31.12.2014

Fennovoima-päätös on tehty, mitä seuraavaksi?

Fennovoiman ydinvoimala eteni taannoin eduskunnassa odotetusti ja varsin selvin numeroin. Äänestystulos oli 115-74, eikä jätä mitään selittämistä sen osalta, että Suomessa neljä suurinta puoluetta (Kokoomus, SDP, Perussuomalaiset ja Keskusta) ovat erittäin ydinvoimamyönteisiä. Nämä puolueet saanevat yhdessä enemmistön myös seuraavaan eduskuntaan.

Tästä seuraa melko lailla suoraan se, että seuraavakin eduskunta tulee antamaan lupia ihan niin monelle ydinvoimahankkelle kuin sen käsittelyyn tuodaan, jos vain rakentaja sitoutuu sovittuun aikatauluun. Tästähän Olkiluoto 4 joutui aikaisemmin ongelmiin. Ministeri Vapaavuorihan totesi aivan suoraan, että jos TVO olisi pitänyt kiinni aikataulusta, tuokin voimala olisi edennyt.

Jos tuo hanke lähtee kuitenkin hakemaan uutta periaatelupaa ja sitoutuu uuteen aikatauluun, se tuskin on suurille puolueille mikään ongelma. Sama koskee myös kaikkia muita mahdollisia ydinvoimahankkeita Loviisan voimaloiden uusimista myöten. En oikeastaan voi edes ymmärtää, miksi kukaan vastustaisi Olkiluoto 4:ää tai Loviisa 3:a, jos on ensin kannattanut Rosatomin ja Suomen julkisen sektorin omistamaa Fennovoimaa. Kokonaan toinen asia on, kuinka monta ydinreaktorihanketta Suomen kokoisessa maassa on järkevää pitää käynnissä samaan aikaan tai kuinka monta tänne on taloudellisesti järkevää rakentaa. Näihin en kuitenkaan tällä kertaa lähde ottamaan kantaa.

Sen sijaan kirjoitan siitä, mitä nykyisistä kahdesta ydinvoimalahankkeesta ja niiden valmistumisesta seuraa. Jos ydinvoimahankkeita tulee lisää, kaikki mainitut vaikutukset vain vahvistuvat.

Ydinvoiman menestys on nyt Suomelle kansallisesti tärkeä projekti


Suomi on viime vuosien päätöksellään lukinnut energiapolitiikkansa tiukasti ydinvoimaan. Päätöstemme seuraus on, että Suomi tuottaa yli puolet käyttämästään sähköstä ydinvoimalla 2020-luvun jälkipuoliskolla. Ydinvoiman tuotantokapasiteettimme on tuolloin noin 5600 MW, jolla saadaan noin 46 TWh sähköä vuodessa. Näillä lukemilla olemme mitä todennäköisimmin 2020-luvulla aivan maailman kärkeä ydinvoimavaltaisuudessa. Vain Ranska on varmuudella edellä, kun otetaan huomioon vanhojen voimaloiden sulkemisaikataulut ja uusien hankkeiden melko vähäinen määrä.

Nykyinen kulutuksemmehan on noin 82 TWh, eikä se ole ollut enää vuosiin kasvussa. Lienee myös rehellistä todeta, että paperiteollisuuden sähkönkäyttö tuskin palaa entiselleen. Tulevaisuuden ennustaminen on silti aina vaikeaa, mutta esimerkiksi Ruotsissa ennustetaan hyvin perustein sähkön kulutukselle nollakasvua ja Fortumkin käyttää ennusteenaan 0,5 % kasvua. Näin ollen voidaan perustellusti ennakoida, että vuoden 2025 sähkönkulutuskin on alle 90 TWh, jolloin ydinvoiman osuus siitä on puolet tai hieman yli.

Tähän kokonaisuuteen lisätään vielä, että Suomen julkinen sektori kunnallisine yhtiöineen ja useat valtionyhtiöt ovat tekemässä 2010- ja 2020-luvulla yhteensä ydinvoimaan varovaisestikin arvioituna yli 10 miljardin euron investoinnit. Tästä seuraa, että Suomella ei yksinkertaisesti ole varaa siihen, että ydinvoima ei kannatakaan.

Meidän on siis tehtävä politiikkaa, joka tekee ydinvoimasta kannattavaa, koska julkisen sektorin sijoituksilla ei ole varaa epäonnistua. Mitä se sitten voisi olla?

Suomen on ajettava tiukkoja päästövähennyksiä


Vaikka olen ollut varsin kriittinen Fennovoimaa kohtaan julkisen sektorin suurten riskien vuoksi, suhtaudun yleisesti varovaisen positiivisesti ydinvoimaan, koska ilmastonmuutoksen torjunta vaatii monenlaisia keinoja ja mieluiten pian. Ydinvoiman suurin haaste nykyisellään on kuitenkin, että sen rakentaminen on kallista. Fennovoiman tuottaman sähkön omakustannushinnaksihan on julkisuudessakin vahvasti uumoiltu noin 50 €/MWh.

