2.7.2015

Vetoomus Suomen teollisuudelle

Fennovoima, Suomen varmasti puhutuin voimalahanke vuosikausiin, jätti eilen rakentamislupahakemuksen ja omistajuusselvityksen työ- ja elinkeinoministeriölle. Tästä heränneen julkisen keskustelun (Esimerkit 1 ja 2) perusteella en ole ainoa, joka on yllättynyt ja ehkä jopa tyrmistynyt siitä, miten voimalayhtiö päätti täyttää sille asetetun 60 prosentin vaatimuksen EU/ETA-maista tulevasta omistuksesta.

Edes hyvällä tahdolla ja luottavaisella mielellä en pysty ymmärtämään, mistä tämä kroatialainen pienyritys, Migrit Solarna Energija, on pystynyt keräämään noin 158 miljoonaa euroa tarvittavaa pääomaa sijoitustaan varten. Yritys omistaa tällä hetkellä 500 kW:n aurinkovoimalan, jonka vuosituotanto on noin 560 MWh. Tuotannon markkina-arvo on siis noin 30 000 euroa vuodessa, ja koko yhtiön liikevaihtokin vain noin 190 000 euroa. Kun tieto osallistumisesta suomalaiseen ydinvoimahankkeeseen julkistettiin, yhtiön kotisivulla puhuttiin ainoastaan sijoituksista uusiutuvaan energiaan Kroatiassa. Yhtiö vaikuttaa siis aivan hiljattain muuttaneen sijoitusstrategiaansa varsin paljon.

Minun on pakko todeta kuntapäättäjänä, että netistä tai lehdistä saatavan tiedon perusteella en pystyisi luottamaan tähän yhtiöön tai sen emoyhtiöön Migrit Energijaan sen vertaa, että voisin olla kuntapäättäjänä myymässä sille edes isoa teollisuustonttia kotikunnastani Pirkkalasta. Yhtiön koko ei vaikuta riittävältä siihen, että se voisi rakennuttaa edes suuren teollisuushallin omin voimin, joten haluaisin tällaisessakin kaupassa lisää tietoa siitä, kuka yhtiötä rahoittaa. Teollisuushalli on sentään aika pieni projekti verrattuna lähes yhdeksään prosenttiin ydinvoimalasta, jonka hinnaksi arvioidaan 7-8 miljardia.

Vielä liikevaihtoon nähden valtavaa investointiakin hämmästyttävämpää on, että "jokin taho" vielä lainaa sille oman pääoman lisäksi lähes 500 miljoonaa euroa, koska Fennovoimahan ilmoittaa (s.28), että oman pääoman osuus hankkeessa on noin 25 %. Minun ja monen muun on erittäin vaikea uskoa, että tämän kokoinen yritys saisi normaalisti rahoituslaitoksilta 500 miljoonan euron lainan. Minä tunnen suomalaisia pk-yrityksiä, joiden on ollut vaikeaa saada edes miljoonan euron lainaa, vaikka liikevaihto on ollut Migrit Energijaan nähden moninkertainen.

En ole yksin epäilyksieni kanssa, ja tarkkailtuani päivän lehtiä ainakin minun on erittäin vaikea uskoa, että kyseessä olisi omia rahojaan sijoittava kroatialainen pienyritys. Tätä on epäilty eri sanoin esimerkiksi venäläisessä Kommersantissa sekä Helsingin Sanomissa ja Ylen uutisissa. Iltalehden Olli Ainola laittoi sanansa vielä paljon tiukemmin syyttäen firmaa suoraan bulvaaniksi, ja ihmetteli, oliko tämä todella uskottavin mahdollinen omistaja, joka pystyttiin keksimään. Voidaan melkoisella varmuudella sanoa, että näiden tekstien takana eivät ole pelkästään ydinvoiman vastustajat, vaikka tällaista selitystä yritetäänkin tarjota. Ainola tuskin on Greenpeacen ylin ystävä aiempien kirjoitustensa perusteella.

Jos katsotaan TEM:n selvityspyyntöä, ei näytä siltä, että ministeriö olisi kovin helposti hyväksymässä tämän omistajan, tai ainakin siihen tarvitaan melkoiset selitykset. Jotain pitäisi varmaan tehdä.

Mitä meiltä siis puuttuu?


Edellä esitettyjen seikkojen vuoksi olen sitä mieltä, että Migrit solarna energijaa ei voi pitää uskottavana omistajana. Toisin sanottuna meiltä puuttuu uskottavia ydinvoimalan omistajia EU- tai ETA-maista. Kyse ei ole siitä, ettei omistaja saisi olla itäeurooppalainen. Jos uudeksi omistajaksi olisi tullut vaikkapa Slovenske Elektrarne, CEZ tai puolalainen Tauron, ainakaan minä en kehtaisi epäillä niitä taustoiltaan epäilyttäviksi tai taseeltaan liian pieniksi yhtiöiksi. Jos ne olisivat päättäneet sijoittaa hankkeeseen, yhtiöiden toimitusjohtajat olisivat varmaan jopa median tavoitettavissa suursijoituksen jälkeen. Migritin Edel ei tähän vaivautunut.

Asiantuntijoita käyttävät ulkomaiset yritykset näkevät Suomen sähkön tuotannon näkymät varmasti aika hankalina, koska niillä on käytössään tämän kaltaisia analyysejä ja paljon kattavampiakin tutkimuksia pohjoismaisista sähkömarkkinoista. Ne ovat myös tietoisia, että jopa vanha ydinvoima on kannattavuusongelmissa naapurimaassamme Ruotsissa alhaisten sähkön hintojen vuoksi. Tässä lienee suurin syy sille, että merkittäviä sijoittajia Suomen ulkopuolelta ei venäläisiä lukuun ottamatta ole löytynyt.

Katse on siis käännettävä Suomeen ja suomalaisiin yrityksiin.

Vetoomus Suomen teollisuudelle


Hanke on täysin teidän käsissänne. Suomessa on yksi ydinvoimamyönteisimmistä hallituksista koskaan, ja teiltä tarvitaan noin 150 miljoonaa euroa, jolla voitte ostaa kroatialaisen valitettavan paljon bulvaanilta näyttävän firman ulos projektista. Jos kroatialainen pieni aurinkovoimafirma pystyy tällaiseen sijoitukseen lyhyellä harkinta-ajalla, niin kai nyt koko Suomen elinkeinoelämä ja useat ammattiliitot, jotka ovat hehkuttaneet Fennovoimaa Suomen kannalta todella tärkeäksi hankkeeksi, pystyvät samaan.

Suomalaisen teollisuuden liikevaihto on aika monta kymmentä miljardia enemmän kuin kroatialaisen pikkufirman. Pelkästään paljon sähköä käyttävä teollisuus tekee Suomen tehtaillaan monen miljardin edestä kassavirtaa joka vuosi. Jos tuosta suuresta yritysjoukosta ei saada kerättyä usean vuoden kuluessa 150 miljoonaa euroa omaa pääomaa venäläisten erittäin edullisilla ehdoilla tarjoamaan ydinvoimahankkeeseen, minä ja varmasti moni muukin tulemme siihen johtopäätökseen, että kauniista sanoista huolimatta edes teollisuus itse ei usko uuden ydinvoiman kannattavan.

Julkinen sektori on jo oman osuutensa tehnyt ja vähän enemmänkin. Sen jälkeen kun kirjoitin julkisen sektorin suuresta osuudesta tässä hankkeessa pari vuotta sitten, teollisten omistajien virta poispäin on vain jatkunut. Viimeisimpänä hankkeesta haluaa eroon Valio.

Uusina omistajina mukaan on kroatialaisen aurinkoenergiafirman lisäksi tullut ainakin Pyhäjoki, joka kiistatta hyötyisi hankkeesta sijainnin vuoksi, muutamia kuntaomisteisia yhtiöitä (Haapajärvi, Lempäälä, Jämsä, Lapua) sekä muutama pienehkö yritys, jotka uskovat saavansa hankkeesta osaurakoita itselleen (Yrittäjän Voima Oy). Tällä hetkellä kuntayhtiöiden omistus hankkeesta on osakasluettelon perusteella noin 33 %, ja kun otetaan huomioon, että pari vielä luettelossa olevaa yksityistä yritystä on ilmoittanut vetäytyvänsä hankkeesta (Kestra, Valio), kuntien todellinen omistusosuus on oikeastaan vähän suurempi.

Omien kotisivujensakin mukaan "Fennovoima haluaa suomalaisen teollisuuden mukaan hankkeeseen", mutta tämä ei ole toistaiseksi kovin hyvin toteutunut.

Siksi pyydän nyt suomalaista teollisuudelta:

Hankkikaa rahat ja ostakaa "kroatialaiset" ulos. 


Sen jälkeen tämä hallitus ei teiltä ydinvoimalaanne vie, sillä omistusehto täyttyy. Tämä tapahtuu ehkä vähän myöhässä ja lakipykälien kanssa saattaa tulla ongelmia, mutta olen vakuuttunut, että tuossa tilanteessa hallitus kyllä ydinvoimainnossaan joustaa. Nyt esitelty uusi omistaja asettaa koko hankkeen naurunalaiseksi ja vaarantaa pahasti suomalaisen energiapolitiikan uskottavuutta. Tämä ei voi olla suomalaisen teollisuuden etu. Älkää jättäkö hanketta edes Fortumin mahdollisen osallistumisen varaan, koska me emme voi tietää, onko yhtiön vesivoimakauppa Karjalassa lähelläkään toteutua.

Kun tämän teette, minä ja monet muut suomalaiset teemme parhaamme, jotta voisimme unohtaa kroatialaisen pienyrityksen, joka vaikuttaa todella monen suomalaisen silmissä yhdeltä maailman taloushistorian hävyttömimmistä bulvaaniviritelmistä. Samalla palautatte monelle ydinvoiman kannattajalle luottamuksen siihen, että teollisuus ei ole menettänyt toivoaan ydinvoiman suhteen.

Jos tätä rahaa ei Suomesta löydy, hanke on hylättävä, koska teollisuus ei selvästikään sitä tarvitse, eikä vaadittu EU/ETA-maita koskeva 60 %:n omistusehto täyty. Silloin on aivan turhaa syyttää hankkeen kaatumisesta ydinvoiman vastustajia.

Siinä tapauksessa te teitte sen ihan itse.

Lopuksi


Kannatan ydinvoimaa yhtenä keinona torjua ilmastonmuutosta, vaikka näen sen viime vuosina menettäneen kilpailukykyään erittäin paljon. Olen pitänyt ja pidän edelleen Olkiluoto 3:a tarpeellisena, koska se antaa lopullisen kuoliniskun monille Suomen fossiilisilla polttoaineilla sähköä tuottaville laitoksille. Minä en kuitenkaan usko, että Suomessa on enää OL3:n valmistuttua 2020-luvulla niin paljon fossiilisähköä, että sen korvaamiseen tarvittaisiin välttämättä uusi suuri ydinvoimala.

