pönkittämään valtioyhtiön hallitsevaa markkina-asemaa.

Taustaksi siis se, että Virossa on valtion täysin omistama energiayhtiö Eesti Energia. Se on Viron ylivoimaisesti suurin sähkön tuottaja, sähkön vähittäismyyjä ja sähkön jakeluverkkoyhtiö. Nyt Viron hallitus päätti energiakriisitoimena, että kaikkien yhtiöiden, joilla on yli 150 MW tuotantokapasiteettia, pitää alkaa myydä sähköä öljyliuskesähkön tuotantokustannukseen sidotulla hinnoilla, jotka neuvotellaan yhdessä Viron kilpailuviraston kanssa. Näitä yhtiöitä on luonnollisesti vain yksi eli Eesti Energia. Sillä on myös velvoite myydä sähköä tällä hinnalla muille vähittäismyyntiyhtiöille. Nämä säännöt ovat vieläpä voimassa vuoden 2026 kevääseen asti.

Tällä menettelyllä on niin uskomaton määrä ongelmia, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin. Ihan ensimmäisenä voisi ehkä aloittaa sillä, että tässähän valtio käyttää sähköyhtiötään sosiaalitoimistona. Ei se ole kiellettyä, mutta Kokoomuksen väite siitä, että tämä on valtiolle ilmaista, on aivan absurdi. Jos valtion täysin omistama yhtiö jakaa kansalle tukia, se ei ole yhtään sen halvempaa kuin jos valtio maksaisi niitä suoraan. Muutenhan sosiaaliturvaakin jakaisi Kela Oy, jonka tappio ei sitten olisikaan valtion tappio. Jostain syystä Kokoomus ei itsekään seuraa yhtään samaa logiikkaa Palmia Oy:n kanssa.

Suomessa tästä tekisi vielä ongelmallisempaa, että Suomen suurin sähkönmyyjä on valtion vain puoliksi omistama Fortum. Jos Suomen valtio alkaisi käyttää Fortumia sosiaalitoimistona, yhtiö olisi luonnollisesti muille omistajille arvoton, mikä johtaisi erittäin todennäköisesti oikeusjuttuihin koskien vähemmistöomistajien epäreilua kohtelua. Tämä olisi tosin mittakaavaltaan monin verroin pahempaa kuin ilmainen osakeanti Solidiumille, jota sitäkin muut omistajat protestoivat voimakkaasti. Minusta on hämmästyttävää, että tämä ei näytä merkitsevän Kokoomukselle mitään, vaikka sen äänestäjissä on varmasti paljon osakesijoittajia.

Toinen keskeinen ongelma on siinä, että käytännössä Viron valtio synnyttää sähkön vähittäismyyntimarkkinoille kartellin. Yhdenkään uuden yrittäjän ei kannata tulla markkinoille ja suurimman osan nykyisistä kannattaa suosiolla poistua markkinalta, koska kaikkien myyjien hinta on tästä lähtien sama. Viro ei ole tosin rajoittanut myyjien myyntimarginaalia, mutta käytännössä myyjien hintaerot ovat vain prosentteja, joten sähkön kilpailutuksessa ei ole enää järkeä. Muiden sähkötuotteiden tarjoaminen ei ole kiellettyä, mutta eihän kukaan pitkällä aikavälillä tarjoa sellaisia, koska aina jos hinta kohoaisi yleispalvelusähkön hinnan yläpuolelle, asiakkaat kaikkoavat. Sopimuksethan sai aina katkoa siirtyessään yleispalvelusähkötuotteeseen. Käytännössä tällä siis vahvistetaan valtionyhtiön markkina-asemaa sähkön myynnissä ja ajetaan sen kilpailijoita markkinalta ulos.

Eikä siinä tietenkään vielä kaikki. Koska sähkön pakkomyyntivelvoite koskee kaikkia yhtiöitä, jotka ylittäisivät 150 MW:n tuotantorajan, yksikään muu yhtiö ei voi lähteä lisäämään tuotantokapasiteettiaan Virossa merkittävästi, koska se joutuisi rajan ylittäessään pakkomyyntivelvoitteen kohteeksi. Toisin sanottuna tämä suojelee tehokkaasti valtionyhtiön asemaa kilpailijoita vastaan myös sähkön tuotannossa.

Sekä sähkön tuotannon että myynnin kilpailun rajoittamisen lisäksi pitkäaikaisella yleispalvelusähköllä on myös vakava vaikutus sähkön johdannaismarkkinoille. Tuotantoyhtiöhän joutuu tässä itse asiassa myymään myyntiyhtiöille ilmaiseksi suuria osto-optioita, mikä jo itsessään on merkittävästi tappiollista toimintaa. Samalla nämä tuotannon ja myynnin volyymit poistuvat johdannaismarkkinoilta, eikä sinne oikein jää Virossa ketään. 

Moni sanoo helposti, että johdannaismarkkinat ovat vain pörssipeliä eikä kukaan "oikeasti" kaipaa sellaisia. Tässä vain on sellainen ongelma, että kaikki pitkäaikaiset sähkön tuotannon ja kulutuksen suuret investoinnit edellyttävät joko toimivia johdannaismarkkinoita tai valtion takuita, koska muuten rahavirrat ovat liian epävarmoja. Tämä koskee yhtä lailla ydin-, tuuli- ja aurinko- tai vaikka hiilivoimaakin. Valtion takuiden myöntäminen on taas EU-säännöillä hyvin hankalaa eikä todellakaan ilmaista, joten johdannaismarkkinoiden tyrehdyttäminen on vakava isku sähköalan investoinneille, mikä puolestaan hidastaa ja vaikeuttaa ulospääsyä tästä kriisistä. Tämänkin Kokoomus olisi varmasti kuullut helposti aika monelta asiantuntijalta. (Kokoomus on tosin myös tehnyt esityksen uudesta kelvottomasta sähkömarkkinamallista, jonka keskeinen ominaisuus Suomessa olisi se, että tuottajien ja myyjien sähkön hinnat erotetaan kauas toisistaan, mikä tekisi sähkön johdannaismarkkinat mahdottomiksi. Tämä ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aihe.)

Ja hullummaksi vain menee. Öljyliuskesähkö on aika kallista tuottaa, ja Eesti Energian omankin ilmoituksen mukaan sen pelkkä muuttuva kustannus oli noin 120 €/MWh eli 12 c/kWh tämän vuoden toisella kvartaalilla. Päälle voi kilpailuviraston kanssa sovitun myyntihinnan perusteella arvioida muutaman sentin kiinteitä kuluja. Kustannus riippuu hyvin paljon päästöoikeuksien hinnasta, mutta jos ne eivät laske, hinta säilyy korkeana. Samaan aikaan Suomessa sähkön markkinahinta vuodelle 2024 on jo nyt selvästi alle 10 c/kWh. Mutta koska Eesti Energian pakkomyyntihinnat on tässä tilanteessa sidottu öljyliuskeen tuotantokustannukseen vuosiksi eteenpäin, sen ei missään tapauksessa kannata tehdä Viroon investointeja, jotka laskisivat sähkön markkinahintaa. Muutenhan se vaarantaisi asemaansa sähkön myynnissä. (Voi tietysti olla, että valtio käskee yhtiön tehdä näitä investointeja silti, mutta yhtiön tulosta tämä ei parantaisi, mikä asettaa yhtiön johdon aika erikoiseen asemaan.)

Aika erikoiseksi tilanne menikin, sillä pian tämän pakkomyyntihinnan asettamisen jälkeen Eesti Energian hallintovaliokunta eli valtion omistajaohjaus tiedotti, että se heittää toimitusjohtajan ja koko yhtiön hallituksenkin ulos. Tämä ei ole kovinkaan tavallista omistajapolitiikkaa, varsinkin kun Hando Sutter oli toimitusjohtajana tehnyt hyvää työtä. On erittäin vaikea uskoa, että tällainen ennakoimaton toiminta parantaa yrityksen kilpailukykyä.