Tämän vuoden sähkön markkinahinnan toteuma Suomessa on 36 €/MWh luokkaa, ja muiden Pohjoismaiden vain noin 30 €/MWh (3 c/kWh). Saksan markkinahinnat ovat tässä välissä, mutta siellä suurin osa sähköntuotannon kustannuksista maksetaankin nykyään erilaisina veroina. Itse asiassa Euroopassa on varsin vähän alueita, joissa sähkön markkinahinnat olisivat tänä vuonna ylittäneet 50 €/MWh. Tämä kertoo paljon siitä, että nykyisellään laajalti käytössä oleva kivihiili on halpaa, eikä hiilidioksidin päästäminen maksa EU:ssakaan päästökauppajärjestelmästä huolimatta kovin paljon.

Jos me siis haluamme tehdä uudesta ydinvoimasta kannattavaa, kuten Suomen julkisen sektorin talous nykyisellään edellyttää, sen kilpailukykyä on parannettava. Kivihiili ei maailmasta odottamalla lopu, joten meidän on välttämätöntä lisätä sen polttamisen kustannuksia. Muuten uusi ydinvoima ei yksinkertaisesti pärjää vanhoille kivihiililaitoksille, joita Euroopassa riittää vuosikymmeniksi.

Tämä tarkoittaa käytännössä, että hiilivoimalat on laitettava maksamaan aiheuttamistaan haitoista, mikä onkin EU:n päästökauppajärjestelmän tavoite. Nykyinen noin 7 €/t hinta ei kuitenkaan alkuunkaan riitä parantamaan uuden ydinvoiman kilpailukykyä hiilivoimaan nähden. Toisaalta tämä tarkoittaa myös, että kuluttajien on oltava valmiita maksamaan sähköenergiasta nykyistä enemmän tai uutta ydinvoimaa ei saada kannattavaksi.

Suomen täytyy siis kerrankin huolehtia kansallisista eduistaan. Koska olemme sitoutuneet ratkaisuillamme markkinahintoihin nähden kalliiseen ydinvoimaan, meidän pitää nyt huolehtia, että sijoituksemme ovat pitkällä aikavälillä kannattavia. Meillä ei siis ole enää varaa nykyiseen löysään ilmastopolitiikkaan.

Uusi ydinvoima syrjäyttää paljon biopolttoaineita


Kuten edellä jo todettiin, olemme tuplaamassa ydinvoiman osuuden Suomen sähkönkulutuksesta. Tämä tarkoittaa samalla myös, että osan nykyisestä tuotannosta on pakko väistyä. Monet haaveilevat kyllä, että sähkön tuonti väistäisi ensin, mutta tämä perustuu enemmän toiveisiin kuin faktoihin.

Venäjän tuonti on jo painunut ainakin parin vuosikymmenen pohjalukemiin (noin 3,4 TWh), ja se jää tänä vuonna pienemmäksi kuin Suomen sähkönvienti Viroon. Se ei siis voi enää juuri nykyisestä vähentyä. Ruotsin tuonti (15-20 TWh) puolestaan ei ole loppumassa, koska maa aikoo lisätä uusiutuvan päästöttömän sähkön tuotantoa voimakkaasti tukien avulla.

Väistävä tuotanto on siis enimmäkseen suomalaista tuotantoa. Ensimmäisenä markkinoilta syrjäytynevät hiililauhdevoimalat, jotka polttavat kiviihiiltä sähköksi hyödyntämättä lämpöä. Tämä on ehdottomasti positiivista, sillä Suomen hiilidioksidipäästöt vähentyvät. Näiden laitosten vuosituotanto on kuitenkin vain 5-10 TWh säistä riippuen, ja kehitys on jo nyt huomattavasti laskeva, vaikka ainuttakaan uutta ydinvoimalaa ei ole saatu valmiiksi. Kaksi uutta ydinvoimalaamme tuottavat vuodessa peräti 23 TWh sähköä, joten hiililauhteen syrjäytyminen on vasta alkua.

Toisin sanottuna myös suomalaisen sähkön yhteistuotannon on vähennyttävä. Koska ydinvoiman kannattavuus edellyttää tiukkaa päästöpolitiikkaa, kivihiileen verrattuna kallis turve on ensimmäisenä syrjäytyslistalla. Tämä asettaa hallituksen taannoisen päätöksen turpeen käytön edistämisestä varsin erikoiseen valoon, sillä ydinvoiman raju lisääminen ei pitkällä aikavälillä juuri jätä tilaa turpeelle.

Ilmastonäkökulmasta tätä ei kuitenkaan varmasti kannata jäädä suremaan, ja vähentyyhän samalla myös kivihiilen ja maakaasun käyttö. Turpeella, kivihiilellä ja maakaasulla tuotetun yhteistuotantosähkön vuosisumma on kuitenkin vain 10-12 TWh, joten muutakin tuotantoa jää syrjäytettäväksi. Todellisuudessa fossiilisilla polttoaineilla tehty sähkö ei sitä paitsi kokonaan syrjäydy, sillä tarvitsemme myös 2020-luvun lopulla jonkin verran niillä tuotettua sähköä. Muutoin talvipäivinä ei ole saatavissa riittävästi tehoa. Hiilidioksidipäästöt ovat kuitenkin pieniä verrattuna nykyiseen, sillä laitosten käyttöaika lyhenee. 