Fennovoiman hankkeesta en kuitenkaan pidä, ja keskeiset syyni liittyvät julkisen sektorin liian suureen omistusosuuteen ja riskiin sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Minusta on sietämättömän sinisilmäistä uskotella, että ydinvoima tai energiapolitiikka yleensä olisi Venäjälle pelkkää bisnestä. Siltä ei näytä Fennovoiman kohdalla, saati sitten Ukrainan kaasukiistoissa. Tämän mielipiteeni kanssa en ole yksin, ja fiksusti asiasta kirjoittaa esimerkiksi Rysky Riiheläinen. Jos kuitenkin Fennovoima on aivan pakko rakentaa, niin vähimmillään toivon, että hankkeen pääomistajana on vahva suomalaisten osakkaiden enemmistö.

28.5.2015

Havaintoja hallitusohjelman energiapolitiikkaan liittyvistä kirjauksista

Politiikka kiinnostanee jälleen tavallista enemmän, kun hallitusohjelma on julkaistu. Ohjelmassa on paljon enemmän asiaa kuin alun perin odotin, ja paikoin hyvinkin tarkkoja kirjauksia.

Itselleni suurin huolenaihe ensimmäisen lukemisen jälkeen ovat koulutukseen kohdistuvat todella rajut leikkaukset. Erityisesti yliopistot saavat todella kylmää kyytiä, mitä pidän yllättävänä. Korkea koulutusaste on kuitenkin Suomen selviä vahvuuksia, ja Suomeen mahdollisesti syntyvät korkean lisäarvon työt ovat lähes poikkeuksetta sellaisia, että ne edellyttävät vahvaa osaamista ja hyvää pohjakoulutusta. Laadittu hallitusohjelma ei kyllä tätä tue.

Koulutuspolitiikasta kirjoitettaneen kuitenkin joka tapauksessa varsin paljon lähiaikoina, ja moni muu tuntee varmasti paremmin leikkausten vaikutukset. Siksi pysyn lestissäni, ja arvioin energiapolitiikkaan liittyviä kirjauksia ja veromuutoksia. Ne eivät ole varsinaisesti järjestyksessä, vaan loppupäässä olen sijoittanut toisiaan lähellä olevia asioita peräkkäin. Osa näistä maininnoista löytyy varsinaisesta ohjelmasta, ja osa sen liitteistä.

Yleistä


1. Suomi on saavuttanut 2020 ilmastotavoitteet jo vaalikauden aikana. Fossiilista tuontienergiaa on korvattu puhtaalla ja uusiutuvalla kotimaisella energialla.

Erittäin hyvä kirjaus, ja paljon parempi kuin odotin tältä hallitukselta. On hyvin epätodennäköistä, että mikään vaalituloksen perusteella mahdollinen hallituskokoonpano olisi tehnyt tätä tiukempaa tavoitetta, vaikka se ei itsessään sisällä mitään uutta merkittävää.

Uusiutuva energia


2. Uusiutuvan energian lisäämisen laskeva ja EU:n suuntaviivat täyttävä tuki perustetaan teknologianeutraalisuuteen ja taloudelliseen edullisuusjärjestykseen.

Tällä tarkoitettaneen, että jos uusia uusiutuvan energian tukijärjestelmiä muodostetaan, ne eivät erikseen suosi mitään teknologiaa. Hyvä idea, jota sovelletaan jo onnistuneesti esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa. Teknologianeutraali järjestelmä on siellä tukenut edullisimpia uusiutuvia, eli sähkön yhteistuotantoa puulla, tuulivoimaa ja pienvesivoimaa, ja tukisummat ovat myös laskeneet, kun uusiutuvien tuotannon kustannukset ovat laskeneet.

Suomen nykyinen syöttötariffijärjestelmähän vaikutti ensin liian pieneltä käynnistämään merkittäviä investointeja, mutta tekniikan hinta laskikin nopeasti, ja yhtäkkiä tariffi on jopa liian korkea tuulivoiman rakentamiskustannuksiin nähden. Mahdollisten tulevien uusien tukijärjestelmien pitäisi kyllä pystyä reagoimaan nopeammin.


3. Tuulivoimakiintiön rajoittaminen syöttötariffijärjestelmässä

Tämä on osa edellisen käytännön toteutusta, johon vielä ryhdytään hyvin nopeasti. Tuulivoimasta on kirjoiteltu aggressiivisen kielteisesti lehtiin viime aikoina, ja tuulivoiman syöttötariffin kustannuksista on levitetty useiden miljardien eurojen lukuja, vaikka ne eivät todellisuudessa näytä kovin todennäköisiltä. Uusiutuvaa energiaa vastustavat kirjoittelijat saavuttivat tavoitteensa osin, ja syöttötariffikiintiötä leikataan 20 %, eli lasketaan 2 500 MVA:sta 2 000 MVA:n tasolle. Kiintiön laskennassa käytetään voimaloiden näennäistehoarvoja, eli todellisuudessa voimaloiden kokonaiskapasiteetti jää jonkin verran alle 2 000 megawatin tehon.

Lyhyellä tähtäimellä valtion rahaa säästyy, mutta jälleen kerran on osoitettu, että valtion tukipäätöksien varaan ei kannata suunnitella mitään. Käytännössä tuulivoimahankkeista etenevät vain ne, jotka ovat jo nyt saaneet luvat tai ainakin ovat erittäin lähellä sitä, sillä 2 000 MVA:n kapasiteetti on jo lähes täynnä.

En ole päätöksestä yllättynyt, mutta olen hieman pettynyt siihen, että leikkaus toteutetaan leikkaamalla volyymiä eikä tuen suuruutta. Nykyinen tuulivoiman tuki on kiistatta jonkin verran liian korkea, sillä tuulivoiman rakentamiskustannukset ovat laskeneet paljon, kuten jo aikaisemmin kirjoitin. Ilmeisesti lakia noudattaen olisi kuitenkin ollut vaikeaa asettaa uusien järjestelmään hyväksyttävien voimaloiden tuki eri suuruiseksi kuin sinne jo lopullisesti hyväksyttyjen voimaloiden.

Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että suomalaisen tuulivoiman vuosituotanto jää toistaiseksi johonkin 5 - 5,5 TWh:n vuosituotantoon, joka vastaa noin 7 % Suomen sähkön kulutuksesta. Tämän jälkeen on ainakin turha argumentoida, että Suomen tuulivoiman määrä sotkisi pahasti sähkömarkkinoita, sillä noin pienellä markkinaosuudella tuulivoima ei aiheuta merkittävää säätövoiman lisätarvetta Suomen kohtuullisen joustavassa sähköjärjestelmässä. Toisaalta tämä päätös varmistaa, että ruotsalaisen sähkön markkinahinnat jäävät ainakin vuosiksi eteenpäin Suomen hintojen alapuolelle, sillä Ruotsissa tuulivoimaa on jo nyt moninkertaisesti enemmän, ja siellä kasvu näyttää jatkuvan.

Ohjelmassa kuitenkin mainitaan, että tuulivoiman edistämistä kustannustehokkaasti selvitetään vaalikauden aikana, mikä viitannee juuri tuohon teknologianeutraaliin tukeen. Tämä luo jonkin verran toivoa siitä, että tuulivoiman kehitys ei täysin pysähtyisi Suomessa.

4. Huolehditaan biomassan kestävyyskriteerien varmistamisesta sekä reilusta taakanjaosta EU:ssa sekä kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa.

Tästä lauseesta on hyvin vaikea sanoa varmaksi, mitä tarkoitetaan. Toiveikkaasti pitää ajatella, että biomassaa on käsiteltävä tieteen tuottamien tulosten mukaisesti, eli jos biomassan käytön merkittävä lisäys ei näytä kestävältä, sitä ei tehdä. En ole kuitenkaan ihan varma, onko hallitus tätä mieltä. Heti perään on silti todettava, että kaikkien näkemieni tutkimusten perusteella fossiilisten polttoaineiden korvaaminen biomassalla on ilmastolle eduksi. Turpeen poltto ei sitä varmasti ole, ja hallitusohjelman perusteella syntyy vähän epävarmuutta siitä, onko hallitus ymmärtänyt tämän.

Teollisuudelle lisää tukia


5. Otetaan käyttöön päästökaupan epäsuorien sähkönhintavaikutusten kompensaatiojärjestelmä, joka rahoitetaan päästökauppatuloilla.


Elinkeinoelämä saa haluamansa, enkä pidä sitä erityisen haitallisena. Järjestelmän rahoitus saadaan päästökauppatuloista, joten jos kompensaatio nousee, myös sen rahoitus nousee samalla. Työ- ja elinkeinoministeriön materiaalin perusteella kompensaatio olisi vuosille 2016-18 maksimissaan noin 3 €/MWh, kun käytetään nykyistä noin 7 €/tCO2 päästöoikeushintaa, eli sen kokonaiskustannus olisi muutamia kymmeniä miljoonia euroja vuodessa. Tämä ei ole mitätön summa, mutta on samalla hyvä osoitus siitä, että päästökaupan kustannukset suomalaiselle teollisuudelle eivät ole kovin suuria suhteessa muihin kustannuseriin.

Hieman ihmeellisenä pidän sitä, jos myös omaa vanhaa päästötöntä sähköntuotantoa omistaville yrityksille myönnetään täysi kompensaatio. Päästökauppahan nimittäin on jo nostanut tämän tuotannon arvoa. Jos teollinen yritys omistaa päästötöntä tuotantoa Mankala-mallilla eli maksaa vain omakustannukset, kuten Suomessa on tavallista, yhtiö hyötyy siis ensin sähkön arvon noususta ja sitten sille vielä kompensoidaan tuo arvonnousu. Tämä ei ole ongelma, jos päästöoikeuksien hinnat ovat matalia, kuten nyt, mutta korkeilla päästöoikeushinnoilla tilanne voi muuttua kummalliseksi.

Annan tästä esimerkin. Vanhan eli jo rakentamiskulunsa kattaneen vesisähkön kokonaistuotantokustannukset ovat arvioni mukaan 5-10 €/MWh. Jos päästöoikeushinnat olisivat selvästi nykyistä korkeammat, esimerkiksi 20 €/t, sähkön kompensaatio olisi lähes 9 €/MWh. Käytännössähän tällöin voi syntyä tilanne, jossa sähkön todellinen hinta yhtiölle kompensaatio huomioiden on jopa negatiivinen. Mielestäni tämä on ylikompensaatiota, eikä ainakaan tehokasta valtion rahan käyttöä. Jää nähtäväksi, miten tämä asia huomioidaan.

6. Siirretään kaivostoiminta takaisin sähköveroluokka II:een sekä energiaveroleikkurin piiriin.

Kaivostoiminta oli siis alun perin alhaisessa veroluokassa, mutta siirrettiin kotitalouksien kanssa samaan eli korkeampaan veroluokkaan vuodeksi 2015. Nyt kaivostoiminnasta tulee jälleen tasavertaista muuhun teollisuuteen nähden. Onhan tämä nyt melkoista poukkoilua, mutta päätös on mielestäni järkevä.