Ihan viimeiseksi voidaan todeta, että rajallisen resurssin myyminen tuotantokustannukseen sidotulla, säännöstellyllä hinnalla on erittäin vaarallinen tie. Tämän luulisi jonkun Kokoomuksessakin ymmärtävän, varsinkin kun tästä on Euroopassa tuore, erittäin ikävä esimerkki. Kosovossa sähköä myydään valtion säännöstelemillä hinnoilla. Ne ovat kyllä korkeammat kuin maan ruskohiilivoimalaitosten tuotantokustannukset ovat. Mutta mitäs sitten tapahtuikaan, kun omissa voimalaitoksissa oli vikoja, ja tuontisähkön hinta ylitti selvästi sähkön myyntihinnan? Kiertävät sähkökatkot, tietenkin. Eikä naapurimaissa ollut kauheasti sen helpompaa, ja sähkön hintojen säännöstely on iso osa ongelmaa. Naapurissa Albaniassa sähköntuotanto on melkein pelkkää vesivoimaa, eli sen tuotantokustannus on hyvin alhainen. Mutta kun vesivoima on rajallinen resurssi, sitä ei voi myydä paljon alle vaihtoehtoisen tuotannon kustannusten, tai se loppuu kesken esimerkiksi kuivuuden yllättäessä.

Viron malli on toteuttamiskelvoton Suomessa

Ilmeisesti kukaan ei ole kertonut näistä Viron mallin ongelmista Kokoomukselle, mutta olisi nyt luullut ennen markkinataloutta kannattaneesta puolueesta tuon verran osaamista löytyvän. Joka tapauksessa Kokoomus ilmeisen tosissaan yrittää kaupata toimitusvelvollisten sähköyhtiöiden kattohintamallia muille puolueille. Ottaen huomioon, että osa Suomen toimitusvelvollisista yhtiöistä on yksityisiä, osa kunnallisia ja myös Fortum on tällaisen yhtiön roolissa Carunan verkossa, en voi mitenkään käsittää, millä valtuuksilla Kokoomus luulee pystyvänsä laillisesti säännöstelemään niiden kaikkien hintoja "tuotantokustannuksia vastaavaksi". Erityisen kummallinen ajatus on siksi, että osalla toimitusvelvollisista myyntiyhtiöistä ei ole mitään yhteyttä yhteenkään tuotantoyhtiöön, vaikka Vestman näin aivan poikkeuksellisen epärehellisesti väittää.

Tämä on suoraan sanottuna aivan täyttä kommunismia ja loukkaa törkeällä tavalla yksityisomaisuuden suojaa. Suomi on sentään oikeusvaltio, ja kynnyksen siihen, että pakotetaan yksityisiä yrityksiä myymään tuotteitaan valtion määrittelemällä hinnalla, pitäisi olla erittäin korkea. Myöskään kunnallisten yhtiöiden rahoja valtio ei voi ihan noin vain alkaa käyttää omiin tarkoituksiinsa, vaan tämä on ensisijaisesti omistajien asia. Ainakin oman tulkintani mukaan tällainen omistajien sivuuttaminen päätöksenteossa vaatisi vähintään poikkeustilan julistamista. Kokoomustakin luulisi huolettavan, mihin muuhun säännöstelyyn tällaisia valtuuksia sitten alettaisiin käyttää, kun ne olisi kerran myönnetty. Jopa Vestmanin saamissa Twitter-kommenteissa tämä näytetään ymmärtävän. Vestmanille on myös aiheellisesti huomautettu, että hänen ilmaisena markkinoimansa hintasäännöstely kaataisi Suomessa aika monta sähkönmyyntiyhtiötä ja todella monen ihmisen nykyiset sähkösopimuksetkin loppuisivat. Valtio ei nimittäin voi kohdistaa laillisesti tukia vain yksittäisiin sopivasti valitsemiinsa yhtiöihin.

Luonnollisesti Kokoomuksen malli myös sotii täysin vastuullisen sähkönmyyntiyhtiön toimintamallia vastaan. Normaali myyntiyhtiö on jo suojannut merkittävän osan hankinnastaan tälle talvelle tässä vaiheessa, ja nämä suojaukset on tietenkin tehty markkinahinnalla. On täysin irrelevanttia, mitä konsernin toisen osan eli tuotantoyhtiön tuotantokustannukset ovat, koska yhtä lailla se on voinut suojata sähkön tukkumyyntinsä hintoja jo aikaa sitten. Konsernilla voi olla myös suuri määrä erilaisia tuotantotapoja, joista jokaista on vain rajallinen määrä ja niiden kustannukset ovat toisistaan poikkeavia. Toisin kuin Kokoomus tuntuu markkinatalouden peruslakien vastaisesti olettavan, taloudellisesti kestävä myyntihinta ei ole vain kustannusten funktio, vaan sekä kustannusten että myyntimäärän funktio.

Kannattaa myös huomata, että jos myyntiyhtiöiden myyntihinnat väkipakolla sidotaan tuotantokustannuksiin, tästä seuraa, että uutta edullista tuotantoa, kuten vaikkapa ydinvoimaa tai tuulivoimaa ei kannata rakentaa eikä varsinkaan käynnistää. Sehän vain laskisi yhtiön tuottoja, koska valtio ulosmittaisi kaiken alentamalla säännöstelyhintaansa. Onko meillä todella varaa pysäyttää puhtaan energian investointeja juuri nyt?

Huomattavaa on myös, että Vestman ehdottaa hintakattomallin laajentamista pk-yrityksiin, mikä tarkoittaa mittavasti laajempaa ja kalliimpaa hintakattoa kuin mitä muut puolueet suoraan ehdottivat. Tämä lisäisi tuensaajien määriä paljon, ja tämän jälkeen tuen hinta olisi erittäin todennäköisesti useita miljardeja euroja. Onko todella niin, että vaikkapa 200 työntekijän koodausyritys, jolle sähkö ei tyypillisesti ole merkittävä kuluerä, tarvitsee tällaista tukea? Tuntuu merkilliseltä, että talousosaamisellaan ratsastava puolue esittää suurinta lisälainanottoa, ja vieläpä sellaista, jossa hyvää tulosta tekeviä yrityksiä tuettaisiin jopa miljoonilla euroilla veronmaksajien pussista. On varmaan totta, että iso osa näistä tuista menisi Kokoomuksen kannattajien omistamille yrityksille, mutta ei se kyllä hyvää talouspolitiikkaa ole. Jos joitakin yrityksiä todella on tuettava, tuet on ehdottomasti rajattava sellaisiin yrityksiin, joilla sähkökulut ovat suuri osa kustannuksista.

Minun onkin poikkeuksellisesti yhdyttävä Jani Mäkelän (PS) mainioon twiittiin kuvassa 2. Pölhöpopulismin sijaan Kokoomuksen kannattaisi miettiä sellaisia keinoja, joita voi oikeasti toteuttaa. Jos minä esiintyisin markkinatalouspuolueena, miettisin edes vähän sitä, onko järkevää hehkuttaa tukimallia, jolla valtionyhtiö työntää kilpailijansa ulos markkinoilta. Parempia tukimalleja aivan varmasti on olemassa.

Kuva 2. Jani Mäkelä osuu hyvin. Lähde: Twitter.

Suomi ja EU:n sähkön hintaan liittyvät hätätoimet

Kenellekään ei liene epäselvää, että energian hintakriisi on saanut Euroopan poliitikot varpailleen, ja nyt etsitään kaikin konstein keinoja hintakriisin lievittämiseen. Toistaiseksi merkittävimmän energian hintoihin liittyvän kriisipakettinsa EU sai aikaan syyskuun lopussa. Tuolloin sovittiin neljästä keskeisestä, väliaikaisiksi suunnitellusta kriisitoimenpiteestä: sähkön säästämisestä,  pienten ja keskisuurten yritysten sähkön hintojen sääntelystä, fossiilienergian tuottajien lisäverosta sekä sähköntuottajien hintakatosta. Minä käsittelen tässä kirjoituksessa lyhyesti kolmea ensimmäistä toimenpidettä ja jätän hintakattoasian myöhempään tekstiin, sillä se on ehdotuksista selvästi monimutkaisin vaikutukseltaan.

