16.12.2013

Johtuvatko Suomen teollisuuden ongelmat kalliista sähköstä?

Internetin kirjoittelun ja myös lehtien otsikoinnin perusteella kallis sähkö on yksi niistä ongelmista, joka aiheuttaa Suomen ja Euroopan teollisuuden kílpailukykyongelmia. Tähän vetoavat varsinkin ne tahot, jotka kokevat yleisesti ympäristöstä huolehtimisen haitalliseksi ja Euroopan kilpailukyvyn kannalta turmiolliseksi. Esimerkiksi EU:n päästökauppaa syytetään usein siitä, että se nostaisi merkittävästi sähkön hintaa EU:ssa. Nykyisillä päästökaupan hinnoilla väite on perusteeton, mutta tällä kertaa en paneudu tähän aiheeseen, vaan keskityn teollisuussähkön hinnan kansainväliseen vertailuun.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen käytettävissä olevan datan perusteella sitä, onko kallis sähkö todella Suomen teollisuuden keskeinen ongelma, ja miten sen hinta on kehittynyt viimeisen vuosikymmenen aikana.

Kansainvälinen sähkön hinnan vertailu


On erittäin yleinen väite, että teollisuuden sähkö on Suomessa kallista verrattuna kilpailijamaihin, ja tämä aiheuttaa Suomen teollisuudelle kilpailukykyongelmia. Tällaista väitettä lienee hyvä lähteä arvioimaan esimerkiksi Eurostatin tilastojen avulla, joissa esimerkkitapauksena on 500 - 2000 MWh vuodessa kuluttava teollisuusyritys. Tämä käyttö vastaa siis usean kymmenen sähkölämmitteisen omakotitalon vuotuista sähkön käyttöä, eli mistään kovin suuresta laitoksesta ei ole kyse. Tässä vaiheessa pyydänkin jokaista ennen kuvan 1 katsomista tekemään arvauksen siitä, missä EU-maassa teollisuussähkö on halvinta.

Kuva 1. Eurostatin tilasto vuodelta 2013. Suomen hinta on 6,79 c/kWh eli 67,9 €/MWh (veroton). Suomea halvempia ovat vain 2 EU:n ulkopuolella olevaa köyhää maata, ja Suomen hinta on peräti 12 % alhaisempi kuin lähimmän EU-maan, Ranskan. Tässä vielä linkki alkuperäiseen dataan.

Tähän perään voidaan lisätä vielä toinenkin tilasto: sähkön hinnat EU:ssa erittäin suurille sähkön kuluttajille, eli kulutus 70 - 150 000 MWh/vuosi. Kuvan 2 hinnoissa verotkin ovat mukana.

Kuva 2. Tämä puolestaan perustuu Ison-Britannian valtion sivuilta saatuun tietoon, jonka olen muuntanut euromääräiseksi. Suomen hinta tässä 5,92 c/kWh eli 59,2 €/MWh (verollinen). Alkuperäinen lähde, taulukko 5.4.4. 

Suomen pienteollisuus saa siis koko EU:n halvinta sähköä ja suurteollisuudenkin maksamat hinnat ovat erittäin lähellä EU:n halvimpia hintoja, riippumatta veroista. Eurostatin tilastoista voi myös todeta, että Suomen teollisuuden maksama sähkön hinta on viime vuosien aikana kehittynyt edullisesti muihin edullisen sähkön EU-maihin verrattuna, eikä Suomen teollisuuden maksama sähkön hinta ole noussut käytännössä lainkaan viiteen vuoteen. Inflaatiokorjattuna se on itse asiassa laskenut muutaman prosentin vuosina 2009-13.

Monella teollisuuden alalla Suomen pääkilpailijat ovat Euroopassa, mutta onhan maailmassa muitakin maita. Katsotaanpa jälleen tilastoja, ja otetaan tällä kertaa vähän kansainvälisempi vertailu. Kuvan 3 hinnat ei sisällä veroja, mutta teollisuuden sähköverot ovat Suomessa varsin matalia. Maksimissaan ne ovat noin 7 €/MWh (0,7 c/kWh), ja voimassa olevan energiaintensiivisten yritysten veronpalautuksen myötä suurille käyttäjille sähkövero voi muodostua vielä paljon pienemmäksikin.