Jos nähdään, että teollisuudelle on perusteltua antaa alempi sähköverokanta, ei ole kovin järkeää lähteä erottelemaan yksittäisiä teollisuuden aloja. Ainakin sille pitäisi olla todella hyvät perusteet, ja minusta edes kaivosteollisuutta ei ole järkevää luokitella "pahaksi teollisuudeksi". Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaivostoiminnan ympäristövaikutusten kanssa pitää olla tarkkana, mutta ne on hoidettava riittävän tiukoilla ympäristömääräyksillä, eikä muuta teollisuutta korkeampi sähkövero kaivoksille mitenkään edistä ympäristönsuojelua. 

Yllättävän vihreitä linjauksia


7. Luovutaan hiilen käytöstä energiantuotannossa.

Kova tavoite, ja aikamoinen yllätys ainakin minulle. Kivihiili ei näytä olevan edes Perussuomalaisten suojeluksessa, ja ihan hyvä niin.

Hiililauhteen eli erillisen hiilisähkötuotannon osalta tavoite on helppo saavuttaa. Olkiluoto 3 ja uusi tuulivoima niin Suomessa kuin Ruotsissa näyttäisivät pitävän sähkön hinnat niin alhaalla, että hiililauhde ei ole enää 2020-luvulla kannattavaa. Käytännössä tilanne on jo nyt näille laitoksille erittäin vaikea.

Sen sijaan sähkön ja lämmön yhteistuotannossa kivihiili on edelleen kannattavaa, koska se on hyvin edullista ja päästöoikeudet ovat halpoja. Tämän vuoksi hiiltä käytetään jonkin verran niissäkin suomalaisissa voimalaitoksissa, joissa hiilen käyttö ei ole teknisesti välttämätöntä. Niissä hiilen käytöstä päästäisiin haluttaessa eroon melko nopeasti, joten ne eivät ole ongelma.

Suuria yhteistuotantolaitoksia, joissa kivihiili on pääpolttoaine on kuitenkin edelleen Helsingissä (2 kpl), Naantalissa (Turun seudun kaukolämmön tuotanto), Lahdessa, Espoossa, Vantaalla ja Vaasassa. Näistä Naantalin ja Lahden laitokset ovat varmuudella sulkeutumassa ennen 2020-luvun loppua, ja ne korvattaneen laitoksilla, joissa kivihiili ei ole välttämätön polttoaine. Jäljelle jäävät Helsingin laitokset, Espoo, Vantaa ja Vaasa. Erilaisia suunnitelmia hiilen käytön vähentämisestä on varmasti joka paikassa, mutta ilman ohjausta se ei tapahdu.

Käytännössä hiilestä luopuminen on siis ennen kaikkea pääkaupunkiseudun kysymys. Arvioni mukaan seudulle on hyvin vaikeaa ja kallista hankkia niin paljon biomassaa, että se riittäisi hiilen syrjäyttämiseen kokonaan, ja todennäköisesti siitä merkittävä osa tuotaisiin ulkomailta. Tämä toisi mukanaan uusia ongelmia, eikä sillä edes olisi kauppatasetta parantavaa vaikutusta, sillä kivihiili on halvempaa kuin puupolttoaine.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei pääkaupunkiseutu voisi lainkaan lisätä puun käyttöä energiantuotannossa, ja se voi olla osa kokonaisratkaisua. Tästähän on suunnitelmia jo nykyisellään, mutta hiilestä luopumiseen asti ne eivät yllä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos hallitus haluaa ohjata pääkaupunkiseudun hiilettömälle uralle, tarvitaan merkittäviä lisätoimia. Kokoomuksen kansanedustaja  Kai Mykkänen, joka oli hallitusohjelmaneuvotteluissa vahvasti mukana ja jonka talous- ja ympäristöosaamista arvostan, näyttää tämän myös myöntävän. Toivottavasti muut hallituspuolueet näkevät asian edes suunnilleen samalla tavalla, ja pääkaupunkiseutua tuetaan muutoksessa.

Kokonaan toinen ongelma on, että EU:n päästökauppajärjestelmässä ei ole kovin hyödyllistä ajaa kivihiilen käyttöä väkisin alas, koska lyhyellä aikavälillä se vain laskee päästöjen hintaa eli lisää päästöjä muualla. Hieman pidemmällä tähtäimellä näen kuitenkin, että kivihiilen käytöstä luopuminen mahdollistaa ehkä aikanaan päästötavoitteiden kiristämisen vähemmällä vaivalla, eikä ilmastonmuutoksen torjunnassa ole aikaa viivytellä.

8. Korotetaan lämmityksen ja työkoneiden käyttämien polttoaineiden veron CO2-komponenttia.


Tällä kerätään 75 miljoonaa euroa lisää. Mielestäni on jopa hieman huvittavaa, että vaalien alla monikin uusien hallituspuolueiden edustaja vaikutti kiroavan vihreät arvot suunnilleen alimpaan helvettiin, mutta heti ensimmäisenä hallitus jatkaa Vihreiden vaatimaa ja jo edellisenkin hallituksen suosimaa verolinjaa. Toisin sanottuna se laskee työn verotusta, ja nostaa fossiilisten polttoaineiden veroja. Minä en kuitenkaan valita, vaan olen hyvin tyytyväinen valittuun linjaan.

Korotus ei ole kovin suuri verojen nykyiseen tuottoon nähden, mutta on mielenkiintoista nähdä, miten se kohdistetaan. Jos sillä erityisesti halutaan ohjata pois kivihiilestä, veronkorotus tulisi kohdistaa siihen muiden fossiilisten sijaan. Jos korotus sen sijaan ohjataan tasaisesti kaikkiin fossiilisiin polttoaineisiin, se jää niin pieneksi, että se ei juurikaan tue hiilen käytöstä luopumista. Ainakin vaalien alla Keskusta puhui erillisverosta kivihiilelle, joten en uskalla vielä olla varma.
  
9. Ohjataan yhdistettyä sähkön ja lämmön tuotantoa vähäpäästöisemmäksi CO2-veron alennuksen poistamisella portaittain. VM ja TEM valmistelevat mallin ja aikataulun.

Tämä linjaus tuli ainakin itselleni suurena yllätyksenä. Mykkänen perustelee päätöstä hieman blogissaan, mutta aivan en hallituksen linjaa tältä osin ymmärrä. Sähkön ja lämmön yhteistuotannon kannattavuus on jo muutenkin heikentynyt Suomessa viime vuosina rajusti sähkön hintojen romahduksen vuoksi, ja nyt hallitus aikoo vielä nopeuttaa sen alasajoa. Tämä on epäloogista moniin kilpailijamaihin nähden, sillä esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa yhteistuotanto nauttii Suomen tavoin veroetuja ja Saksassa yhteistuotanto saa jopa huomattavia tukia. Saksa suunnittelee jopa niiden kasvattamista.

Minusta yhteistuotannon verotuki on toistaiseksi perusteltu, sillä se ohjaa käyttämään polttoaineita tehokkaasti. Se on myös edullinen tapa säilyttää Suomessa sähköntuotantokapasiteettia, sillä lämmöntuotantoon kohdistuva veronalennus mahdollistaa sähkön tuottamisen hieman alhaisemmalla hinnalla.

Jos tuki poistetaan, sähkön tuotantokapasiteetti ei välttämättä kylmänä talvipäivänä enää riitä, kun monet yhteistuotantolaitokset suljetaan kannattamattomina ja korvataan edullisilla erillisillä lämmöntuotantolaitoksilla. Ensimmäisenä sulkeminen uhkaa maakaasuun perustuvaa yhteistuotantoa, sillä maakaasu on kallista suhteessa muihin yhteistuotannon polttoaineisiin. Maakaasuun perustuu noin 10 % Suomen aktiivisessa käytössä olevasta tuotantokapasiteetista, joten ongelmatonta tämä ei ole. Itse asiassa osa yhteistuotantokaasusta korvautunee lyhyellä aikavälillä kivihiilellä, mikä lisää päästöjä. Luonnollisesti tuotantokapasiteetin vähentyminen nostaa myös sähkön hintaa jonkin verran, mutta tämän vaikutuksen suuruutta on vaikea arvioida, ja se tapahtuu vasta pitkällä aikavälillä.

Yhteistuotannon verotuen poistamisessa erityisen kriittistä onkin ajoitus, ja olen varovaisen toiveikas, että tämä on hallituksessakin ymmärretty. Tuki poistetaan portaittain, mikä mahdollistaisi sähköntuotantokapasiteetin säilymisen edes Olkiluoto 3:n valmistumiseen asti. Tuon laitoksen valmistuminen nimittäin helpottaa Suomen tehotilannetta selvästi ja vapauttaa jonkin verran tilaa Ruotsin ja Suomen välisille siirtojohdoille.

Todella pitkällä aikavälillä voi hyvin olla, että Mykkänen on oikeassa, ja vaihtoehtoiset lämmöntuotantotavat syrjäyttäisivät yhteistuotannon joka tapauksessa. Tämä jää nähtäväksi.

10. Puolitetaan tuontiöljyn käyttö kotimaan tarpeisiin 2020-luvun aikana. Nostetaan liikenteen uusiutuvien polttoaineiden osuus vuoteen 2030 mennessä 40 prosenttiin.

Aivan uskomattoman kunnianhimoinen tavoite. Minun on edelleen vaikea uskoa, että tämä hallitus on asettanut sen, sillä en odottanut näin rohkeaa tavoitetta miltään hallitukselta, saati sitten nykyiseltä, joka ei ainakaan vaalien alla erityisemmin tuntunut arvostavan ympäristöasioita.

Sekä öljyn että puun kokonaisenergiakäyttö on nimittäin viime vuosina ollut Suomessa samaa luokkaa eli noin 90 TWh. Hieman yli puolet öljystä kuluu liikenteessä eli käytännössä tuontiöljyn tarpeen suurin vähennys tehtäisiin juuri liikenteessä. Tästä ei tule helppoa.

Määrä on niin suuri, että Suomesta saatavissa olevan biomassan määrä ei riitä liikenteen biopolttoaineiden noin suureen lisäykseen, jos hakkuut ovat edes jotenkin kestävällä tasolla. Entistä vaikeampaa tämä on, koska samaan aikaan kannustetaan puun käytön lisäykseen myös lämmityksessä ja esimerkiksi vahvasti kasvavassa selluntuotannossa. Puun käytön lisäyspaineet ovat siis todella kovia, ja pidän riskiä puun tuonnin rajusta lisääntymisestä varsin suurena. Tämä pienentäisi tavoiteltuja työllisyys- ja kauppatasehyötyjä paljon, joten pohtimista hallituksella kyllä riittää keinojen kanssa.

Lisäksi liikenteiden biopolttonesteiden selvästi nykyistä suurempi tuotanto vaatinee valtiolta suuria panostuksia tekniikan kehittämisen tukemiseen ja todennäköisesti myös suoriin tuotantotukiin. Uskoisin, että näistä nähdään jonkinlaisia esimerkkejä hallituksen kärkihankkeiden joukossa.