Sähkön säästäminen

Lyhyesti tiivistettynä voidaan todeta, että näistä toimenpiteistä ainoa, joka todella auttaa kriisin ratkaisussa, on sähkön säästämistavoite. Euroopassa on yksinkertaisesti turhan vähän sähkön tarjontaa kysyntään nähden, ja se nostaa hintoja. Tällöin on joko lisättävä tarjontaa tai supistettava kysyntää, ja tämä toimenpide tähtää jälkimmäiseen Kaikki muut ehdotetut toimet ovat vain oireiden hoitamista, eivätkä edistä tämän kriisin ratkaisua lainkaan. Itse asiassa huonosti toteutettuna nuo muut toimenpiteet saattavat jopa pidentää kriisiä.

Vapaaehtoisena sähkönsäästötavoitteena jäsenmaiden on pyrittävä vähentämään sähkön kulutusta talviaikana 10 % normaaliin nähden. Tässä saa kuitenkin ottaa huomioon, että maakaasun käytön jo aikaisemmin sovittu vähentämistavoite (-15 %) aikavälille 1.8.2022 - 31.3.2023 voi kasvattaa sähkön käyttöä, samoin kuin pitkäaikainen tavoite sähköistää fossiilisia prosesseja. Suomi on jo ylittänyt kaasun käytön vähentämistavoitteen reippaasti, ja sähkön käytön vähentämistavoitteessakin ollaan aivan oikeassa suunnassa. 

Mielestäni merkittävä osa tätä onnistumista on se, että Suomi ei ole lähtenyt joidenkin muiden maiden tapaan jakamaan ylettömiä kulutuksen tukia, jotka ainoastaan lisäisivät sähköpulan todennäköisyyttä ensi talvena. Varoittavana esimerkkinä Euroopasta toiminee Kosovo, jossa sähkön hintasäännöstely ja voimalaitoshuollot ehtivät jo johtaa kiertäviin sähkökatkoihin, kun maalla ei ollut varaa maksaa tuontisähköstä.

Tämän lisäksi paketissa sovittiin pakolliseksi 5 % sähkön säästötavoite joulu-maaliskuun huippukulutustunneille. Tämä on ihan järkevä tavoite, mutta onnistumisen mittaamisesta tulee todella vaikeaa, sillä esimerkiksi Suomessa huipputuntien sähkönkulutus riippuu ratkaisevasti lämpötiloista, ja tähän varmuudella vetoavat myös muut maat. Käytännössä järkevän vertailutason asettaminen on sen verran tulkinnanvaraista, että tavoitteen pakollisuus on aika lailla merkityksetöntä. 

 

Minusta Suomen ei kannata erityisesti yrittää tähdätä tähän tavoitteeseen, vaan tavoitteemme pitää olla yksinkertaisesti se, että tuotamme itse mahdollisimman paljon sähköä ja säästämme sitä sen verran, että sitä riittää yli talven säästä riippumatta. Sekä tätä tavoitetta että sähkön riittävyyttä voidaan kuitenkin erinomaisesti edistää esimerkiksi suurille käyttäjille suunnatulla sähkönsäästöhuutokaupalla, ja tätä ovat ehdottaneet jo ainakin EU:n puolivirallinen dokumentti, SDP ja Kokoomus, ja kannatan tätä. Samoin on järkevää edistää sähkönsäästöä kotitalouksissa ja palveluissa Astetta alemmas -tyyppisellä kampanjalla riippumatta siitä ylletäänkö lopulta juuri tiettyyn prosenttilukuun.

Pienten ja keskisuurten yritysten sähkön hintojen sääntely

Tämä on erittäin ongelmallinen osa pakettia, ja tässä tapauksessa maille suotu vapaaehtoisuus ei suinkaan paranna tilannetta. Käytännössä jäsenmaat saavat tässä melko vapaan kortin suojella omia yrityksiään kohonneilta sähkön hinnoilta, jos näin haluavat. Valitettavasti on jo nyt selvää, että tämä luo merkittäviä jakolinjoja varakkaiden ja köyhien maiden välille. Esimerkiksi Saksa on jo nyt hyväksynyt osin vielä määrittelemättömän 200 miljardin euron energiatukipaketin, joka kohdistuu osin myös yrityksiin. Vaikka Saksa itse puolustaa pakettiaan kohtuullisena suhteessa talouden kokoon ja talouden haavoittuvuuteen, paketti on jo herättänyt runsaasti pahaa verta ympäri Eurooppaa, koska kaikilla muilla ei ole vastaavaan varaa. Vaikka EU:n paketin 12. artikla edellyttää, että "toimenpide kattaa rajallisen määrän kulutusta ja säilyttää kannustimen kysynnän vähentämiseen", tämän valvonnasta tulee oikeasti erittäin vaikeaa.

Suomi ei ole toistaiseksi ryhtynyt tällaisiin yritysten tukitoimiin lainkaan, enkä ole ollenkaan vakuuttunut, kannattaako Suomen edes ryhtyä sellaisiin, sillä Suomessa sähkön hinnat ovat olleet merkittävästi alhaisempia kuin Keski-Euroopassa. Myös talviajan hintaodotukset ovat selvästi Saksan alapuolella. Lähtökohtaisesti yritysten tulisi itse varautua tärkeiden tuotannontekijöidensä hintavaihteluihin, koska muuten veronmaksajat päätyvät sosialisoimaan yksityisen voitontavoittelun riskejä. Sen olen kuitenkin valmis myöntämään, että jos monet muut maat lähtevät tällaisia tukia antamaan, suomalaiset yritykset kärsivät epäreilusta kilpailusta EU:n sisällä, ja tämä voi johtaa hankaliin tilanteisiin. Tästä vaikutuksesta asiantuntijat ovat syystäkin ilmaisseet huolensa Saksan tukiin liittyen. Siksi asiaa on syytä seurata tarkkaan, vaikka juuri nyt tuet eivät järkeviltä Suomessa vaikutakaan.

Fossiilienergian tuottajien lisävero

EU on paketissaan hienoin sanakääntein määritellyt raakaöljy-, maakaasu-, hiili- ja jalostamoalojen toiminnasta kertyviin ylimääräisiin voittoihin kohdistuvan lisäveron "solidaarisuusmaksuksi". Ajatus on sinänsä oikea, eli verotetaan niitä toimijoita, joille Venäjän hyökkäyssodasta seurannut energian hinnan kova nousu tuottaa tavallaan ansiottomasti suuria voittoja. Tällaisten voittojen olemassaolosta ei sinänsä ole mitään epäselvyyttä, minkä on voinut huomata vaikkapa Saudi Aramcon tuloksesta. Huikeista tuloksista ovat raportoineet myös esimerkiksi Chevron, Equinor, Exxon ja Gazprom.

Firmojen nimistä tulee kuitenkin helposti esiin yksi suuri ongelma. Leijonanosa näistä voitoista syntyy maissa ja yrityksissä, joihin EU:n lisäverotus ei yllä. Esimerkiksi Suomessa ei todennäköisesti ole ainuttakaan yritystä, jota lisävero koskisi. Mielestäni Eurooppa, Saksa aivan etunenässä, onkin tehnyt valtavan geostrategisen virheen irrottautuessaan kovin hitaasti fossiilisista polttoaineista. Joko tätä vauhtia olisi pitänyt kiihdyttää entisestään tai sitten olisi pitänyt pitää paremmin huolta omasta tuotannosta. Vielä parempi olisi ollut, jos olisi tehty molemmat. EU:ssa on nimittäin järkyttävän paljon maita, jotka ovat laskeneet energiasektorinsa esimerkiksi maakaasun varaan, ja olleet silti täysin riippuvaisia tuonnista, mikä näkyy hyvin kuvasta 1. 

Kuva 1. Euroopan maiden kaasuriippuvuus ja kaasun osuus energiamixistä. Kuvalähde: Eurostat.

Kuvan 1 mukaisesti suurista EU-maista esimerkiksi Espanja, Italia ja Saksa ovat täysin tuontikaasun varassa, ja silti kaasulla on tärkeä osuus niiden energiajärjestelmässä. Suomi ja Ruotsi ovat ihan yhtä riippuvaisia tuontikaasusta, mutta näissä maissa kaasun osuus energiasta on mitätön. Toisaalta taas esimerkiksi Romania ja Alankomaat käyttävät kyllä paljon kaasua, mutta ne ovat huolehtineet kohtuullisessa määrin myös omasta tuotannostaan, mikätarjoaa edes osittaista suojaa tässä kriisissä.