Käytännössä ydinvoiman suurin syrjäyttävä vaikutus näkyykin kesäaikaan, jolloin sähkön tarve on tavallista pienempää. Olkiluoto 3, Fennovoima sekä nykyiset ydinvoimalat yhdessä vesivoiman ja Ruotsin tuonnin kanssa riittävät itse asiassa ydinvoimaloiden huoltotauoista huolimatta työntämään tieltään lähes kaiken sähkön yhteistuotannon keväästä syksyyn asti. Jopa puolet Suomessa nyt biopolttoaineilla tehtävästä sähköstä voikin syrjäytyä uuden ydinvoiman myötä. Puulla tehty sähkö ei nimittäin millään pysty kilpailemaan ydinvoimaa vastaan, sillä käyttö- ja polttoainekustannukset biosähkölle ovat kiistatta suuremmat. Tämä tarkoittaa työpaikkojen menetystä metsätaloudessa pitkin Suomea, jos korvaavaa käyttöä puulle ei löydetä. Siihen kannattaisi kyllä jo varautua. En ole ollenkaan varma, ovatko kaikki osanneet ajatella eduskunnassa näin pitkälle.

Tilastolähde: Energiateollisuus.

19.9.2014

Ajatuksia viikon ydinvoimapäätöksistä

Täytyy näin aluksi todeta, että ministeri Vapaavuoren esitys ydinvoimaloista valtioneuvostolle yllätti minut. Itse olin arvellut, että molemmat hankkeet saavat edetä sellaisinaan täysin omistajuuskysymyksistä tai määräajoista riippumatta, mutta aivan näin kova into uusiin voimaloihin ei kuitenkaan ollut. Olen itse asiassa jopa positiivisesti yllättynyt siitä, että ydinenergialain kirjainta eikä henkeä ei oltu valmiita halveksimaan, vaan harkinta tehtiin perusteellisesti.

En kuitenkaan lähde arvioimaan päätöksiä erityisen vihreästä näkökulmasta, vaan jätän sen puuhan muille. Esimerkiksi Jarno Lappalaisen teksti on hyvä, enkä lähde toistamaan sitä. Sen sijaan yritän tässä hieman pohtia sitä, mikä kussakin tapauksessa johti tehtyihin päätöksiin ja mitä niistä seuraa. Aloitan TVO:n Olkiluoto 4 -hankkeesta.

Olkiluoto 4:n kohtalo


Olkiluoto 4 ei saanut valtiolta mitään täystyrmäystä, vaan kaikki ehdot pidettiin entisellään. Ei se ihan kohtuuton vaatimus ole. On kuitenkin totta, että hankkeen edistymistä alkuperäisessä aikataulussa on tässä tilanteessa pidettävä epätodennäköisenä. Miksi näin kävi?

Kuten Vapaavuorikin televisiossa sanoi, Olkiluoto 3 on ollut projektina suorastaan historiallisen järkyttävä epäonnistuminen. Laitoksen myöhästyminen noin 10 vuodella on kiistatta maksanut ja maksaa suomalaisille sähkönkäyttäjille ja erityisesti laitoksen omistaville teollisuusyrityksille varovaisestikin arvioituna parisen sataa miljoonaa euroa vuodessa, sillä sähkön markkinahinnat Suomessa laskevat ainakin hyvin lähelle Ruotsin hintoja eli 2-4 €/MWh. Lisäksi laitos on ylittänyt kustannusarvionsa noin kolminkertaisesti, kun sen hinta on noussut 3 miljardista lähemmäs 9 miljardia. Vaikka TVO:n ja Arevan sopimuksessa puhutaankin kiinteästä hinnasta, lienee todennäköistä, että myös TVO joutuu maksamaan osansa kohonneista kustannuksista välimiesmenettelyn jälkeen.

Tämän kaiken jälkeen olisi jotenkin vaikea ymmärtää, että valtio olisi painanut koko asian villaisella, ja antanut TVO:lle niin paljon lisäaikaa uuteen hankkeeseen kuin se tässä vaiheessa kehtaa pyytää. Nykyinen arvio valmistumisvuodeksi on kuitenkin 2018, ja laitos on jo varsin monta kertaa ollut neljän vuoden päässä valmistumisesta. Tällainen menettely olisi nimittäin tehnyt tyhjäksi koko alkuperäisen määräajan vaatimisen. Jos 5 vuoden määräaikaa rakennusluvan hakemiselle ei ole tarkoitettu noudatettavaksi, sitä ei pitäisi alun perinkään asettaa.

Minusta luvan myöntäminen olisi myös ollut varsin epäreilua mahdollisia muita luvan hakijoita kohtaan, sillä TVO on nyt pitänyt laitoksen rakentamisoptiota hallussaan lähes 5 vuotta ryhtymättä toimiin. Tällaisessa tapauksessa on ainakin mielestäni kohtuullista, että muutkin hakijat, esimerkiksi edellisellä hakukierroksella tappiolle jäänyt Fortum, saavat hyvän hankkeen esittäessään mahdollisuuden ainakin luvan hakemiseen.