Käytännössä osa öljyn vähennyksestä pitäneekin toteuttaa sähköautoilun lisäämisellä ja henkilöautokannan uusimisella vähemmän kuluttavaksi. Vaikka hallitusohjelma sisältääkin autoveron alennuksen, näillä toimilla ei päästä vasta kuin alkuun.

Tuontiöljyn tarvetta pystyy pienentämään myös panostamalla rataliikenteeseen ja esimerkiksi suurten kaupunkien raitiotiehankkeisiin. Ratikoita ei suoraan mainita ohjelmassa, mutta jos hallitus on ohjelmansa kanssa tosissaan, niitä on ilman muuta edistettävä. Toivottavasti näin myös toimitaan. 

11. Kannustetaan tuontiöljyn korvaamiseen lämmityksessä päästöttömillä uusiutuvilla vaihtoehdoilla.


Edellinen tavoite on niin kunnianhimoinen, ja öljyn korvaaminen liikennekäytössä sen verran hankalaa, että öljyn lämmityskäytöstä luopuminen on välttämätöntä, jos öljyn käytön vähentämistavoite halutaan saavuttaa. Ruotsi on tehnyt tämän jo vuosia sitten, enkä näe mitään syytä, miksei sama onnistuisi myös meillä.

Öljy on sen verran kallista, että lämmityskäytössä sen korvaaminen esimerkiksi hakkeella, pelletillä, maalämmöllä ja ilmalämpöpumpuilla on jopa usein kannattavaa, ja edellyttää vain kohtalaista vero-ohjausta. Nopean tilastokatsauksen perusteella öljyn lämmityskäyttö on Suomessa kuitenkin vain noin 6 TWh, joten öljyn käytön vähentämistavoitteesta tämä kattaa vain noin 15 %. 

Mitä mä just luin?


12. Sallitaan hevosen lannan käyttö energiatuotannossa.


Hämmentävän tarkka kirjaus hallitusohjelmassa. Tällä ei ole Suomen energiantuotannon kannalta mitään merkitystä mitättömien lantamäärien vuoksi, mutta jos joku tätä kovasti tarvitsee, niin tuskin sitä kukaan vastustaa.Yksittäisillä pienillä paikkakunnilla tällä voitaisiin ehkä tuottaa osa paikkakunnan tarvitsemasta lämpöenergiasta.

14.5.2015

Sähkön markkinahinnat ovat jo liian alhaalla

Kirjoitin jo puolitoista vuotta sitten, että sähkön hinnat ovat historiallisessa vertailussa erittäin alhaisia, eikä oikein mihinkään uuteen tuotantoon kannata investoida. Tämän jälkeen tilanne on sähkön tuottajan kannalta ainoastaan vaikeutunut, sillä hinnat ovat jatkaneet jyrkkää laskua. Pohjoismaista markkinasähköä voi ostaa pörssistä jo alle 27 eurolla per MWh, ja viiden seuraavan vuoden keskiarvo on alle 28 €/MWh. Suomen hinnat ovat jonkin verran tämän yläpuolella, kunnes Olkiluoto 3 valmistuu, mutta uskon sen kuitenkin tuottavan sähköä vielä tällä vuosikymmenellä.

Vielä alempana ovat sähkön kesähinnat. Vuoden 2015 kolmannen kvartaalin pohjoismainen sähkö maksoi tänään jo alle 2 c/kWh eli 20 €/MWh. Tämä on edullisinta 15 vuoteen, eli viimeksi vuonna 2000 on päästy tuon hinnan alle samalla jaksolla. Esimerkiksi öljy maksoi tuolloin hieman yli puolet nykyhinnasta, eli muuhun energiaan nähden sähkö on halventunut erittäin paljon.

Ei ole mitään epäselvyyttä siitä, että investoinnit uuteen tuotantoon ovat suorastaan katastrofaalisen kannattamattomia näillä markkinahinnoilla, paitsi jos ne saavat tuloja jostain sähkömarkkinoiden ulkopuolelta esimerkiksi valtion tukina. Esimerkiksi Fortum totesi tämän jo viime vuoden elokuussa raportissaan (s.10), jota olen aikaisemminkin käyttänyt lähteenä. Sen julkaisun jälkeen sähkön hinnat ovat vain jatkaneet laskuaan, mikä näkyy tylysti kuvassa 1.

Kuva 1. Pohjoismaisten sähkön hintojen kehitys vuosilta 2004-2015. Vertailutasoiksi piirretty sähkön hintojen toteutunut keskiarvo ja seuraavan vuoden johdannaisten keskiarvo.

Sähkön pohjoismaiset hinnat ovat siis kuvan 1 mukaan noin 30 % alempana kuin mitä ne ovat olleet viimeisen 10 vuoden aikana keskimäärin. Sähkön hintaodotuksissa ero on vielä suurempi, sillä edellisten 10 vuoden aikana seuraavan vuoden sähkön hinnaksi on arvioitu keskimäärin hieman yli 41 €/MWh. Nyt hintaodotukset ovat violetin käyrän mukaisesti alle 27 €/MWh.

Hinnat ovat itse asiassa hieman alempana kuin mitä ne olivat silloin, kun EU aloitti päästökaupan vuonna 2005. Tässä mielessä on monin tavoin epäuskottavaa väittää, että päästökauppa olisi merkittävästi nostanut sähkön hintoja. Sähkömarkkinoilla on nimittäin paljon muitakin tekijöitä kuin vain päästökauppa.

10 vuodessa myös rahan arvo laskee paljon, ja kuvan 1 hinnat ovat nimellisiä hintoja. Toisin sanottuna vuosien 2004-05 tasoon (noin 30 €/MWh) nähden sähkö on nyt noin 30 % halvempaa kuin silloin, sillä 10 vuoden inflaatio on Suomessa ollut noin 22 %. On hyvin vähän muita tuotteita, joiden hinnat olisivat laskeneet tuona aikana näin paljon.

Jopa ydinvoima on vaikeuksissa


Sähkön hintojen raju lasku on todellinen uhka jopa teollisuuden suosimalle sähkön tuotannolle. Esimerkiksi Vattenfall ilmoittikin jo, että se aikoo sulkea vanhimpia ydinreaktoreitaan Ruotsissa ennenaikaisesti kannattamattomina. Haastattelussa Vattenfallin toimitusjohtaja totesi, että päätökseen vaikutti myös Ruotsin ydinvoimalle asettama tehovero, mutta suurimpana syynä ovat liian alhaiset sähkön hinnat.

Vattenfallin tuotantojohtaja Thorbjörn Wahlborg sanoi Ylelle jopa suoraan, että uuden ydinvoiman kannattavuus näyttää Suomessakin huonolta. Jos ruotsalaisten puheet eivät vakuuta, myös TVO:n tilinpäätöstä ja siitä tehtyä tiedotetta tutkimalla voi päätyä siihen lopputulokseen, että vanhan ydinvoiman kannattavuus on viime vuosina merkittävästi heikentynyt sähkön hinnan rajun laskun vuoksi.

Minä jaan Vattenfallin huolen liian alhaisista sähkön hinnoista. Tilanne on kestämätön, mutta sitä näyttää olevan mahdottoman vaikea myöntää ääneen. Nyt olisi hyvä aika avata silmät, erityisesti elinkeinoelämässä, jonka rooli suomalaisessa energiapolitiikassa on keskeinen.

Sähkön liian alhaista markkinahintaa ei uskalleta myöntää


Vaikka edellä esitetään vedenpitävästi, että sähkö on nykyisellään markkinaehtoisesti toimivien tuottajien kannalta liian halpaa, tätä ei vielä yleisesti ymmärretä. Esimerkiksi Elinkeinoelämän Keskusliitto levittää päästökauppaan liittyvässä argumentoinnissaan tällaista kaaviota (kuva 2).

Kuva 2. Sähkön kokonaiskustannukset suomalaiselle ja saksalaiselle metsäteollisuuden tehtaalle. Saksan vaaleansininen palkki kuvaa Saksan päästökauppakompensaatiota suurteollisuudelle.

Näyttääpä pahalta Suomen kilpailukyvyn kannalta, toteaa tietysti moni, kun näkee pelkästään tämän kuvan. Jos verrataan kuitenkin näitä hintoja esimerkiksi Fortumin raportin numeroihin, näyttää kuitenkin siltä, että jopa 44 €/MWh on liian alhainen sähkön hinta uusien tuotantoinvestointien kannalta. Siihen nähden en menisi väittämään tehtaan maksamaa 44 euron kokonaishintaa liian korkeaksi. Tarkastellaan kuitenkin hieman, mistä tuo sähkön hinta muodostuu.

Suomalaisen suurteollisuussähkön hintakomponentit


Sähkön markkinahinta Suomessa on sähköpörssissä vuosille 2016-19 noin 34 €/MWh. Tähän lukuun päätyy, kun laskee yhteen pörssilistalta löytyvät ENOYR- ja SYHELYR-tuotteet, joista Suomen alueen kokonaishinta muodostuu. Tämän vuoden neljältä ensimmäiseltä kuukaudelta hintatoteuma on noin 31,6 €/MWh, eli arvio vaikuttaa siinäkin mielessä aivan realistiselta. Näin voimme todeta, että kuvassa 2 esitetty 44 euroa sisältää noin 10 €/MWh muita kuin sähköenergiaan liittyviä kustannuksia.

En osaa arvioida, miten realistinen tämä kustannus on, mutta joitakin faktoja voin listata. Sähkön otto kantaverkosta maksaa vuonna 2015 jotain 3 ja 5 euron väliltä ajankohdasta riippuen, ja voidaan olettaa, että suuri metsäteollisuuden tehdas ottaa yleensä sähkönsä kantaverkosta. Osa tietysti tuottaa sähkönsä itse, jolloin tuotakaan kustannusta ei tule.

Sähköverosta kovin suurta kustannusta ei tule, sillä suuri metsäteollisuustehdas maksaa Suomessa 1-2 €/MWh sähköveroa, koska energiantensiivisten yritysten veronpalautus (8 a §) palauttaa niille noin 85 % maksetusta 7 €/MWh (0,7 c/kWh) sähköverosta.

Muutama euro tuosta sähkökustannuksesta jää siis vielä selittämättä, mutta pidän täysin mahdollisena, että jostain ne tuohon päälle vielä tulevat. Joka tapauksessa tilanne on se, että sähkön tuottaja saa tuosta 44 eurosta vain noin kolme neljännestä, ja kuten jo edellä todettiin, noilla hinnoilla uuteen sähköntuotantoon ei missään tapauksessa kannata investoida.

Jos Elinkeinoelämän keskusliitto siis haluaa Suomeen lisää markkinaehtoista, tuetonta sähköntuotantoa, sen kannattaisi siis toivoa korkeampia, ei suinkaan matalampia sähkön markkinahintoja. Toivottavasti näemme tällaisen linjauksen pian, sillä myös energiateollisuus on osa elinkeinoelämää.