 

Mitä me sitten olemme tehneet tälle riippuvuudelle viime aikoina? Tämä näkyy ikävän hyvin kuvassa 2. EU on aina ollut hyvin riippuvainen tuontiöljystä, eikä tämä ole muuttunut mihinkään 30 vuoteen. Mutta maakaasussa me olemme viimeiset 30 vuotta aktiivisesti lisänneet tuontiriippuvuuttamme. Kaikista kauniista puheista ja ilmastonmuutoksen vastaisesta taistelusta huolimatta tämä on tulos. Tämä ei ollut mikään vääjämätön lopputulos, vaan tämä on aivan tietoisesti tehdyn politiikan seurausta. Eurooppa ja Euroopan teollisuus maksavat kalliisti tästä virheestä ennen kuin tämä kriisi on ohi. EU:n vielä jäljellä oleville harvoille fossiilisten polttoaineiden tuottajille määrättävä lisävero ei ratkaise tätä ongelmaa millään lailla.

Kuva 2. EU:n riippuvuus alueen ulkopuolisesta öljyn ja maakaasun tuonnista. Kuvalähde: Eurostat.

Minä tiedän, että ajatus ei ole kauhean vihreä, mutta minusta fossiilituottajien lisävero EU:n harvoille tuottajille ei ole geostrategisessa mielessä järkevää politiikkaa, koska se vain parantaa EU:n ulkopuolisen fossiilituotannon kilpailukykyä suhteessa EU:n sisällä olevaan fossiilituotantoon. Se on enemmänkin poliittista teatteria ongelman ratkaisun sijaan. Tehokkaampaa olisi välittömästi pyrkiä lisäämään EU:n omaa energiantuotantoa, niin fossiilista, ydinvoimaan perustuvaa kuin uusiutuvaakin. Uusia fossiiliesiintymiä ei ehkä enää ihan helposti löydy, mutta nyt jos koskaan tunnetuista esiintymistä kannattaisi tiristää viimeisetkin tipat irti, sillä kokonaan irti fossiileista emme vielä parin seuraavan vuosikymmenen aikana pääse. Lisävero toimii pikemminkin tätä vastaan.

 

Samalla olisi aika viimein lopettaa ydinvoiman perusteeton syrjintä uusiutuvaan energiaan nähden EU-tasolla. Me tarvitsemme kipeästi kaikkea vähäpäästöistä energiaa, jolla voimme korvata fossiileja ja ennen kaikkea venäläisiä fossiileja. Ydinvoima ei ole halvin energiamuoto, mutta se on vähäisen vesivoiman maissa ainoita vaihtoehtoja vähäpäästöisen, sääriippumattoman, vakaan energiantuotannon turvaamiseksi. Tällaisesta päätöksestä olisi paljon enemmän hyötyä kuin fossiilituottajien lisäverosta. Tässä asiassa Suomea ei onneksi tarvitse suuremmin moittia.

Sähkön vähemmän huono hintakattohahmotelma

Todettakoon, että olen tällä hetkellä työstäni perhevapaalla, ja kirjoitukseni sisällöstä vastaan yksinomaan minä.

Kirjoitin kuukausi sitten, että energiakriisiä ei ratkaista sähkön hintakatolla. Tämä on edelleen totta, mutta tilanne on viimeisen kuukauden aikana vaikeutunut merkittävästi. Pohjoismainen ensi vuoden sähköfutuuri oli vielä heinäkuussa 140 €/MWh eli 14 c/kWh, mutta se on viimeisen kuukauden aikana tuplaantunut, ja perjantaina 26.8. sen hinta oli jo 279 €/MWh. Saksassa tilanne on vielä pahempi, sillä heinäkuun lopussa hinta oli 362 €/MWh, ja perjantaina se hipoi jo tuhatta euroa. Valtaosa tästä järkyttävästä noususta nähtiin viime viikon aikana. Kansallinen sähkön hintakatto olisi tässä tilanteessa entistä kauheampi idea, mutta EU-tasolla alan taipua hintakaton laskun puolelle.

Ei ole nimittäin liioittelua sanoa, että Euroopan sähkömarkkinat ovat paniikissa. Ongelmana tilanteessa on, että nyt kärsivät sekä hyvin että huonosti johdetut yhtiöt, sillä vastuulliset yhtiöt nimenomaan suojaavat sähkön tuotantoaan ja myyntiään finanssipörssissä. Kun Saksan ensi vuoden sähkön futuuri nousi perjantaina 240 euroa, ja avoin positio tässä futuurissa on noin 90 000 MW, tämä tarkoittaa yksinkertaisella laskelmalla, että tuotetta myyneiden yhtiöiden vakuusvaade kasvoi noin 190 miljardia euroa päivässä. Käytännössä tämä on pääomaa, joka yhtiöiden on siirrettävä sähkön finanssipörssin vakuuksiksi. Tämä on täysin järjetön summa rahaa, eikä ole mitään takuita, että ensi viikolla ei tarvittaisi lisää vastaavia rahansiirtoja.

Ymmärrän sellaisen talousteoreettisesti oikean ajatuksen, että kehnoja finanssipositioita ottaneiden yhtiöiden tuleekin kaatua, mutta juuri nyt teoretisoinnissa ei ole oikein järkeä kenenkään kannalta. Kun Eurooppaa uhkaa ehkä kaikkien aikojen pahin energiapula, sähkön tuotanto- ja myyntiyhtiöiden laajamittaiset konkurssit veisivät ihan tavallisiltakin kuluttajilta sähkösopimukset, ja käytännössä pakottaisimme kymmenet tai jopa sadat miljoonat eurooppalaiset etsimään uuden sähköntoimittajan tilanteessa, jossa hinnat ovat ennätyskorkeat. Myös Euroopan muu teollisuus kärsisi valtavat tappiot, ja Euroopan kyky ylipäätään selvitä ensi talvesta lämpimänä heikkenisi merkittävästi. 

Tämä ei ole poliittisesti realistinen eikä edes eettisesti oikea tapa toimia, vaan huolimatta ajatuksen periaatteellisesta vastenmielisyydestä olen sitä mieltä, että EU:n ja/tai sen jäsenvaltioiden on ryhdyttävä laajamittaiseen interventioon energiamarkkinoille rauhoittaakseen tilannetta. Venäjä käy energiasotaa EU:ta vastaan, ja se aloitti siihen liittyvät toimet jo viimeistään vuonna 2021 esimerkiksi ajaessaan hallitsemiaan eurooppalaisia kaasuvarastoja tahallaan poikkeuksellisen tyhijiksi jo ennen talvea, normaalista toiminnasta poiketen. Kun Venäjä toimii törkeästi sekä manipuloidessaan energiamarkkinaa että tappaessaan ukrainalaisia lapsia, meidän on myös oltava valmiita poikkeuksellisiin toimiin.

Minä en väitä tuntevani kaikkia toimia, mitä tässä tilanteessa on tehtävä, mutta jotain on pakko tehdä energia-alallakin. Tämä ei ole jäänyt poliitikoilta täysin huomaamatta, ja Tsekki onkin EU:n puheenjohtajamaana kutsunut kokoon EU:n energiaministereiden ylimääräisen kokouksen mahdollisimman nopeasti.

Sähkön hintakattosääntelyn muutos

Energiayhtiöiden akuutti likviditeettikriisi on tietenkin ratkaistava, ja siihen tarvitaan varmasti muitakin toimia kuin mitä voin tässä mainita, mutta on poliittista realismia, että yhtenä ratkaisuna tilanteeseen esitetään sähkön hintakattoa. Sähkön hintakaton taso vaikuttaa nimittäin luonnollisesti siihen, kuinka suuriksi energiayhtiöiden vakuusvaateet voivat pahimmillaan kasvaa. Kuluttajan kannalta tämä voi kuulostaa merkityksettömältä, mutta tällaisessa kriisissä sillä alkaa olla suuri merkitys sille, millaisia sopimuksia sähköyhtiöt voivat ylipäätään kuluttajille tarjota. Toisaalta hintakatto tarjoaa myös pörssisähkösopimusta käyttävälle kuluttajalle tiedon siitä, mitä kustannukset voivat äärimmillään olla.