On nimittäin kiistatonta, että ensimmäinen voimalan rakentaja on vahvoilla, sillä jokainen uusi Suomeen rakennettava voimala laskee sähhkön markkinahintoja, ja näin uusi voimala kannattaa aina hieman edellistä huonommin. Tässäkään mielessä ei ole reilua, jos yksi toimija saisi ikuisella rakentamisoptiolla pitää muiden mahdollisia investointeja ydinvoimaan tai muuhun sähköntuotantoon jäissä.

Näin kokonaisuutena ymmärrän siis oikein hyvin, miksi TVO ei saa uutta lupaansa ainakaan helposti ja suoraan. Todettakoon kuitenkin, että seuraavissa vaaleissa kansa voi tietysti jälleen päättää toisin, ja halutessaan äänestää valtaan vaikka miten ydinvoimamyönteisen hallituksen. Jopa ydinvoimamyönteisen hallituksen olisi tosin syytä harkita vielä kerran, miten perusteltua on jatkaa TVO:n suosimista Fortumin kustannuksella, ja kumpi olisi valmis rakentamaan uutta ydinvoimaa Suomeen nopeammin.

Fennovoiman jatko


Olen varsin yllättynyt myös Fennovoimaa koskevasta päätöksestä. Olisin kuvitellut, että jos jokin näistä hankkeista laitetaan jäähylle, se olisi tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa Olkiluoto 4:n sijaan Fennovoima, ihan lakipykälistä riippumatta. Fennovoimassa myös julkisen sektorin riski on Olkiluoto 4:ään verrattuna erittäin korkea, kuten olen jo aiemmin kirjoittanut. Fennovoiman tarina kuitenkin jatkuu, ja pidän edelleen täysin mahdollisena, että voimala jonain päivänä rakentuu. Jännittävät käänteet eivät kuitenkaan ole vielä läheskään ohi.

Ihan kaikkea ei kuitenkaan edes ydinvoimamyönteinen hallitus (Vihreiden lähdön jälkeen) ole valmis Fennovoiman osalta nielemään. Omistajuusvaatimuksen kiristäminen kohtalaisen tiukaksi ("kotimainen" omistus > 60 %) ja valtion tiukan omistajuusvalvonnan asettaminen (osakekaupat EU- ja ETA-maiden ulkopuolelle on erikseen hyväksytettävä) on oikeastaan aika paljon vaadittu. Kuten Vapaavuorikin sanoi, hanke voi jopa kaatua näihin vaatimuksiin.

Sinänsä huvittavaa on, että näidenkin ehtojen asettamiseksi sana kotimainen täytyi määritellä uusiksi, ja se käsittää tässä tapauksessa kaikki EU- ja ETA-maat. On tietenkin totta, että näistä maista tulevaa omistusta ei saa lain edessä käsitellä eri tavalla kuin suomalaista omistusta, mutta en kyllä käyttäisi tästä sanaa kotimainen. Kauppojemme hyllyillä myydään kuitenkin edelleen puolalaisia, hollantilaisia, espanjalaisia ja suomalaisia tomaatteja, eikä ainoastaan kotimaisia tomaatteja, ja luulisin useimpien suomalaisten mieltävän kotimaakseen Suomen EU:n sijaan. Ruotsistakin tuodaan nykyään sanan uudessa merkityksessä kotimaista sähköä, joten olemme itse asiassa jo nyt omavaraisia sähkön suhteen.

Tämän uudella tavalla määritellyn kotimaisuusasteenkin täyttäminen on Fennovoimalle joka tapauksessa hankalaa. Nykyisellään tällaista omistusta on 53,8 %, ja Keskon käytännössä vetäydyttyä hankkeesta enää 50,9 %. Siitä on pitkä matka 60 % lukemiin. Mistä nämä uudet omistajat sitten voisivat löytyä?

Yhdellekään teolliselle toimijalle ei nimittäin enää kuukausiin ole ollut epäselvää, että hanke kaipaa kipeästi rahaa, mutta kovin harva on toistaiseksi vaivautunut raottamaan kukkaroaan. Tämä on merkillistä siihen nähden, että useiden eri edunvalvontajärjestöjen mielestä hanke on erittäin tärkeä. Jos näin on, niin kai nyt sellaiseen hankkeeseen löytyy myös rahaa. Olenkin aivan samaa mieltä Vapaavuoren kanssa siitä, että ei voi olla valtion ja kuntien tehtävä pelastaa jokaista elinkeinoelämän vaikeuksiin ajautuvaa hanketta.

Olkiluoto 4:n osalta tehty päätös saattaa kuitenkin avata Fennovoimalle mahdollisuuksia, joita sillä ei ennen ollut. Osa tuon voimalan osakkaista saattaa muuttuneessa tilanteessa hyvinkin harkita mukaan tuloa, aivan kuten Vantaan Energia jo teki. Toisaalta nämä yhtiöt ovat myös kiusallisen tietoisia siitä, että uuden ydinvoimalan rakentaminen vanhan infrastruktuurin piiriin, eli Olkiluotoon tai Loviisaan, tulisi varovaisestikin arvioituna ainakin miljardi euroa halvemmaksi. Samalla nämä yritykset tietävät hyvin, että Fennovoiman kaatuminen parantaisi sekä OL4:n kannattavuutta että mahdollisuuksia saada laitokselle myöhemmin lupa. OL4:n ja mahdollisen Loviisa 3:n osaltahan ydinjätehuoltoratkaisukin on jo varsin pitkällä.