Kuvan 2 suurin ongelma ei kuitenkaan liity siihen, mikä on sen esittämä sähkön kokonaishinta tai siihen, onko tuo hinta oikein laskettu. Kuvassa nimittäin unohtuvat täysin sähkön kokonaiskustannukset yhteiskunnalle. En kirjoita tällä kertaa ilmasto- tai muista ympäristövaikutuksista, vaan ihan puhtaasta rahasta eli uusiutuvan energian tuista.

Uusiutuvan energian tuet on huomioitava sähkön kokonaiskustannuksissa


Kuva 2 unohtaa sähkön kokonaiskustannuksista uusiutuvan energian tuet, joita teollisuus ei juuri rahoita Suomessa tai Saksassakaan. Sähkön todellisissa kokonaiskustannuksissa ne tulisi kuitenkin huomioida, sillä muuten vertailussa ei ole mitään järkeä.

Voidaanhan sähköä jakaa kansalle vaikka ilmaiseksi, jos vain keräämme riittävän isoa "sähkön tukiveroa", mutta ei se silloin ole tosiasiassa ilmaista. Siksi perehdymmekin seuraavaksi sähkön tuotannon tukiin Suomessa ja Saksassa.

Suomen tilanne


Suomi maksoi vuonna 2014 uusiutuvan sähköntuotannon tukia 81,6 M€, ja maan sähkönkulutus oli 83,3 TWh. Tuulivoiman osuus tukisummasta oli noin 56 M€. Suomessahan uusiutuvan energian tuet rahoitetaan suoraan verovaroista, eikä sähkön hinnan lisämaksuina, mutta tässä laskelmassa kohdistan tuet täysimääräisinä sähkön hintaan. Sähköveroa tähän ei kuitenkaan pidä sekoittaa, sillä sen tuotto vuodessa on yli miljardi euroa, eli paljon enemmän kuin tukien kustannukset. Voimmekin siis laskea sähkön tukien kustannukset Suomessa kulutettua sähkömegawattituntia kohden näin:

81 600 000 € / 83 300 300 MWh = 0,98 €/MWh

Tiedon lähteet: Energiavirasto, Energiateollisuus ja Valtion talousarvio 2014.

Tuettu sähkö laskee tietysti sähkön markkinahintaa, ja jos markkinoilla on kuluttajia, jotka eivät osallistu tuen rahoittamiseen, tämä tuki laskee heidän maksamansa sähkön hintaa. Laskelmissa oletamme siis, että sähkön tuotannon tuet kohdistuvat tasaisesti  kaikkeen markkinoilta ostettavaan sähköön.

Saksan tilanne


Tämän jälkeen tutustumme Saksan vastaavaan aineistoon. Uusiutuvan sähkön tukia rahoitetaan siellä EEG-Umlagella, eli eräänlaisella sähkön hinnassa olevalla lisämaksulla. Sen kokonaissumma vuonna 2014 oli 23,6 miljardia euroa. Sähkön kulutus oli puolestaan 576,3 TWh. Tehdäänpä jälleen sama laskelma, eli lasketaan, kuinka paljon tukea saksalainen keskimääräinen sähkö saa.

23 600 000 000 € / 576 300 000 MWh = 40,95 €/MWh

Toisin sanottuna keskimääräinen saksalainen sähkö saa enemmän tukea kuin teollisuuden siitä maksama kokonaishinta on kuvassa 2. Suurteollisuushan (sähkön kulutus yli 100 GWh/v) maksaa Saksassa uusiutuvan energian tukea 0,05 c/kWh eli 0,5 €/MWh, eli käytännössä tuo maksuosuus on liian pieni edes näkyäkseen tuossa kuvassa.

Toisin sanottuna saksalainen tehdas maksaa näennäisesti sähköstään 37 €/MWh, mutta saa yhteiskunnalta 41 €/MWh uusiutuvan energian tukina ja vielä 4 €/MWh päästökauppakompensaatiota. Noiden tukien jälkeen ei ole mikään ihme, jos saksalainen sähkö näyttää halvalta.

Suomalainen ja saksalainen teollisuussähkö vertailussa


Palataanpa siis kuvaan 2, mutta piirretään siihen mukaan yhteiskunnan tukikustannukset tehtaan käyttämälle sähkölle. Kuvan 2 sininen palkki eli tehtaan itse maksamat sähkökustannukset ovat edelleen mukana. Niiden päälle on lisätty osuus, jolla yhteiskunta tukee tehtaan käyttämää keskiarvosähköä, ja näin on muodostettu kuva 3. Mukana on myös Saksan päästökauppakompensaatio vertailun vuoksi.


Kuva 3. Sähkön todelliset kustannukset Suomessa ja Saksassa.
Päästöoikeuden hintana sama 8 €/t kuin kuvassa 2, eli päästökauppakompensaation hintavaikutus on 4-5 €/MWh.

Kuvasta 3 saa hyvin erilaisen käsityksen siitä, mikä on Suomen ja Saksan välinen kilpailutilanne sähkössä. On siis erittäin huolestuttavaa, jos edes Elinkeinoelämän keskusliitto ei ota uusiutuvan energian tukia huomioon verratessaan sähkön kustannuksia eri maissa. Yksittäisiltä poliitikoilta tällaisen erehdyksen ymmärtää jotenkin paremmin, mutta huolimatonta sekin on.

Suomen vaihtoehdot


Jos Suomi tukisi sähköntuotantoa edes neljäsosalla siitä (10 €/MWh), mitä Saksa tukee, sähkön "kokonaishinnat" kuvassa 2 saataisiin varmaankin Saksan tasolle tai hieman alemmaskin. Tämä ei edes itse asiassa riipu siitä, mille sähköntuotantomuodolle tuo tuki kohdistettaisiin. Tämä maksaisi kuitenkin lähes miljardi euroa vuodessa, ja jostain sekin pitäisi kerätä. Siihen verrattuna nykyiset uusiutuvan energian tukemme olisivat pieniä rahoja. Minä en ainakaan halua maksaa niin paljon lisää veroja, ja rahalle löytynee muitakin kohteita.

Itse asiassa toivon Suomelta täysin päinvastaista linjausta. Suomen pitäisi edistää markkinaehtoisia investointeja päästöttömään sähköntuotantoon ja pyrkiä vähentämään markkinoita sotkevia tukia. Tämä tarkoittaa todennäköisesti korkeampia sähkön markkinahintoja, mutta matalampia kokonaiskustannuksia yhteiskunnalle, kuten kuvat 2 ja 3 hyvin osoittavat.

Jos kuitenkin jatkamme kuvan 2 kauhistelua EK:n tavoin ja unohdamme kuvien 1 ja 3 todellisuuden, meidän on Suomessa lähdettävä kilpailemaan Saksaa vastaan mittavilla sähköntuotannon tuilla. Muutoin kuva 2 ei voi muuttua meidän eduksemme.

Toivoisinkin Suomen elinkeinoelämältä jatkossa selkeää kannanottoa siitä, haluaako se enemmän markkinaehtoista sähköntuotantoa vai enemmän sähkön tuotantotukia. Jos valitsemme jälkimmäisen linjan, uusia ydinvoimaloita ei enää Suomeen ilman mittavia julkisia tukia nouse, sillä Vattenfallin esimerkki osoittaa jopa vanhojen voimaloiden olevan jo nykyisillä markkinahinnoilla ahdingossa.

Ensimmäinen ja kokonaiskustannuksiltaan halvempi linja puolestaan tarkoittaa sitä, että meidän on hyväksyttävä sähkölle nykyistä korkeammat markkinahinnat. Tämä parantaa sekä uusiutuvan sähköntuotannon että ydinvoiman kannattavuutta ilman tukia, ja se olisi todella tarpeen päästöjen vähentämiseksi.

16.4.2015

Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla - kommentti, 3. osa

Tämä on kolmas ja viimeinen osa blogikirjoituksieni sarjasta, jolla arvioin keskustelua herättänyttä Lappeenrannan teknillisen yliopiston professorien Viljaisen ja Kyläheikon tuoretta selvitystä "Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla". Otsikointi vastaa tuon tekstin otsikoita.

4 Tukijärjestelmät talousteorian valossa


Tämä osio perustuu lähinnä tukien talousteoreettiseen tarkasteluun, joka ei ole vahvinta osaamisaluettani. Haluan kuitenkin nostaa esiin, että selvityksessä todetaan selvästi tukien/haittaverojen olevan tarpeen esimerkiksi silloin, kun toimialalla esiintyy negatiivisia tai positiivisia ulkoisvaikutuksia.

Energiantuotannossa ilmastoa lämmittävät kasvihuonekaasupäästöt ovat juuri näitä negatiivisia ulkoisvaikutuksia. Niiden vähentämiseksi on aivan oikein käyttää haittaveron tapaista ratkaisua, kuten päästökauppaa, joka kannustaa vähentämään päästöjä. Samalla se tuottaa
yhteiskunnalle tuloja, joilla voidaan vähentää ja korvata saastuttamisen aiheuttamaa haittaa.

Toisaalta selvitys toteaa myös, että positiivisten ulkoisvaikutusten edistämiseksi voidaan käyttää tukia. Nämä tuet tulee kohdistaa määräaikaisesti esimerkiksi uutta teknologiaa edistävään toimintaan, ja niistä tulee luopua, kun niille ei ole enää tarvetta. Minä kannatan ehdottomasti tätä periaatetta, mutta huomautan kyllä, että päästöttömän energian kohdalla tarve ei ole vielä läheskään päättynyt. Vaarallisen voimakasta ilmastonmuutosta ei ole vielä läheskään torjuttu, vaan sen vastainen työ on vasta alussa, ja tarvitsemme varmuudella paljon teknologista kehitystä vähentääksemme päästöjä. 

Päästöttömän energian tukimalleja on kuitenkin ehdottomasti kehitettävä nykyisestä siten, että ne tukevat paremmin uuden teknologian kehittymistä. Esimerkiksi 35-vuotinen syöttötariffi ydinvoimalle ei todellakaan ole tällainen tukimalli, mutta samaa voi kyllä sanoa monen Euroopan maan 20 vuotta kestävistä aurinkovoiman tuista.

Erinomainen suositus löytyy myös selvityksen sivulta 29, joissa kehotetaan Eurooppaa kehittämään energian yhteismarkkinoita. Jos EU haluaa vähentää tehokkaasti päästöjä ja tuottaa sähköä kilpailukykyiseen hintaan, energiamarkkinoita ei pidä tarkastella itsekkään kansallisesta näkökulmasta. Jos EU:n jäsenvaltiot ryhtyvät kukin omapäisesti tukemaan suosikkienergiamuotojaan miettimättä lainkaan kokonaisuutta, kuluttaja kärsii varmasti maksajan roolissa. Se, mitä nämä suosikkienergiamuodot ovat, vaihtelee maittain.