Talousteoreettisesti on oikein, että sähkömarkkinan hintakatto olisi vähintään niin korkea, että olisi kokonaistaloudellisesti fiksumpaa jättää sähköä toimittamatta kaikille kuin maksaa sähköstä vielä enemmän. Tämän VoLL-arvon on esimerkiksi Suomessa arvioitu olevan 8000 €/MWh eli 800 c/kWh. On kuitenkin katsottu, että näin korkean hintakaton käyttäminen aiheuttaisi kohtuuttomia riskejä sähkömarkkinoiden osapuolille, ja EU-regulaatiolla on asetettu sähkön spot-markkinoiden hintakatoksi 3000 €/MWh.

Säännöstö kuitenkin sisältää sellaisen pykälän, että aina kun sähkön hinta jossain yksittäiselläkin markkina-alueella käy edes hintakaton läheisyydessä, hintakatto nousee aina 1000 euroa koko EU-alueella. Ensimmäinen tällainen osuma nähtiin Ranskassa keväällä, ja hintakatto nousi 4000 euroon. Pari viikkoa sitten Baltiassa osuttiin tähän uuteen hintakattoon, ja syyskuun lopulla se nousee jo 5000 euroon.

Järjestelmä toimii ihan hyvin, jos hintakatto-osumat ovat erittäin harvinaisia, sillä näiden tilanteiden syyt ovat yleensä ohimeneviä. Historiallisesti näin on myös ollut, mutta nyt tilanne onkin jotain ihan muuta kuin tavallinen. Tässä tilanteessa, jossa Venäjällä on realistinen mahdollisuus kohdistaa yksittäisiin maihin tai alueisiin sellaisia energiasotatoimia, että hintakatto-osuma muuttuu todennäköiseksi, säännössä ei ole mitään järkeä.

Aivan ensimmäisenä toimenpiteenä ehdottaisinkin, että EU lopettaa itse säätämänsä hintakaton korotusautomaatin, ja sähkön hintakatto palautetaan normaaliin 3000 euroon. Jos se on riittävän korkea normaaliaikoina, sen pitää kelvata myös tässä kriisissä.

Järkevän hintakaton asettaminen

Ymmärrän hyvin, että joku esittää sähkön hintakaton asettamista vielä paljon tuotakin alemmas, mutta järkevän tason löytäminen ei ole aivan helppoa. Mielekkään hintakaton pitää nimittäin täyttää ainakin seuraavat kriteerit:

1. Hintakatto ei saa olla niin korkea, että yksikin osuma hintakattoon kaataisi ison osan markkinatoimijoista. Jos sähkön hintakatto olisi vaikkapa 1 000 000 €/MWh, yksi voimalaitosvika voisi kaataa vakavaraisenkin yhtiön. Tämä nyt sentään ei ole EU:n ongelma.

2. Hintakatto ei saa olla niin matala, että se tuhoaa kuluttajien kannusteet säästää energiaa pulan koittaessa. Jos hintakatto olisi esimerkiksi 200 €/MWh, isolla osalla pohjoismaalaisista ei olisi minkäänlaista ongelmaa kuluttaa ihan niin paljon energiaa kuin mitä kotitalous mitenkään saa menemään. Itse asiassa esimerkiksi Kosovo on soveltanut kuluttajahinnoille niin matalaa valtion tukemaa kattoa, että kansalaiset ryhtyivät innolla muun muassa bitcoin-tuotantoon. Nyt tilanne sitten onkin se, että vaikka bitcoin-hölmöilyt on jo kielletty, Kosovossa ei enää riitä sähköä edes normaalikäyttöön, kun valtiolla ei ole varaa maksaa sähkön tuonnista.

3. Hintakatto ei saa olla niin matala, että se pakottaa osan tuottajista pois markkinoilta. Jos nimittäin hintakatto alittaa jonkin voimalaitoksen tuotantokustannuksen, tällaisen tuottajan ainoa mahdollisuus on sulkea voimala tai ainakin jättää tarjoamatta sähköä markkinoille, mikä entisestään pahentaa sähköpulaa. Tästäkin on tuore esimerkki Australiasta, jossa kaasuvoimalat joutuivat lopettamaan sähkön tarjoamisen markkinoille, kun niiden polttoainekustannus ylitti sähkön hintakaton.

4. Pitkällä aikavälillä hintakaton on oltava ainakin jonkin verran korkeampi kuin markkinan kalleimman tarpeellisen tuottajan tuotantokustannus on. Muuten tällainen voimalaitos ei voi tehdä voittoa, ja vastuullisen omistajan on pakko sulkea laitos. Vaihtoehtoisesti markkinan kaikille tai ainakin kalleimmille tuottajille on maksettava erikseen kapasiteettikorvausta siitä, että ne pitävät laitoksensa markkinoilla sähköntuotannon kannattamattomuudesta huolimatta. Kapasiteettimaksujärjestelmän luominen olisikin yksi mahdollinen tapa pysyvästi leikata markkinan hintahuippuja, mutta sellaista ei enää ehdi täksi talveksi luoda.

Jo nyt olemme tilanteessa, että Euroopassa kaasun hinta on ensi talvelle yli 300 €/MWh. Käytännössä on myös varmaa, että riittävän sähkön saannin turvaamiseksi kaasuvoimalaitoksia, myös hyötysuhteeltaa heikkoja sellaisia, tarvitaan riittävän sähkön saannin turvaamiseksi. Tästä seuraa, että ainakin alle 1000 euron hintakatot akuutisti pahentaisivat energiapulaa, koska ne todella ajaisivat osan tarvittavista voimaloista kannattamattomiksi. Tästä todisteena käyvät myös kuvan 1 kaltaiset Suomen sähkömarkkinoiden tuoreet kysyntä- ja tarjontakäyrät, joita voi ladata Nord Poolista.

Kuva 1. Sähkön kysyntä- ja tarjontakäyrät Suomessa 29.8.2022 klo 15-16 Suomen aikaa.

Kuvasta 1 voi nimittäin todeta, että jopa Suomessa markkinoiden kalleimman juuri nyt aktiivisen tuottajan tarjous oli vain vähän vajaa 800 €/MWh. Ja kun katsoo vastaavia käyriä Keski-Euroopassa, siellä näkee jonkin verran tuottajia myös 1000 ja 2000 euron välissä. Molemmissa myös näkee, että sähkön kuluttajapuolella on ainakin jonkin verran joustokapasiteettia, jonka aktivoituminen vaatii jopa tätäkin korkeampaa hintaa.

Jos nyt säätäisimme yksinkertaisesti vaikkapa 1000 euron hintakaton sähkölle, tämä tarkoittaisi, että tavallaan hukkaisimme osan tuottajien ja kuluttajien venymiskyvystä, mikä kuitenkin sähköpörssiin jätettyjen tarjouksien perusteella on olemassa.

Hintakattoehdotus

Varmasti joku voisi tehdä syvällisemmänkin analyysin, mutta minun johtopäätökseni sähkön kysyntä- ja tarjontakäyristä on, että mielekäs sähkön hintakatto voisi löytyä tämänkin kriisin keskellä 1000 euron ja 3000 euron välistä. Mitä alemmas se halutaan asettaa, sitä suuremmaksi nousee mahdollisuus, että katon asettaminen itse asiassa pahentaa energiapulaa. Alarajan läheisyydessä tultaisiin myös sellaisiin ongelmiin, että osa jo voimassa olevista johdannaissopimuksista saattaa olla solmittu tämän tason ylittäviin hintoihin, mistä seuraisi vaikeasti ratkaistavia oikeudenmukaisuuskysymyksiä.