Käänteisesti tämä tarkoittaa myös, että jos Vapaavuori pyörtää päätöksensä Olkiluoto 4:n osalta, Fennovoiman toteutumismahdollisuudet heikentyvät, sillä mahdollisia uusia osakkaita on vähemmän.

Näin kokonaisuudessa uskon kuitenkin, että halutessaan suomalainen elinkeinoelämä löytää kyllä rahat Fennovoiman rakentamiseksi. Eri asia on kuitenkin, onko tuota halua. Siihen kysymykseen en osaa vastata, enkä lähde tässä vaiheessa edes arvailemaan.

13.8.2014

Ilman teknologista kehitystä kaikki on kallista tai mahdotonta

"You would make a ship sail against the winds and currents by lighting a bonfire under her deck? Excuse me, I have no time to listen to such nonsense."

Napoleon I höyrylaivoista 1800-luvun alussa. Näin varmasti olisi ollut, jos tekniikka ei olisi kehittynyt.

"Heavier-than-air flying machines are impossible."

Lordi Kelvin lentokoneista 1895. Näin varmasti olisi ollut, jos tekniikka ei olisi kehittynyt.

"Where a calculator like the ENIAC today is equipped with 18,000 vacuum tubes and weighs 30 tons, computers in the future may have only 1,000 vacuum tubes and perhaps weigh only 1½ tons."

Andrew Hamilton Popular Mechanics -aikakauslehdessä 1949. Voi olla, että tähän olisi jääty, jos tekniikka ei olisi kehittynyt.

“There is practically no chance communications space satellites will be used to provide better telephone, telegraph, television, or radio service inside the United States.”

Yhdysvaltain liittovaltion telehallintoviraston virkamies 1961. Näin varmasti olisi ollut, jos tekniikka ei olisi kehittynyt.

"Korkeimman 50 euron hiilidioksiditonnin hinnalla vaikutukset ovat vuositasolla noin 800 miljoonaa euroa, mutta alhaisimmillakin 20 euron hinnalla vaikutukset ovat vielä 370 miljoonaa euroa."

Pellervon taloustutkimuksen arvio EU:n energia- ja ilmastopolitiikan kustannuksista metsäteollisuudelle vuonna 2014. Arvio on varmaan ihan hyvä, jos tekniikka ei kehity yhtään eikä muitakaan muutoksia oteta huomioon.

Energia- ja ilmastopolitiikan kustannusvaikutuksista


Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kirjoitan päästövähennysten kustannuksista, mutta yritän jälleen avata asiaa. Pellervon taloustutkimus on siis tehnyt arvion, jonka mukaan EU:n energia- ja ilmastopolitiikka tulee suomalaiselle teollisuudelle ja maan kotitalouksille hirmuisen kalliiksi vuonna 2030. Korkeimman arvion kustannukset ovat noin 2 miljardia vuodessa teollisuudelle ja toinen pari miljardia euroa kotitalouksille.

Tämä perustuu käytännössä seuraaviin oletuksiin:

1. Päästöjen vähentämisellä ei ole mitään dynaamisia vaikutuksia teollisuuteen, eikä teollisuus toimi toisella tavalla tai kehitä uutta teknologiaa, vaikka päästöhinnat olisivat korkeita. Teollisuus siis toimii vuoden 2011 kulurakenteella myös vuonna 2030, mikä ei Kauppalehdenkään artikkelin (19.6.2014) mukaan ole kovin todennäköistä. Myöskään kotitaloudet eivät mitenkään muuta toimintatapojaan kustannusten noustessa, vaan jatkavat kulutusta nykyiseen tapaan.  

2. Päästöoikeuksien hinnat ovat vuonna 2030 jopa 20 - 50 euron välillä, eikä tätä kompensoida teollisuudelle mitenkään. 

3. Pohjoismaiden sähkömarkkinoilla ei tapahdu vuodesta 2014 vuoteen 2030 merkittäviä muutoksia kohti vähäpäästöisempiä energianlähteitä - ei siinäkään tapauksessa, että päästöhinta on 50 €/t. Sähkön hinnan voimakas nousu ei myöskään lisää investointeja halvimpiin vähäpäästöisiin sähköntuotantomuotoihin.

Minusta kaikki tehdyt oletukset ovat erittäin vaikeasti ymmärrettävissä, jopa siinä määrin, että niitä käyttämällä tutkimus vaikuttaa tarkoitushakuiselta, eikä anna luotettavia tai uskottavia tuloksia. On tosin totta, että tutkimuksessa ei ole juuri avattu laskentamenetelmiä, mikä olisi hieman avannut asiaa.

Oletus 1


Kuten yritin jo alun lainauksilla tehdä selväksi, tulevaisuutta on erittäin vaikea ennustaa. Erityisen hölmöä on kuitenkin väittää, että teknologian kehitys ei toisi uusia mahdollisuuksia, joita on nyt vaikea ajatella. Myös se taustaoletus, että Suomen teollisuuden rakenne (tai jonkin teollisuusalan kulurakenne) ei muuttuisi vuoteen 2030 mennessä on vaikea ymmärtää.