5 Johtopäätökset ja uusiutuvan energiapolitiikan tavoitteet


Selvityksen lopussa määritellään vielä 4 tavoitetta, jotka ovat:

Tavoite 1: Kehitetään monipuolisempi analyysikehikko, jonka avulla eri sähköntuotantomuotojen kustannuksia ja hyötyjä vertaillaan keskenään.
Tavoite 2: Hiilidioksidipäästöjen vähentämisessä ensisijainen keino on päästökauppa.
Tavoite 3: Kannustetaan infrastruktuurin kehittämiseen ja poistetaan rakentamisen esteitä.
Tavoite 4: Markkinaehtoisille investoinneille annetaan mahdollisuus.

Kaikki mainitut tavoitteet ovat mielestäni erittäin kannatettavia, ja olen täysin vakuuttunut, että ainakaan Vihreät eivät asetu niitä vastustamaan.

Suomessahan tavoitteen 1 rooli on ymmärretty varsin hyvin alusta alkaen, sillä uusiutuvalle sähköntuotannolle ei ole annettu mitään erioikeuksia sähkömarkkinoilla toimimisen suhteen. Tämä tarkoittaa, että ne ovat vastuussa esimerkiksi tuotantonsa ennustevirheistä samassa määrin kuin muutkin tuottajat. Vastaava käytäntö tulisi saattaa pikimmiten voimaan muuallakin Euroopassa. Erityisesti Saksa on tässä ikävä poikkeus.

Päästökaupan roolin korostaminen on ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta selvästi tärkein tavoite, sillä päästökaton sisältävä päästökauppa ohjaa suoraan Euroopan päästökehitystä, kunhan katto asetetaan riittävän tiukaksi. Tässä kysymyksessä Suomella olisi paljon parannettavaa, sillä tällä hetkellä olemme Puolan kanssa samassa rintamassa estämässä päästökaupan kehittämistä.

Energiainfran kehittäminen ja markkinaehtoisten investointien mahdollistaminen ovat nekin tärkeitä tavoitteita. Suomessa on kansainvälisessä vertailussa erittäin hyvä maan sisäinen sähkönsiirtoverkko, sähkönsiirtokustannuksemme ovat edullisia ja kansainväliset verkkoyhteytemme ovat vahvoja. Niiden kehittämistä tulee ehdottomasti jatkaa. Siirtoverkon suurimmat ongelmat koko Euroopassa ovat tällä hetkellä Saksassa, jossa mittavat sähköverkkoinvestoinnit etenevät liian hitaasti. Maan keskeinen sijainti Euroopassa kasvattaa näiden ongelmien merkitystä sähkömarkkinoilla. Suomen ja muiden Pohjoismaiden tuleekin jatkaa painostusta, jotta Saksa investoi riittävästi sähköverkkoihinsa.

Tämän hetken sähköntuotantoinvestoinnit perustuvat kiistatta liian paljon tukiin. Emme voi korjata tilannetta kovin nopeasti, mutta Suomen tulee ehdottomasti vaikuttaa Euroopassa siten, että uusiutuvan energian kansallisia tukia yhtenäistetään ja vähennetään. Koko selvityksen suosittelema vahvempi päästökauppa on hyvä keino myös tähän, sillä se johtaa automaattisesti tukemattomien investointien lisääntymiseen ja toisaalta tekee useista nykyisistä tuista halvempia valtioille. Toisaalta ilman vaikuttavaa päästökauppaa päästöjen vähentyminen jää uusiutuvan energian tukemisen varaan, ja tämä selvitys osoittaa hyvin, että se ei ole kovin tehokasta, ja käy myös kalliiksi varsinkin alkuvaiheessa.

10.4.2015

Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla, kommentti, 2.osa

Tämä kirjoitus on tarkoitettu Lappeenrannan yliopiston professorien, Viljaisen ja Kyläheikon selvityksen Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla keskiosan eli luvun 3 kommentointiin. Tämän tekstin ensimmäinen alaotsikko vastaa alkuperäisen tekstin otsikointia, mutta olen sen lisäksi olen lisännyt pienempiä otsikoita ryhmitelläkseni aiheita.

Luvussa 3 ovat selvityksen selvästi heikoimmat osat, ja tämän vuoksi osa on pitkähkö. Selvitys antaa nimittäin aivan liian negatiivisen kuvan esimerkiksi Saksan päästökehityksestä, uusiutuvan sähkön tukien vaikutuksesta sähkön kuluttajahintoihin ja uusiutuvan sähkön tuotannon lisäämisen päästövaikutuksesta. Erityisen pahasti se epäonnistuu väittäessään maakaasulauhdesähkön olevan tehokas keino vähentää sähkön tuotannon päästöjä, sillä tämä on totta Yhdysvalloissa, mutta ei pidä paikkansa Pohjoismaissa.

Päästökauppa, uusiutuva energia ja Euroopan sähkömarkkinaintegraatio


Selvityksessä avataan erinomaisesti perustelut sille, miksi päästökauppa on lähtökohtaisesti hyvä ja taloudellisesti tehokas järjestelmä vähentämään haitallisia päästöjä. Se ohjaa tekemään päästövähennykset siellä, missä se on edullisinta, ja palkitsee innovatiivisia yrityksiä, kuten Viljainen ja Kyläheiko suoraan toteavat.

On aivan totta, että erilliset tavoitteet uusiutuvalle energialle ovat olleet päästökauppajärjestelmän kannalta haitallisia. On kuitenkin hyvä muistaa, että varsinainen tavoite on ilmastonmuutoksen hidastaminen, ei täydellisen päästökauppajärjestelmän luominen. Koska EU:n päästökauppa ei kata koko maailmaa, tarvitsemme myös selvityksenkin jo alussa suosittelemia tukijärjestelmiä uusien teknologioiden kehittämiseksi markkinoille, jos haluamme vähentää päästöjä myös muualla.

Uudet teknologiat eli käytännössä aikaisempaa halvemmat tavat tuottaa päästötöntä energiaa käyvät nimittäin kaupaksi myös alueen ulkopuolella, jossa päästökauppaa ja sen mukanaan tuomaa päästökattoa ei ole. Tässä tavoitteessa on onnistuttu erinomaisesti, kuten edellisen kirjoitukseni lopussa osoitin vanhentuneiden kustannusarvioiden avulla. Tuulivoiman kustannukset ovat Suomessa pudonneet ainakin 50 % vuoden 2007 arvioista, ja aurinkovoiman kustannukset Saksassa vähintäänkin 80 %. Aurinkovoima onkin huikeassa kasvussa maailmalla, ja tuulivoimankin kasvu on kohtalaisen vahvaa. On erittäin epätodennäköistä, että näin olisi käynyt ilman Euroopan panostuksia uusiutuvaan sähkön tuotantoon.

Päästökauppa vs. uusiutuvan energian tukeminen


Tämä ei tietenkään poista mihinkään sitä tosiasiaa, että Euroopan sisällä uusiutuvan sähkön tuotannon tukeminen on ainakin joissakin maissa noussut päästökauppaa määräävämmäksi ohjauskeinoksi. EU:n päästökaupassa hiilidioksiditonnin hinta oli vuonna 2014 noin 6 €/t.

Suomen päästökaupan alaiset päästöt ovat noin 30 miljoonaa tonnia vuodessa, eli niiden arvo on suunnilleen 180 miljoonaa euroa. Näistä päästöistä jaetaan kolmannella päästökauppakaudella teollisuudelle ilmaiseksi noin 20 miljoonaa tonnia, jotta kansainvälisillä markkinoilla toimiva teollisuus ei kärsisi päästökaupasta. Vastaavasti uusiutuvalle energialle maksettiin tukia noin 80 miljoonaa euroa, josta tuulivoiman osuus oli noin 50 miljoonaa euroa (Lähde: Energiavirasto).

Jos katsotaan siis pelkästään Suomen tilannetta, päästökauppa on järjestelmässä liikkuvan rahamäärän puolesta hallitseva ohjauskeino. Uusiutuvan energian tuet ovat kuitenkin kasvamassa noin 130-140 miljoonan euron tasoon vuosiksi 2015-16, ja sen jälkeen mahdollisesti jopa korkeammalle sähkön hinnasta riippuen. (Lähde: Energiaviraston tiedote, jonka lisäksi on huomioitava puuenergian tuet).

Esimerkiksi Saksassa tilanne on jo toinen. Maan päästökauppapäästöt olivat EU:n päästökauppatilastojen mukaan vuonna 2013 noin 480 miljoonaa tonnia, arvoltaan 2,9 miljardia euroa. Uusiutuvan sähköntuotannon tukimenot olivat jopa 16 miljardia euroa. Toisin sanottuna Saksassa uusiutuvien tuotantomuotojen tuet ohjavat tuotantoa paljon enemmän kuin päästökauppa.

Erityisesti Saksan osalta onkin syytä olla sitä mieltä, että maan nykyiset uusiutuvan sähkön tuotannon tuet ovat aivan liian suuria suhteessa päästökaupan ohjausvaikutukseen. Nykyisellään maan toiminta ei ohjaa investointeja tehokkaimpiin päästövähennyskeinoihin, vaan yksinkertaisesti niihin tuotantotapoihin, joita maassa on päätetty suosia. Tämän Viljainen ja Kyläheikokin epäsuorasti toteavat. Toisaalta Saksa on sentään huomannut ongelman, ja kannattaa nopeaa päästökaupan vahvistamista, toisin kuin Suomi.

Saksan päästökehitys


Sivun 18 loppupuolella väitetään kuitenkin varsin merkillisesti, että Saksan sähkön tuotannon päästöt olisivat lisääntyneet vuodesta 2009 lähtien, sillä toteamus kuvaa todellisuutta erittäin huonosti. Vuoden 2009 päästöthän jäivät poikkeuksellisen alhaisiksi teollisen toiminnan vähennyttyä finanssikriisin vuoksi, joten tuon vuoden tiedot eivät ole järkevä vertailukohta. Pitkä trendi Saksan sähkösektorin päästöissä on alaspäin kuvan 1 mukaisesti.Tämän Viljainen ja Kyläheikokin olisivat voineet mainita.

Kuva 1. Saksan sähköntuotannon CO2-päästöt 1990-2014. Lähteenä Agoran raportti.

Sähköenergia on nykyisin tuottajien kannalta liian halpaa


Sivun 19 kuvaus uusiutuvan tuotannon tukien vaikutuksista sähkömarkkinoihin on aivan todellinen. Sähkön markkinahinnat ovat nykyisellään Saksassa, Pohjoismaissa ja monin paikoin muuallakin Euroopassa aivan liian matalat tuotannon kokonaiskustannuksiin tai uusinvestointien kustannuksiin nähden. Kuluttajahinnat voivat tietysti erota markkinahinnoista paljonkin, kuten Saksassa, mutta tämä ei lohduta markkinahintojen varassa elävää ei-tuettua sähkön tuottajaa lainkaan.