Poikkeuksellisessa tilanteessa hintakattoa voisi kuitenkin soveltaa epätavallisella tavalla, joka ehkäisee pahimmat edellisessä kappaleessa mainitut ongelmat. Jotta malli toimii, ensimmäisenä toimena valtioiden on yksinkertaisesti määrättävä voimalaitosten sulkemiset luvanvaraisiksi väliaikaisesti. Toisin sanottuna yhtään voimalaitosta ei saa sulkea ilman viranomaisharkintaa. Tämä voi kuulostaa hurjalta, mutta esimerkiksi Saksa ja Itävalta ovat jo säätäneet vastaavia lakeja kaasuvarastojen suhteen, eli jos jokin yritys ei toimi viranomaisten määräysten mukaisesti kaasuvarastojen täyttämisessä, maiden viranomaiset ottavat varaston hallintaansa väliaikaisesti. Näin estetään laitosten poistuminen markkinalta sähköpulan keskellä, vaikka niiden omistaja ei syystä tai toisesta pystyisi ylläpitämään laitosten valmiutta.

Tämän jälkeen voimalaitosten omistajat tulisi velvoittaa antamaan laitoksistaan tuotantokustannustiedot viranomaisille ainakin kohtuullisella tarkkuudella, jos näin ei ole jo tehty. Tämä mahdollistaisi sen, että viranomaiset pystyisivät kussakin tilanteessa arvioimaan, onko laitos oikeutettu hintakaton ylittävältä osalta korvauksiin. Tällöin nimittäin voitaisiin sopia, että niille laitoksille, joiden kustannus on korkeintaan hintakaton verran, ei missään tilanteessa maksettaisi hintakattoa enempää. Jos kuitenkin joidenkin tuottajien kustannus ylittäisi hintakaton ja tällaistakin tuotantoa olisi pakko aktivoida, näille ja vain näille toimijoille korvattaisiin erikseen valtion toimesta hintakaton ylittävä osuus.

Käytännön esimerkki

Oletetaan, että markkinoilla ovat seuraavat tuottajat.

Voimalaitos A, 5000 MW, markkinatarjous 50 €/MWh

Voimalaitos B, 4000 MW, markkinatarjous 200 €/MWh

Voimalaitos C, 900 MW, markkinatarjous 500 €/MWh

Voimalaitos D, 50 MW, markkinatarjous 2500 €/MWh

Voimalaitos E, 50 MW, markkinatarjous 3000 €/MWh

Nykymalli:

Jos kysyntä on 10 000 MW, sähkön hinta on 3000 €/MWh, ja kaikki tuottajat saavat tuon hinnan. Tämä on talousteorian pohjalta täysin oikeudenmukainen tapa asettaa hinta. Sähkön kokonaiskustannus on tuolle tunnille 10 000 * 3 000 = 30 miljoonaa

Ehdotus:

Asetetaan 1500 €/MWh hintakatto. Tämä on yhä sen verran korkea hintakatto, että kysyntä ei ihan kauheasti liikahda, eli oletetaan kysynnän olevan yhä 10 000 MW. Ensimmäiset 9900 MW saadaan hankittua hintakaton alittavalla hinnalla, mutta koska kysyntää ei vielä saatu täytettyä, hinta asetetaan hintakattoon. Loputkin voimalaitokset on aktivoitava, ja niille maksetaan erilliskorvaus, joka kattaa niiden rahavajeen. Nyt kokonaiskustannus on

10 000 * 1 500 + 50 * (2500-1500) + 50 * (3000 -1500) = 15,125 miljoonaa, josta 15 miljoonaa saadaan sähkön ostajilta, ja loput 125 000 tulee rahoittaa muulla tavoin, esimerkiksi verorahoilla. Käytännössä tämä malli myös toimii eräänlaisena "windfall-verona", koska se leikkaa hyvin edullisten tuottajien voittoja suhteessa tilanteeseen, jossa näin ei tehdä. Yleisesti olen sitä mieltä, että windfall-vero on kauhea idea, mutta minusta tässä tilanteessa jokin suurimpia voittoja leikkaava mekanismi lienee poliittinen välttämättömyys.

Jos kuitenkin esimerkissä asetetaan hintakatto esimerkiksi 150 euroon, siirrytään jo tilanteeseen, jossa valtio maksaa lähes kaiken sähkön, ja sitä paitsi noin matala katto nostaisi jo kulutustakin verrattuna normaalitilanteeseen. Todellisuudessa tilanne on tietysti aika paljon monimutkaisempi, kun tuottajia on valtavasti enemmän, mutta kohtuullisella työllä on varmasti löydettävissä sellainen hintaraja, että valtion osuus kustannuksista pysyy kohtuullisena.

Miksi ehdotan näin "hölmöä" mallia?

Yksinkertaisesti siksi, että pelkään muiden mahdollisesti esitettävien mallien olevan vielä hölmömpiä. Jotkin maat haluaisivat esimerkiksi irrottaa polttoainehinnat sähkön markkinahinnoista tukemalla voimalaitosten polttoainekustannuksia, ja juuri tällainen malli on käytössä Espanjassa ja Portugalissa. Näissä maissa nimittäin "leikitään", että kaasun kustannus voimalaitoksille on juuri nyt 40 €/MWh, vaikka markkinahinta Espanjassakin on yli 200 €/MWh. Tämä tehdään niin, että valtiot tukevat polttoaineostoja niin paljon, että sisäänostokustannus pysyy tuossa mainitussa 40 eurossa.

Tästä seuraa, että Espanjassa todella tehottomat ja huonotkin kaasuvoimalat käyvät yötä päivää ja vievät sähköään esimerkiksi Ranskaan, jossa tällaista leikkiä ei harrasteta. Samaan aikaan Ranskassa tai Saksassa paljon espanjalaisia voimaloita paremmat ja kaasua säästävämmät voimalat pysyvät kiinni, eli toimenpide suoraan lisää kaasun kulutusta. Toimenpide myös voimakkaasti vähentää espanjalaisten kuluttajien kiinnostusta energiansäästöön, koska sähkö on valtion tukien vuoksi moninkertaisesti halvempaa kuin sen todellinen tuotantokustannus. Kaiken huipuksi tämän kustannus valtioille on kymmeniä tai jopa satoja miljoonia per päivä. Näin hintakattoa ei ainakaan pidä tehdä.

Pikakommentit sähkön hintaa koskeviin toimenpide-ehdotuksiin

Facebookin Uusi energiapolitiikka -ryhmässä on jo muutaman päivän ajan kehitelty hyviä ja huonoja toimenpiteitä Suomeakin uhkaavaan energiakriisiin, ja siellä itsekin osallistuin keskusteluun aktiivisesti. Nyt myös puolueilta on kysytty keinoja Ylen artikkelissa.

Kirjoitin noihin lyhyen kommentin siitä, millaisilta eri puolueiden toimenpide-ehdotukset minusta vaikuttavat. Tämä kirjoitus on tarkoituksellisesti pikakommentti, koska en pysty kirjoittamaan joka toimenpiteestä kovin pitkästi.

Olen tyytyväinen siitä, että aika moni puolue on tajunnut, että sähkön hintakatto ilman kansainvälistä sopimusta on tosiaan katastrofi, ja johtaa aika varmaan sähköpulaan sen sijaan että ehkäisisi sitä. Hintakatto + kansainvälinen sopimus hintakatosta + kapasiteettimaksut tuottajille on mahdollinen järjestelmä, mutta lainsäädäntö ei ehdi ensi talveksi. Jos nimittäin asetetaan sellainen hintakatto, joka alittaa monien toimijoiden tuotantokustannukset, niin silloin voimalaitokset tietysti suljetaan, jos ei niille makseta esimerkiksi kapasiteettimaksun tyylistä korvausta muutoin kannattamattomasta varallaolosta.

Väliaikainen arvonlisäveron ja/tai sähköveron alennus olisivat vastaantuloja kuluttajille, mutta eivät tietysti ratkaise tai edes helpota kriisiä muuten kuin kuluttajien kukkarossa. Moni muu Euroopan maa on jo näitä käyttänyt, ja osin siksi ehdotin itse tällaisten toimien valmistelua jo viime keväänä.