On todennäköistä, että yrityksiä syntyy eri aloille kuin miltä niitä kuolee, ja valmistettujen tuotteiden kysyntä on tältä kannalta paljon tärkeämpi kysymys kuin päästöoikeuksien hinta. Jos päästöoikeuksien hinta on korkea, täällä pärjäävät paremmin yritykset, jotka hyötyvät korkeasta päästöhinnasta (esim. biopolttoainevalmistajat tai puupolttoaineen toimittajat) tai jotka pystyvät uudistamaan toimintatapojaan vähäpäästöisemmiksi ja säästäväisemmiksi. Kuluttajatkin ostanevat esimerkiksi enemmän energiatehokkaita sähköautoja ja vähällä lämmöllä pärjääviä taloja, jos polttoaineet ovat kalliita. Jos tulevaisuusskenaario ei ota näitä vaikutuksia huomioon, se kuvaa tulevaisuutta varsin huonosti.

Lisäksi on syytä huomata, että aloja, joiden on teknisistä syistä erittäin vaikea vähentää päästöjään, kompensoidaan päästökaupan sisällä avokätisesti jo nyt. Tämäkin tulisi ottaa laskelmissa huomioon. Terästeollisuus toimikoon esimerkkinä.

Moitin myös sitä näkökulmaa, että teollisuuden päästövähennyksistä saamat hyödyt jätetään arvioimatta, koska ne ovat epävarmoja. Tämä näkemys on siinäkin mielessä ihmeellinen, että metsäteollisuusyrityksistä esimerkiksi UPM ja Metsä Group ovat ilmoittaneet suurista investoinneista, joiden kannattavuus perustuu nimenomaan päästöjen vähentämiseen ja uusiutuvan energian tukemiseen. Tuskin näitä investointeja tehtäisiin tai edes suunniteltaisiin ilman minkäänlaisia arvioita niiden kannattavuudesta, mutta tässä Pellervon taloustutkimuksen paperissa päästöjen vähentämiselle nähdään vain kustannuksia ja haittoja.

Oletus 2


Raportissa otsikkoja aiheuttavana kauhuskenaariona käytetty 50 €/t päästöoikeushinta vuonna 2030 on päästömarkkinoiden tilanne huomioon ottaen täysin epärealistinen. Lisäksi noin korkea hinta ilman mitään sähkön hinnan kompensaatiota teollisuudelle on poliittisesti täysin mahdoton ajatus sekä Suomessa että muualla EU:ssa. Nämä asiat ovat varmasti Pellervon taloustutkimuksen tiedossa.

Päästömarkkinoillahan on tällä hetkellä suuri ylijäämätilanne, sillä yli vuoden päästöjä vastaava määrä oikeuksia makaa eri toimijoiden tileillä vailla käyttötarvetta ja uusia virtaa koko ajan markkinoille. Nykyisten sääntöjen mukaan ylijäämää aletaan hitaasti purkaa 2020-luvulla pienentämällä myytäviä volyymejä. Tämä johtaisi jonkinlaiseen nousuun 2020-luvulla, mutta toistaiseksi markkinaodotukset ovat hyvin vaimeat pitkälle 2020-luvun puolelle asti. Yksikään päästömarkkinoilla aktiivisesti toimiva yritys ei kuitenkaan näytä odottavan vuodelle 2030 edes 20 €/t hintaa, saati sitten 50 €/t hintaa. Missään muussa tapauksessa ei voida selittää sitä, että vuoden 2020 päästöjohdannaista saa nyt hintaan 7,6 €/t. Jos hintaoletukset todella olisivat 20 - 50 €/t vuodelle 2030, näitä oikeuksia kannattaisi ostaa markkinoilta, sillä vuosituotothan nousisivat huikeiksi. Toisin sanottuna markkinat eivät usko päästöoikeuksien hintojen nousuun.

Sähkön hinnan kompensaatiota päästöoikeuksien mahdollisista korkeista hinnoista ei ole myöskään otettu huomioon. Jo nykyisellä päästökaupan muutaman euron tonnihinnalla teollisuus on alkanut esittää vaatimuksia 70-80 miljoonan euron sähkön hinnan kompensaatiosta päästökaupan vuoksi. Viime aikojen hallitukset ovat jo myöntäneet useita huojennuksia suurteollisuuden sähköveroihin (katso energiaintensiivisten yritysten veronpalautus), ja lobbausvoimallaan metsä- ja metalliteollisuus saavat varmasti tuonkin kompensaation läpi ajan mittaan. Ymmärrän vaatimuksen hyvin ja voisin jopa kannattaa sitä, koska moni muukin maa tukee teollisuuttaan vastaavilla tavoilla. Joka tapauksessa tällainen kompensaatiojärjestelmä on varmasti tulossa, jos päästöhinnat joskus nousevat merkittävästi, eikä sitä voi jättää huomiotta.