Muun muassa Fortum (s.10) on todennut tämän jo ääneen, ja tilanne näkyy karulla tavalla myös sähkön finanssimarkkinoilla. Kuvan 2 mukaisesti pohjoismaiset ja saksalaiset pitkän ajan sähköjohdannaiset ovat nykyisellään yli 10 vuoden pohjalukemissa. Sama kehitys näkyy tietenkin myös sähkön spot-hinnoissa, jotka ovat nykyään historiaan nähden erittäin alhaisia sekä kesällä että talvella. Suomen hinnat ovat toki väliaikaisesti hieman Ruotsia ja Norjaa korkeammat, mutta kyseessä on ohimenevä ilmiö.


Kuva 2. Sähkön 2. lähimpien vuosituotteiden kehitys Pohjoismaiden ja Saksan sähköpörsseissä. Vuonna 2015 käyrä seuraa siis vuosituotetta 2017, vuonna 2014 vuoden 2016 tuotetta ja niin edelleen. Toisiksi lähimmän vuosituotteen käyttö pitkän ajan vertailussa on perusteltua, sillä sää vaikuttaa merkittävästi lähimmän vuosituotteen käyttäytymiseen.
Lähteet: Nasdaq OMX Commodities ja EEX.

Toisin sanottuna, jos kuluttajat haluavat jatkossa markkinaehtoisia sähköntuotantoinvestointeja tuettujen investointien sijaan, sähköenergiasta on maksettava nykyistä enemmän. Nykyiset hinnat ovat nimittäin Euroopassa keinotekoisen alhaisia ja uusiutuvan sähköntuotannon runsaat tuet näkyvät niissä selvästi. Siksi onkin huolestuttavaa ja jopa käsittämätöntä, että näin vaalien alla monet väittävät sähköenergian olevan liian kallista. Faktat eivät kerta kaikkiaan tue tätä, ja tämä näkyy karusti myös  suurten eurooppalaisten sähkön tuottajien luottoluokitusten syöksynä Poserin raportissa (s.40), johon Viljainen ja Kyläheikokin viittaavat.

Tukien vaikutukset kuluttajasähkön hintaan


Sivun 18 lopulla käsitellyt vaikutukset sähkön pienkäyttäjille ovat kiistatta olleet suuret esimerkiksi Saksassa ja Espanjassa. Maat ovat kuitenkin melkoisia ääriesimerkkejä, mitä selvityksessä ei tuotu lainkaan esiin. Saksassa uusiutuvan tuotannon tuet ovat kaikista suurimmat, ja lisäksi maan hallitus on päättänyt kohdistaa niiden kustannukset lähes täysin sähkön pienkuluttajille. Siksi maan pienet sähkönkäyttäjät maksavat nykyisellään jopa 60 €/MWh (6 c/kWh) uusiutuvan energian tukimaksua (Poser, s.28).

Käytännössä tämä tarkoittaa, että esimerkiksi pienituloiset kerrostaloasukkaat tukevat hyvin toimeentulevien omakotiasukkaiden katoilleen asentamia aurinkopaneeleita. Järjestelmä on tulonjakovaikutukseltaan voimakkaasti regressiivinen (= ottaa köyhiltä, antaa rikkaille), ja minun on hyvin vaikea ymmärtää, miksi Saksa on halunnut toteuttaa uudistuksensa rahoituksen juuri näin.

Toisenlaisiakin esimerkkejä tukijärjestelmistä kuitenkin on, mutta niitä ei selvityksessä mainita. Esimerkiksi Ruotsin ja Norjan yhteisessä elcert-järjestelmässä on rakennettu jo lähes 10 TWh uutta tuettua uusiutuvaa sähköntuotantoa (2014 tilanne). Sen kustannus kuluttajille on ollut noin 0,027 SEK/kWh (0,3 c/kWh) eli 2-3 % sähkön kokonaishinnasta. Suomessa uusiutuvan sähkön tukia maksettiin jo edellä mainittu 80 miljoonaa euroa vuonna 2014. Tämä rahoitetaan verorahoilla, joten sen hintavaikutus ei ole suoraan määriteltävissä, mutta Suomen koko sähkönkulutukselle kohdistettuna tuen aiheuttama lisäkustannus oli 1 €/MWh eli 0,1 c/kWh. Tämä on alle prosentin pienkuluttajan sähkön hinnasta, mitä en pidä kohtuuttomana.

Varavoiman tarvetta liioitellaan

 

Kuten jo kommenttini ensimmäisessä osassa todettiin, marginaalikustannuksiltaan edullinen uusi sähköntuotanto, esimerkiksi aurinko- tai tuulivoima syrjäyttää sähkömarkkinoilla marginaalikustannuksiltaan kalliimpia sähköntuotantomuotoja. Muita energiamuotoja tarvitaan kuitenkin järjestelmän tueksi silloin, kun nuo tuotantomuodot eivät tuota.

On kuitenkin kohtuutonta liioittelua sanoa, että uusiutuvan tuotannon tukeminen johtaisi "kaksinkertaiseen sähköjärjestelmään", varsinkaan meillä Pohjoismaissa. Pohjoismaisen hyvin säädettävän vesivoiman suuri määrä nimittäin mahdollistaa varsin suuren vaihtelevan tuotannon lisäämisen sähköjärjestelmäämme ilman suurempia ongelmia. Yhtenä osoituksena tästä on Ruotsin ja Tanskan tuulivoiman rakentaminen.

Molempiin maihin on melko ripeästi rakennettu yli 10 TWh tuulivoimaa, mutta kummassakaan maassa ei kuitenkaan ole rakennettu ainuttakaan uutta fossiilista voimalaa säätämään niiden tuotantoa, vaan pikemminkin melkoinen määrä vanhoja voimaloita on suljettu. Tuon tuulivoiman säätö tehdään tietenkin enimmäkseen vesivoimalla.

Holttisen väitöskirja osoitti jo 2004, että 10-20 % osuus tuulivoimaa pohjoismaisilla markkinoilla ei kasvata merkittävästi varavoimakustannuksia. Tuon 10 % osuuden saavuttaminenkin vienee vielä muutaman vuoden, eivätkä Pohjoismaiden nykyiset tukijärjestelmät ole läheskään niin suuria, että sen osuus nousisi 20 prosenttiin. Osuuden nouseminen tuon yläpuolelle nostaisi todennäköisesti kustannuksia jonkin verran, mutta päästöjen lisääntymiseen sekään ei johda. Tämän ovat osoittaneet esimerkiksi Holttinen et al. ja Gutierrez-Martin et al..

Fossiilisia polttoaineita käyttävien voimaloiden vähentyminen näkyy mainiosti tanskalaisissa tilastoissa. Sekä kivihiilen käyttö (s. 21) että maan sähköntuotannon hiilidioksidipäästöt (s. 38-39) ovat laskeneet erittäin paljon viimeisen 20 vuoden aikana, kun maa on lisännyt voimakkaasti etenkin tuulivoimaa, mutta myös biomassan käyttöä yhteistuotannossa. Uusia yhteistuotantovoimaloita maassa on kyllä rakennettu tällä vuosisadalla, mutta niiden rakentamisen syy ei ole säätövoiman tuottamisessa, vaan lähinnä vanhojen laitosten korvaamisessa. Vain sähköä tuottavien voimalaitosten tuotantokapasiteetti maassa on selvästi laskenut (s.14), ja nämä laitokset käyttivät polttoaineenaan kivihiiltä.

Tukia käyttäneiden Euroopan maiden energiasektorien päästöt ovat laskeneet


En oikein ymmärrä selvityksen mainintaa siitä, että päästöt olisivat jopa saattaneet kasvaa teknologiatukien vuoksi. Kuten edellä osoitin, esimerkiksi Tanskan päästöt ovat selvästi laskeneet sinä aikana, kun maa on panostanut uusiutuvan energian kehittämiseen.

Saksassa tämän vuosisadan päästöjen lasku on pienempi, mutta tämäkin liittyy enemmän maan äkilliseen (ja mielestäni harkitsemattomaan) päätökseen sulkea osa ydinvoimaloista pika-aikataululla kuin uusiutuvan sähkön tuotannon tukemiseen. Tuon päätöksen vuoksi Saksan energiasektorin päästövähennykset eivät ole kovin suuria aivan viime vuosilta.

Muissa Euroopan maissa, joissa  tuuli- tai aurinkovoimaa on kehitetty vahvasti tukien avulla, päästövähennystulokset ovatkin Saksaa parempia. Tällaisia maita ovat esimerkiksi Espanja (tuuli, aurinko), Italia (tuuli, aurinko), sekä Ranska, Iso-Britannia ja Portugal (tuuli). Viimeisen 10 vuoden aikana energiasektorin päästöt ovat laskeneet selvästi kaikissa näissä maissa. Jos todella olisi niin, että uusiutuvan energian tukeminen kasvattaa absoluuttisesti päästöjä, niin kai nyt edes yhdessä näistä maista tuon kasvun voisi jotenkin havaita myös tilastoissa.

Tilastojen perusteella ei myöskään näytä siltä, että Euroopan maat, jossa uusiutuvien tuet ovat olleet pieniä tai olemattomia, olisivat laskeneet päästöjään enemmän. Tällaisia maita ovat esimerkiksi Puola, Romania, Tshekki ja Malta. Jos uusiutuvien tuet todella lisäisivät päästöjä, niin tällöinhän päästökehityksen lähes ilman tukia etenevissä maissa pitäisi olla parempaa kuin tukia käyttävissä maissa.

(Tiedon lähteet: Eurostat: Energy, transport and environment indicators - 2014 edition sekä EEA: Climate and Energy Profiles)

Kokonaan toinen asia on, ovatko juuri sellaiset teknologiakohtaiset tuet, joita Euroopassa on monin paikoin käytetty, tehokkain mahdollinen tapa vähentää päästöjä. Itse en usko tähän, mutta se, että tuet eivät ole optimaalisen tehokkaita, ei kuitenkaan tarkoita, että ne lisäisivät päästöjä. Tällaisesta ei nimittäin löydy näyttöä.

Tuuli- ja aurinkovoiman arvosta sähköjärjestelmässä


Mielestäni koko selvityksen heikoin osa liittyy kuitenkin sivujen 22-23 lähteiden käyttöön. Tuuli- ja aurinkovoimaloiden käytössä on katkoksia, mutta selvityksen amerikkalaiset lähteet eivät sovellu arvioimaan katkoksien kustannusvaikutusta kaikkialla maailmassa. Erityisen huonosti ne soveltuvat arvioimaan tuulivoiman vaikutusta Pohjoismaiden vesivoimavaltaisessa sähkövoimajärjestelmässä, mutta tätä ei mainita selvityksessä sanallakaan.

Lähteenä käytetyn Joskowin kritiikki pelkän nettonykyarvon per kilowattitunti (LCOE, levelized cost of electricity) käytöstä vertailussa on kyllä asiallista, sillä totta kai tuotannon vaihtelu vaikuttaa tuotannon arvoon. Sama määrä sähköntuotantoa ei siis ole aina samanarvoista, vaan se riippuu ajallisesta vaihtelusta. Joskow ei kuitenkaan suinkaan väitä, että ero olisi aina uusiutuvan energian tappioksi. Siksi onkin ihmeellistä, että selvityksen mukaan "keskeytymiskustannukset ovat suuria uusiutuvalla energialla".