Energiansäästötoimet ovat vähintäänkin tarpeellisia ja kannatettavia, kysymysmerkiksi jää, paljonko ehditään tehdä ennen talvea ilman pakkotoimia. Kynnys pakkotoimiin lienee korkea, mutta minusta voisi oikeasti miettiä, voisiko esimerkiksi julkisten tilojen lämmitystä vähentää tai vaikkapa uimahallien/kylpylöiden talviaukioloa vähentää. Aika paljosta jouduttiin tinkimään viime sodassakin, ja nykyään meillä olisi paljon enemmän, mistä vähentää ilman suuria pysyviä haittoja.

SDP:n ehdottama tehoreservin käyttö osana normaalia sähköntuotantoa on mielenkiintoinen. Juuri nythän Suomessa ei ole tehoreserviä lainkaan, mutta kilpailutus on menossa ensi kaudesta, joka siis alkaa talven alla. On totta, että näiden voimaloiden, jotka todennäköisimmin toimivat hiilellä tai kaasulla, vapauttaminen normaaliin käyttöön voisi leikata korkeimpia hintoja jonkin verran. Tämä on kyllä EU:n tehoreserviä koskevien säännösten ja myös juuri uusitun kansallisen lainsäädännön vastaista, sillä tehoreserviä on tarkoitus käyttää vasta sitten, kun sähkön tehopula on todella käsillä. 

 

Tässä tilanteessa, kun Saksakin on jo käytännössä valjastanut reservejä tuotantoon kaasupulan uhatessa laki ei ehkä käy ylitsepääsemättömästä ongelmasta, mutta sitten reservit on syöty jo etukäteen. Tämä siis kasvattaa riskejä, jos talvella tulee voimalaitos- tai siirto-ongelmia, joita varten tehoreservi on olemassa. Toisaalta aika monta talvea nyt on menty peräkkäin ilman tehoreservin tarvetta, mutta silti tehoreservin käyttö normaalisti markkinalla on siis jonkinlaista riskipeliä.

Sinänsä tehoreservin käytön idea on sukua omalle ajatukselleni sähkön ja lämmön yhteistuotannon verojen alentamisesta. Tehoreservin vapautuksella aktivoidaan voimalaitoksia, jotka ovat käyttökuntoisia, mutta normaalisti markkinan ulkopuolella. Yhteistuotannon verojen alennuksella kannustetaan lisätuotantoon sellaisilla voimalaitoksilla, jotka ovat vielä mukana markkinoilla, mutta usein jättävät tuottamatta sähköä kannattavuuden puutteen vuoksi. Molemmat siis lisäävät Suomen rajojen sisällä tapahtuvaa sähköntuotantoa. Siitä en ole yllättynyt, että yksikään puolue ei mainitse yhteistuotannon verojen alentamista, koska asian ymmärtäminen edellyttäisi sitä, että on joskus joutunut energiayhtiössä pohtimaan eri tuotantomuotojen hetkellistä kannattavuustasoa. Tällaisia poliitikkoja ei taida juuri olla.

Vasemmistoliitto puolestaan on ymmärtänyt Norjan mallin ihan väärin tai ainakaan se ei ole kovin vasemmistolainen. Norjan mallissa valtio maksaa 80 % kotitalouksien sähkölaskuista 70 €/MWh ylittävältä osalta aina 5000 kWh kuukausikulutukseen asti. Käytännössä tässä jaetaan rutkasti veronmaksajien rahaa valtavien omakotitalojen ja uima-altaiden lämmitykseen, ja pienituloiset saavat vain pieniä summia. Kaiken huipuksi sellaiset kuluttajat, jotka ovat kunnolla varautuneet riskeihin, eli ottaneet kiinteähintaisen sopimuksen, voivat jopa tienata kuluttamalla sähköä, koska valtion maksama korvaus voi ylittää sähkölaskun. Tällaisessa tilanteessa kuluttajalla on itse asiassa kannuste käyttää enemmän sähköä aina 5000 kWh rajaan asti, koska sillä ansaitsee rahaa. Norjan ratkaisulla kriisi siis vain pahenee. Lisäksi ratkaisu on huiman kallis verrattuna esimerkiksi sähkön arvonlisäveron alentamiseen, sillä Norjan valtiolta menee tähän monta miljardia euroa vuodessa. Alemmalla kulutusrajalla, matalammalla korvausprosentilla ja korkeammalla hintarajalla malliin voisi saada jotain järkeä, mutta sen jälkeen se on jotain ihan muuta kuin Norjan malli.

Perussuomalaisten käsitys päästökaupan vaikutuksesta sähkön hintaan on absurdi. Ensi talven hintoihin päästökaupan vaikutus Pohjoismaissa lienee muutaman kympin megawattitunnilta eli jokusen sentin kilowattitunnilta. Tämä on ehkä 10-20 % sähköenergian hinnasta, eli kuluttajan kokonaislaskusta vielä vähemmän ja siihen liittyvien sääntöjen muuttaminen talveen mennessä on vaikeaa. Ehdotus ei ole mahdoton, mutta sen vaikutus on raskaasti yliarvioitu. 

 

Sinänsä jos energiamarkkinoiden tilanne olisi sellainen, että fossiiliset polttoaineet ovat halpoja ja niitä on runsaasti saatavilla, ehdotus voisi toimia hyvin. Valitettavasti tilanne on nyt sellainen, että fossiiliset polttoaineet ovat kalliita, ja jos koko Eurooppa pysäyttäisi päästökaupan, niiden kysyntä lisääntyisi ja hinta nousisi vielä enemmän. Tässä tilanteessa koko EU:n päästökaupan pysäyttäminen siis vähentäisi EU:n ja jäsenvaltioiden tuloja ja lisäisi fossiilituottajien tuloja ratkaisematta kustannuskriisiä lainkaan, joten ei tätä voi oikein kannattaa.

Turvetuotannon alasajo on jo pysäytetty, mutta sähkön kanssa tällä on aika vähän tekemistä, kun turpeella ei ole aikoihin tuotettu suuria määriä sähköä. Jos nyt jossain on turvesuo, jonne luvan antaminen helpottaisi paikallista lämmöntuotantoa jo ensi talvena, niin se voidaan ihan hyvin tehdä, mutta tosiaan sähköntuotantoa tämä ei mainittavasti lisää.

Ydinvoiman lupa-asioiden nopeuttaminen on hyvä idea, mutta ei tietysti auta vielä tähän hätään yhtään. Se on kyllä totta, että jos Ruotsi ei olisi tehnyt enimmäkseen ydinvoimakielteistä politiikkaa koko 2000-luvun, meidän ja myös ruotsalaisten sähkön hintamme olisivat nyt paljon alhaisemmat, mutta tätä emme enää voi kauheasti muuttaa.

Harkimo sekoilee erikoisesti alv-lausunnossaan. Ei ole loogista sanoa, että sähkön hinta määräytyy kansainvälisesti, mutta väittää, että vain spekulantit hyötyvät Suomen alv-muutoksesta. Markkinoilla ei ole juurikaan tällaisia spekulantteja, sillä useimmat sähkönmyyjät ovat kuntaomisteisia, eivätkä voi ryhtyä koviin villeihin peleihin markkinoilla. Sähkön siirtoyhtiöt taas ovat luonteltaan erittäin vakaita, eivätkä ne edes oikein voi spekuloida millään, joten siltä osin alv-alennus ei mitenkään voi päätyä "spekulanteille".

Harkimo ei tunnu oikein ymmärtävän, että esimerkiksi sähkön spot-sopimuksen laskutusperuste on spot-hinta + marginaali + alv. Jos alv muuttuu, myös myyntihinta muuttuu. Sähkölaskuissa myös tyypillisesti erotellaan veron osuus, ja sähköyhtiö, joka käyttää laskuissaan väärää veroprosenttia omaksi edukseen jäisi kiinni alta aikayksikön. Sinänsä Harkimon idea "kohdistetuista tukitoimista" on ihan järkevä, mutta maininta kaipaisi aika paljon tarkempaa määrittelyä.

Tässä nopeat kommenttini. Täsmennän mielelläni, jos kysymyksiä on.