Oletus 3


Oletus 3 voi monesta kuulostaa epäolennaiselta tämän tutkimuksen kannalta, mutta se on itse asiassa tutkimuksen keskeisin ongelma. Sekä teollisuuden, kaupan että kotitalouksien kannalta suurin kustannusten nousu tulee nimittäin sähkön hinnan merkittävästä noususta päästöoikeuksien kallistuessa. Tämä oletus on pohjoismaisten sähkömarkkinoiden tuleva kehitys huomioon ottaen hämmästyttävä.

Tällä hetkellä Pohjoismaissa rakennetaan nimittäin valtavasti uutta päästötöntä sähköntuotantoa nopeaan tahtiin. Ruotsi ja Tanska rakentavat paljon uutta tuulivoimaa, Norja vesivoimaa ja Suomi ydinvoimaa sekä tuulivoimaa. Vanhoja voimaloita lakkautetaan kyllä, mutta tällä hetkellä kokonaistarjonta markkinoilla kasvaa huomattavan nopeasti, ja samaan aikaan kysyntä polkee paikoillaan. Hiiltä ja kaasua käyttäviä voimaloita on jo suljettu, ja niitä suljetaan lisää lähivuosina, ja nykytahdilla niitä on jäljellä koko alueella muutama lähinnä varavoimana toimiva laitos vuonna 2030. Voi olla, ettei kehitys jatku näin voimakkaana iän kaiken, mutta joka tapauksessa pohjoismaisen sähkön ylitarjonnan purkaminen tulee kestämään vuosikausia. Siirtoyhteydet eivät nimittäin riitä viemään kaikkea ylijäämäsähköä naapurimaihin. Tämä painaa hintoja, jos kysynnän ja tarjonnan laki ei yhtäkkiä lakkaa pätemästä.

Tästä huolimatta Pellervon taloustutkimuksen raportti olettaa, että vuoden 2030 sähkömarkkinalla sähkön hinnat seurailevat aivan yhtä paljon päästöoikeushintoja kuin nykyään, eli noin 0,6 €/MWh jokaista päästötonnin euroa kohden. Kaiken järjen mukaan vaikutus on paljon pienempi vuonna 2030, kun Suomen uudet ydinvoimalat (OL3, Fennovoima ja OL4) valmiiksi, ja Suomen sähköntuotanto on lisääntynyt yli 50 % nykyisestä. Olisi hämmästyttävää, jos nämä voimalat eivät vähentäisi hiililauhteen merkitystä Suomen sähkömarkkinoilla ja myös painaisi hintoja selvästi alaspäin. Vai eikö teollisuus usko omiin ydinvoimasuunnitelmiinsa?

Vähintään yhtä hämmästyttävä on väite siitä, että sähkön hinta nousee 70 €/MWh tasolle, eikä tämä käynnistä mitään sähköntuotantoinvestointeja, jotka laskisivat hintoja. Jo nyt tuulivoima on Suomessa erittäin kannattavaa 83 €/MWh tukitasolla, minkä osoittaa tuulivoimahankkeiden valtava määrä. Olen aivan vakuuttunut, että jo nyt osa hankkeista olisi kannattavia tuolla 70 €/MWh tasolla ilman tukia, ja tästä kertoo myös tuore ruotsalainen tutkimus. Onko todella aivan varmaa, että kustannukset eivät 15 seuraavan vuoden aikana laske enää lainkaan, vaikka historiallisesti ne ovat olleet selvässä laskussa?

Aurinkovoima on vielä toistaiseksi huomattavasti sähkön markkinahintoja kalliimpaa, mutta onko senkään osalta varmaa, että suomalaisiin koteihin ei asenneta paneeleja edes vuonna 2030? Eikö edes silloin, jos sähkön hinta veroineen ja siirtoineen kotitaloudelle on 150-200 €/MWh? Jo nyt olemme monin paikoin lähellä tuota tasoa. Minä en uskaltaisi lyödä vetoa.

Lopuksi


Vaikuttaa hieman siltä, että tutkimuksen tavoitteena on ollut tarkoituksellisesti luoda ilmastotoimista erittäin kallis kuva, jotta hiilidioksidipäästöjä ei vähennettäisi edes nykyisellä varsin hitaalla ja riittämättömällä vauhdilla. Minusta tämä on erikoinen tavoite tutkimuksen rahoittajana toimineen metsäteollisuuden kannalta, sillä juuri metsäteollisuudelle ilmastonmuutoksen vastainen työ ja fossiilisten raaka-aineiden väistämätön ehtyminen voisi tarjota huikeita uusia kasvumahdollisuuksia. On ikävää, jos me emme Suomessa halua tarttua näihin mahdollisuuksiin. Jaksan kuitenkin toivoa, että metsäteollisuudessakin on monenlaisia toimijoita, ja kaikki eivät ole näin kriittisiä hiilidioksidipäästöjen vähentämistä kohtaan.