On varmaankin totta, että Kaliforniassa tuulivoima tuottaa enimmäkseen piikkituntien ulkopuolella, ja se on siksi siellä sähköntuotantona vähempiarvoista (Joskow 2011, s.19), mutta ei tällä väitteellä ole mitään tekemistä pohjoismaisen tai eurooppalaisen tuulivoiman tuotannon arvon kanssa. Esimerkiksi Ruotsissa tuulivoima tuottaa keskimäärin enemmän sähköä korkean kulutuksen aikaan talvella kuin matalan kulutuksen aikaan kesäisin (s. 49) , ja Suomen tilanne on luonnollisesti hyvin samankaltainen.

Aurinkovoimassa sama virhe tehdään amerikkalaisen lähteen vuoksi toisin päin. Joskowin mukaan aurinkovoiman tuotantoprofiili on jopa parempi kuin perusvoiman eli tasaisen sähköntuotannon, koska aurinkovoima tuottaa lämpimissä maissa eniten sähköä juuri silloin, kun kulutuskin on korkeimmillaan. Kuumissa maissahan sähkön kulutushuiput johtuvat tyypillisesti ilmastointilaitteiden voimakkaasta käytöstä kuumina päivinä.

Meillä taas tilanne on päinvastoin, eli aurinkovoima tuottaa vähän sähköä, kun sähkön käyttö on korkeimmillaan, ja paljon sähköä, kun sähköä tarvitaan vähän. Toisin sanottuna meillä aurinkovoima on tuulivoimaa vähäarvoisempaa sähköä. Selvityksen käyttämissä lähteissä tilanne on kuitenkin toisin päin, joten ne soveltuvat erittäin huonosti uusiutuvan sähkön vaikutuksen arviointiin Pohjoismaissa.

Vielä suurempiin ongelmiin selvitys kuitenkin ajautuu käyttäessään tiedon lähteenä Frankin tutkimusta. Selvitys väittää niiden perusteella, että kaasuturbiinivoimala olisi erityisen tehokas tapa vähentää päästöjä. Näin varmasti onkin Yhdysvalloissa, sillä siellä Frankin oletukset toimivat. Meillä ne ovat kuitenkin lähinnä absurdeja, koska sähköjärjestelmämme on täysin erilainen.

Maakaasulauhdesähköllä ei voi vähentää päästöjä Pohjoismaissa


Kaikista suurin ongelmista on, että Frankin laskelmat perustuvat siihen, että uusi tuotantotapa syrjäyttää sähkömarkkinoilta hiililauhdetta. Tämä on ihan hyvä oletus monissa osissa Yhdysvaltoja, mutta Pohjoismaissa se on täysin järjetön. Tätä voidaan tarkastella kuvan 3 avulla.

Kuva 3. Eri energiamuotojen päästöjä, hyötysuhteet vastaavat hyvin modernia laitosta.
Sähkön luvut ovat tuotannosta laskettuja keskiarvoja mainituilta vuosilta. Koska Suomeen tuodaan paljon sähköä Ruotsista, Suomessa kulutetun sähkön päästökerroin on vielä taulukon lukemaa pienempi.

Jo kuva 3 osoittaa erittäin selvästi, että lisäämällä erillistä sähköntuotantoa kaasulla (selvityksessä kaasuturbiinisähkö) ei voi mitenkään vähentää sähköntuotannon päästöjä Suomessa, koska keskimääräinen sähkömme on jo paljon puhtaampaa kuin kaasulauhteen tuottama sähkö olisi. Vielä vähemmän järkeä kaasulauhteen rakentamisessa olisi päästöjen kannalta Ruotsissa. Jos Suomessa haluaa siis vähentää sähköntuotannon päästöjä nykyisestä, edes vähäpäästöisin fossiilinen polttoaine eli maakaasu ei enää riitä, vaan tarvitsemme lisää päästötöntä sähköntuotantoa. On käsittämätöntä, että Viljainen ja Kyläheiko eivät mainitse tästä selvityksessään.

Lisäksi Suomessa, Ruotsissa ja aika yleisesti muuallakin Euroopassa kaasu on niin paljon kalliimpaa kuin Yhdysvalloissa, että kaasulauhde ei voi ilman suuria tukia syrjäyttää markkinoilta hiililauhdetta, kuten Frank olettaa. Toisin sanottuna kaasun kallis hinta estää käyttämästä kaasua silloinkin, kun siitä olisi ilmastolle hyötyä, eli silloin kuin hiililauhdevoimalat ovat käynnissä. Itse asiassa maakaasu on niin kallista, että Suomessa tai Ruotsissa ei ole ainuttakaan aktiivisessa käytössä olevaa maakaasulauhdevoimalaa, koska sähkön tuottaminen sellaisella voimalalla ei kannattaisi juuri koskaan.

Frankin tutkimustuloksia ei voi soveltaa Pohjoismaissa


Kaasun päästövähennysmahdollisuuksien yliarviointi ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, joka Frankin soveltamisesta meille seuraa. Tämän osoittamiseksi käyn kohta kohdalta läpi sen, miksi tutkimusta ei voi käyttää Suomen oloissa.

Ensin Frank toistaa sivulla 5 tuulen ja auringon Joskowin tapaan amerikkalaisen tuotannon ajoitusoletuksen, joka ei siis päde meillä. Tämä heikentää varsinkin tuulivoiman kilpailukykyä vertailussa. Samalla sivulla Frank laskee, että kaikki mainittujen tuotantotapojen syrjäyttämä sähkö on hiili- tai kaasulauhdetta, mikä on kuvan 3 perusteella absurdi oletus Pohjoismaissa.

Samalla Frank aliarvioi merkittävästi tuulivoiman kapasiteettikerrointa, joka tulisi meillä Ruotsin tilastojen (s.57) perusteella olla uudelle tuulivoimalle vähintään 30 % tasoa. Toisin sanottuna Frank aliarvioi tuulivoiman tuotantoa ainakin 20 %, ja huippukulutustuntien (on-peak) osalta vieläkin enemmän. Aurinkovoiman tuotanto taas jäisi meillä selvästi pienemmäksi kuin näissä arvioissa.

Sivulla 6 Frank käyttää yhdysvaltalaisia polttoainehintoja. Hiilen hinta on aivan järkevässä suhteessa Suomen tilanteeseen, mutta kaasu on Euroopassa vielä viime aikojen laskunkin jälkeen noin tuplasti kalliimpaa kuin Frankin laskelmissa. Tämä aiheuttaa valtavan virheen, jos laskelmia sovelletaan Euroopassa, sillä myöhemmissä taulukoissa käytetään näitä hintoja arvioitaessa päästöttömien energianlähteiden tuottamia säästöjä.

Näitä oletuksia käyttäen sivun 7 laskelmat uusiutuvan energian ja kaasun tuottamista kustannussäästöistä ovat meillä käyttökelvottomia. Kaikista suurin virhe aiheutuu tässä vaiheessa kaasun hinnan asettamisesta paljon alemmas kuin Euroopassa.

Seuraavaksi Frank palkitsee laskelmissaan sivulla 10 kaasua siitä, että se syrjäyttää tehokkaasti hiililauhdetta. Laskelma on vain meillä älytön, koska meillä ei ole enää hiililauhdetta perusvoimana, eikä sitä ole siis useimmiten syrjäytettäväksikään.

Sivulla 12 Frankin arviot tuulivoiman ja aurinkovoiman kustannuksista ovat tämän päivän kustannuksiin nähden aivan liian korkeat. Tuulivoiman kohdalla virheeksi voi arvioida 10-20 %, mutta aurinkovoimassa virhe on Norjan viranomaisten tuoreeseen arvioon (s.94) nähden paljon suurempi. He nimittäin antavat tämän päivän kustannukseksi 10 000 NOK/kW, eli 1700 USD/kW*. Tämä on noin 60 % vähemmän kuin Frankilla. Ero johtunee lähinnä aurinkovoiman voimakkaasta hinnan laskusta viime vuosina, ja Frankin arvio saattoi hyvinkin pitää paikkansa muutama vuosi sitten.

Tämän, nykypäivän Pohjois-Euroopassa täysin kelvottoman laskelman jälkeen Frank saa vähemmän yllättäen tulokseksi, että kaasuturbiinit ovat erityisen tehokas tapa vähentää päästöjä suhteessa tuuli- tai aurinkovoimaan. Tuloksessa ei ole kuitenkaan mitään järkeä, koska sen perustana olevat laskelmat eivät päde meillä. Varsinkin tuulivoiman luvut olisivat meillä paljon paremmat korkeampien kaasun hintojen ja parempien tuotanto-odotuksien vuoksi, mutta aurinkovoiman parannus ei olisi yhtä suuri pohjoisesti sijainnista johtuvan vähäisemmän tuotannon vuoksi.

*Valuuttakurssina on käytetty vuosien 2011-13 arvoa noin 6 NOK/USD. Sittemmin kruunun kurssi on heikennyt rajusti, ja nyt se on noin 8 NOK/USD.

Päällekkäiset tukijärjestelmät


Kuten sivun 23 lopulta alkaen todetaan, uusiutuvan energian tukijärjestelmät ovat päästökaupan kanssa rinnakkaisia, hieman samaan suuntaan ohjaavia tavoitteita. Kuten edellä osoitin, on kuitenkin älytöntä sanoa, että tuet olisivat johtaneet "ilmaston kannalta epäsuotuisaan kehitykseen", sillä myös uusiutuvan energian tukia eniten käyttäneiden maiden päästöt ovat laskeneet.

Uusiutuvan energian tuilla on kuitenkin kiistatta ollut vaikutus EU:n päästökauppaan, ja ne ovat heikentäneet sen ohjausvaikutusta. Jälleen kerran todetaankin, että päästökauppaa pitäisi kehittää. Päästökauppa pitäisi ulottaa useammille toimialoille ja päästöoikeuksien ilmaisjakoa vähentää tai jopa lopettaa kokonaan. Tältä osin olen täsmälleen samaa mieltä, ja europarlamentissa ilmastosta eniten huolissaan olevat poliitikot ovat pitäneet tästä paljon ääntä.

Myös päästökaupan kiristäminen tulee jälleen esille uusiutuvien tukemisen vaihtoehtona. Olen aivan samaa mieltä siitä, että sitä pitäisi kiristää, jotta päästöt vähenisivät nopeammin ja edullisemmin. Enää jää ihmeteltäväksi, miksi Suomi sitten ei halua tehdä tätä, kun tutkijatkin sen toteavat. Suomen nykyinen linja vain korostaa uusiutuvien sähköntuotantomuotojen tukien vaikutusta päästökaupan kustannuksella, mikä on täysin vastoin selvityksessä moneen kertaan todettua linjaa.