Sähkön hintakatolla ei energiakriisiä ratkaista

 A-studiossa 27.7. tutkija Matti Liski esitti haastateltujen poliitikoiden tukemana, että Fingridin ja viranomaisten pitäisi väliaikaisesti laskea sähkömarkkinoiden hintakattoa. Ohjelmassa myös väitettiin, että Energiateollisuus vastustaisi tällaisia toimia, koska se haluaa tehdä korkeilla hinnoilla suuria voittoja. Taustalla lienee ajatusvirhe, jonka mukaan Energiateollisuus edustaisi vain sähkön tuottajia, vaikka todellisuudessa suurin osa järjestön jäsenistä on aktiivisia markkinan molemmilla puolilla, eli sekä sähkön myyjinä että tuottajina.

Väite on itse asiassa todella merkillinen lähihistorian valossa, koska meillä on tuore tapaus markkinaoikeudesta. Kantaverkkoyhtiö Fingrid nimittäin esitti myös Energiateollisuuden tukemana, että Suomessa pitäisi käyttää säätösähkömarkkinoilla muiden Pohjoismaiden tavoin 5 000 €/MWh hintakattoa ainakin siihen asti, kun muut maat ovat valmiita muutokseen. Mutta Suomen toimivaltainen viranomainen eli Energiavirasto ei tätä hyväksynyt, vaan vaati paljon korkeampaa hintakattoa EU-lainsäädäntöön vedoten. EU:n energiavirasto ACER vaati jopa vielä alkuvuoteen asti, että tämä hintakatto pitäisi myöhemmin asettaa jopa 99 999 €/MWh tasoon. Hiljattain se tosin väliaikaisesti kohtuullisti tätä. Vaikka tämä keskustelu ei suoraan koskekaan Liskin ehdottamaa tukkumarkkinoiden hintakattoa, sillä puolella keskustelu on ollut pitkälti samanlaista.

Tilanne on ihan oikeasti se, että viranomaiset ajavat EU:ssa ja Suomessa härkäpäisesti hillittömän korkeita sähkön hintakattoja, joita itse toimiala vastustaa niiden aiheuttamien kohtuuttomien riskien vuoksi. Näyttää siltä, että ala itse ymmärtää tilannetta ja yleistä mielipidettä paljon paremmin kuin viranomaiset. Tässä olisi poliitikoille tuhannen taalan paikka ohjeistaa viranomaisia uusiksi.

Mitä meneillään olevaan energiakriisiin tulee, hintakattokeskustelusta on kuitenkin siihen hyvin vähän apua. Jotta hintakatto toimii oikein, sen pitää olla riittävän korkea, jotta se ei tukahduta tuottajien tuotantohalua, ja toisaalta riittävän matala, että se ei poikkeustilanteissa aja terveitä firmoja nurin. Nykyisellään tämä kriteeri täyttyy kohtuullisesti. Sähkön tukkumarkkinoiden maksimihinta Pohjoismaissa ja suurimmassa osassa EU:ta on tällä hetkellä 4 000 €/MWh, ja sitä itse asiassa nostettiin toukokuussa tuhannella eurolla, kun hinta oli eräillä Keski-Euroopan markkinoilla käynyt toistuvasti vanhan hintarajan läheisyydessä. Säätösähkömarkkinoiden hintakatto taas nousee viranomaisten pakottamana 5 000 eurosta 10 000 euroon marraskuussa. Jälkimmäinen hinta on minusta jo kohtuullisuuden rajoilla, mutta onneksi sen vaikutus kuluttajahintoihin on pieni.

Sähkön hinta käy varsin harvoin noiden rajojen lähellä, joten keskimääräisiin kuluttajahintoihin niiden muuttaminen ei juuri vaikuttaisi. Vaikka molemmat mainitut rajat laskisivat tuhanteen euroon, tämä tuskin sanottavasti vaikuttaisi kuluttajien saamiin hintatarjouksiin Suomessa. Jotkut poliitikot haluaisivat kuitenkin laskea rajaa vielä paljon alemmas. Tässä törmätään kuitenkin yleiseen tiukan hintasäännöstelyn ongelmaan. Nykyisillä polttoaineiden hinnoilla on kiistaton tosiasia, että Suomessa ja lähialueilla on paljon voimalaitoksia, joiden tuotantokustannus on useita satoja euroja megawattitunnilta. Samoin voimme toteutuneista hinnoista ja volyymeistä päätellä, että markkinoilla on kulutusjoustoa, jonka aktivoituminen edellyttää jopa nelinumeroista hintaa.

Jos nyt asettaisimme sähkölle niin matalan hintakaton, että se alittaa tällaisten toimijoiden kustannukset, näiden toimijoiden kiinnostus toimintaansa päättyy. Voimalaitos voi esimerkiksi jättää polttoaineet ostamatta ja lomauttaa henkilökuntansa. Tällainen paniikissa asetettu hintakatto ei siis millään tavalla ratkaisisi uhkaavaa energiakriisiä, vaan itse asiassa lisäisi energiapulan todennäköisyyttä. Venezuela on tyypillinen esimerkki näin toimineesta valtiosta, sillä siellä monien perustuotteiden säännöstellyt hinnat on asetettu niin alas, että kenenkään ei kannata valmistaa tai maahantuoda näitä tuotteita. Lopputuloksena on vain se, että näitä tuotteita ei saa mistään riittävästi, emmekä varmasti halua Euroopassa sähkön tai muunkaan energian kanssa joutua samaan tilanteeseen.

Jos siis energian hinnannousua halutaan kompensoida kuluttajille jotenkin, keinon on oltava jotain muuta kuin myyjiä velvoittava hintakatto. Minä en voi kannattaa yleistä fossiilisten polttoaineiden verojen alentamista, koska tämä vain lisäisi niiden kysyntää ja tukisi näin Venäjän sotakassaa vähintään epäsuorasti. Jos kuitenkin jotain on tehtävä, ehdotan yhä jo viime keväänä kannattamaani sähkön arvonlisäveron väliaikaista alentamista. Sähköä ei enää Venäjältä tuoda, joten tämä ei Venäjää tue. Se ei tietenkään ratkaise tilannetta, mutta olisi hallitukselta edes jonkinlainen vastaantulo kuluttajille. Monet EU-maat ovat tämän tyyppisiä toimia jo tehneetkin, ja tämä on EU:n jo ennalta sallimien toimenpiteiden listalla, joten se voitaisiin saada voimaan nopeasti.

Toisena mahdollisena toimenpiteenä pitäisin sähkön ja lämmön yhteistuotannon verojen poistamista tai laskemista ensi talveksi. Tämä laskisi suoraan suomalaisten kaukolämmön hintaa ja tekisi myös energiatehokkaasta yhteistuotannosta selvästi kannattavimman vaihtoehdon. Samalla tämä lisäisi suomalaista sähköntuotantoa ensi talvena, jolloin sähkön tuotannosta pelätään tulevan pulaa.

Nykyisellä polttoainehintojen ja verojen yhdistelmällä on nimittäin mahdollista, että Suomeen kannattaa mieluummin tuoda saastuttavaa lauhdesähköä esimerkiksi Virosta sen sijaan, että käyttäisi yhteistuotantolaitoksia Suomessa. On totta, että ratkaisu lisäisi päästöjä ja fossiilisten polttoaineiden käyttöä Suomen rajojen sisällä, mutta Euroopan kokonaispäästöjä tämä voisi jopa laskea. Kotimaisten polttoaineiden käyttöä tämä puolestaan ei vähentäisi, koska juuri tänä talvena ne ovat joka tapauksessa halvempia kuin tuontipolttoaineet veroista riippumatta.

Ei näilläkään tietysti energiakriisiä ratkaista, mutta näillä toimenpiteillä on sentään haittoja lähinnä vain valtion verotuloille, ja jälkimmäinen sentään turvaisi sähkön saatavuutta Suomessa. Esimerkiksi Norjan tapa maksaa väliaikaisesti suuri osa ihmisten sähkölaskuista tuhoaa ihmisten kannusteet säästää energiaa ja maksaa valtiolle monta miljardia euroa vuodessa. Sitä paitsi se suoraan lisää paikallisen sähköpulan todennäköisyyttä ensi talvena.