Lisähuomio


Oheishuomiona voidaan myös todeta, että vaikka Pellervon taloustutkimuksen alhaisin sähkönhintaennuste vuodelle 2030 (52 €/MWh) on korkeahko suhteessa päätyönään sähkömarkkinoita analysoiviin tahojen arvioihin, se on silti kohtuullisen matala suhteessa Fennovoiman julkisuudessa esiintyneeseen omakustannussähkön hintaan (50 €/MWh). Lisäksi Pellervon ennuste perustuu 20 €/t päästöhintaan, ja ilman päästökauppaa sähkön hinnan voi näin ollen arvioida olevan 40 €/MWh luokkaa. Käytännössä jopa tämä ilmastotoimiin kielteisesti suhtautuva tutkimus tulee siis ohimennen todenneeksi, että ilman päästökauppaa (tai muita kivihiilen käyttöä kalliimmaksi tekeviä toimia) uusi ydinvoima ei ole kannattavaa. Tämä kannattaisi Suomessakin painaa mieleen.

21.3.2014

Suomessa ei ole pulaa sähköstä

Pekka Kymäläinen väittää Aamulehdessä 10.3., että Suomi tarvitsee lisää sähköntuotantoa, koska Suomeen tuodaan paljon sähköä. Tämä perustuu yleiseen harhakäsitykseen siitä, että Suomessa tuotettu sähkö olisi aina halvempaa kuin tuontisähkö.  Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa.

Ruotsissa on nimittäin paljon vesi- ja tuulivoimaa sekä edullista vanhaa ydinvoimaa, ja jo nämä riittävät kattamaan Ruotsin kulutuksen. Lisäksi Ruotsin metsäteollisuus tuottaa tehtaidensa yhteydessä paljon sähköä, joten Ruotsissa on suuri sähköylijäämä, jota on pakko purkaa Suomeen. Norjassa puolestaan on vesivoimaa yli oman tarpeen, eivätkä heikohkot johtoyhteydet Keski-Eurooppaan mahdollista maiden koko ylijäämän vientiä etelään nyt tai ensi vuosikymmenellä.

Halpa tuontisähkö siis syrjäyttää kalliimpaa kotimaista sähköä, mikä on suomalaisen sähkönkuluttajan etu. Jos hinnalla ei olisi väliä, Suomen omat voimalaitokset kyllä riittäisivät tuottamaan Suomen kuluttaman sähkön lyhyitä huippukulutushetkiä lukuun ottamatta.

Tilanne ei ole muuttumassa, vaan Ruotsin ja Norjan yhteinen sähköylijäämä kasvaa entisestään lähivuosina, kun ne tukevat vesi- ja tuulivoiman lisäämistä. Tämä pitää sähkön tuonnin Suomeen vahvana ja painaa pohjoismaisia sähkön markkinahintoja. Vaikutus näkyy jo selvästi, ja sähkön johdannaismarkkinoilla 10 seuraavan vuoden keskihinta on hieman yli 30 €/MWh eli 3 c/kWh. Tämä on paljon alhaisempi kuin viimeisen 10 vuoden toteutunut hintakeskiarvo, joten sähköpulaa meillä ei ole. Suomalaiset joutuvat tosin vielä muutaman vuoden maksamaan ruotsalaisia korkeampaa markkinahintaa Olkiluoto 3:n rakentamisongelmien vuoksi.

Fennovoiman ydinvoimalan julkisuudessa ollut 50 €/MWh omakustannushinta on siis hyvin kallis markkinahintoihin nähden. Onkin erittäin huolestuttavaa, että suomalaisilla kunnallisilla sähköyhtiöillä ja valtionyhtiöillä on miljardeja kiinni Fennovoiman projektissa, jonka kannattavuus edellyttää sähkön hinnan huimaa nousua.

Fennovoiman hankkeessa on toinenkin suuri ongelma. Olkiluoto 3 on nimittäin yksinään riittävän suuri syrjäyttämään Suomen markkinoilta lähes kaiken hiililauhdesähkön sekä myös merkittävän osan maakaasulla tehdystä sähkön yhteistuotannosta ja Venäjän sähköntuonnista. Kuten edellä osoitin, tuonti Ruotsista ei silti tyrehdy. Siksi Fennovoima iskeekin kovalla kädellä suomalaisten polttoaineiden käyttöön sähköntuotannossa, sillä hiililauhdesähkön ja maakaasun syrjäydyttyä markkinoilta suomalainen puu ja turve ovat kalleimpia sähköntuotannon polttoaineita. Toisin sanottuna suomalaiset metsänomistajat ovat voimalan suuria häviäjiä. Samalla Suomen energia-alalta häviää satoja työpaikkoja, joita Pyhäjoen lisätyöpaikat eivät korvaa.

Suomi voi vielä joskus tarvita uutta ydinvoimaa OL3:n lisäksi, jos CO2-päästöjen vähentäminen otetaan Euroopassa tosissaan tai vanhojen ydinvoimaloiden korvaaminen 2030-luvulla on kannattavaa. Päästöoikeuksien hinnat ovat kuitenkin edelleen alhaisia, ja ydinvoimaloiden rakentamiskustannukset ovat kohonneet nopeasti, joten tällä hetkellä uusi ydinvoima ei ole kilpailukykyistä edes nykyisiin hiilivoimaloihin verrattuna.

Riku Merikoski
sähkömarkkina-analyytikko

Tämä kirjoitus julkaistiin Aamulehdessä mielipideosastolla 21.3.