Kuva 3. Nämä luvut perustuvat ei-julkiseen lähteen koontiin IEA:n, Eurostatin ja Fortumin keräämistä lähteistä, joten en pysty linkkaamaan lähteeseen. Luvut koskevat 2 000 - 20 000 MWh vuodessa kuluttavaa laitosta, ja Suomen hinta on 6,7 c/kWh eli 67 €/MWh (veroton).

Kuvasta 3 voidaan todeta, että ei Suomessa aivan koko maailman halvinta teollisuussähköä ole, mutta olemme selvästi halvimmassa päässä. Jopa Kiinaan, Yhdysvaltoihin ja Venäjään nähden olemme varsin kilpailukykyisiä, vaikka noissa maissa hintoja pitävät alhaalla ennen kaikkea suuret omat fossiilisten polttoaineiden varannot. Niitä emme Suomeen saa, vaikka mitä tekisimme.

Kiinassa sähkön halpaa hintaa pidetään yllä myös siten, että suurten kaupunkien hengitysilma on hiilen polton vuoksi toistuvasti erittäin vaarallista terveydelle (esimerkki). Venäjällä puolestaan maakaasua myödään maan sisällä sähköntuottajille alle markkinahinnan, jotta sähkön hinnat pysyvät alhaalla. Yhdysvalloissa järjestelmä on markkinavetoinen, mutta sähkön alhainen hinta johtuu puolestaan runsaasta omasta maakaasun ja hiilen tuotannosta. Erityisesti viime vuosina voimakkaasti lisääntynyt liuskekaasun tuotanto on painanut sähkön hintoja, koska kaasua ei pystytä viemään kovin paljon ulkomaille.

Kiinan linjoille tuskin haluamme mennä, eikä sille löytyisi poliittista enemmistöäkään. Venäjän linjaan meillä ei ole varaa, koska joudumme tuomaan fossiiliset polttoaineemme ulkomailta, ja omien varantojen puutteessa meillä ei ole mahdollisuuksia liuskekaasun tuotannon kehittämiseen.

Historiallinen sähkön hinnan vertailu


Toinen yleinen väite on, että sähkö on paljon kalliimpaa kuin ennen, ja tämä aiheuttaa ongelmia Suomen teollisuudelle. Katsotaanpa jälleen dataa. Alla olevassa kuvassa 4 näkyy pohjoismaisen sähköpörssin, nykyään Nasdaq OMX Commoditiesin, datan perusteella tehty graafi lähimmän vuosituotteen hinnan kehityksestä viimeisen 10 vuoden aikana. Toisin sanottuna violetti viiva seuraa aina kunakin vuonna päivittäin markkinoiden parasta arviota seuraavan vuoden pohjoismaisen sähkön keskihinnasta. Tällä hetkellä se kuvaa siis vuoden 2014 vuosituotetta.

Kuva 4. Lähimmän vuosituotteen hinta nyt, viimeisen 10 vuoden aikana, ja päivän päätöshintojen keskiarvo 10 vuoden ajalta. Tuoreimman noteerauksen voi tarkistaa Nasdaq OMX Commoditiesin sivuilta. Valitettavasti koko historiaa ei ole saatavilla ilmaiseksi.

Kuten kuvasta 4 näkyy, olemme palanneet vuoden 2004 hintatason tuntumaan. Yksikään vuosituote sitten vuoden 2005 vuosituotteen ei ole mennyt toimitukseen yhtä alhaisissa hinnoissa. Pahimmassa finanssikriisissä 2009 keväällä vuoden 2010 vuosituote kävi hieman nykyhinnan alapuolella, mutta toipui nopeasti. Muusta historiadatasta ilmenee myös, että vuoden ensimmäisen kvartaalin sähköä ei ole myyty näin halvalla sitten vuoden 2005 alun. Huomattavaa on myös, että sähkön hinnat olivat pitkäaikaisessa huipussaan 2008, jolloin Suomen teollisuudella meni erittäin hyvin.

Nykyiset hyvin alhaiset sähkön hinnat eivät myöskään vaikuta miltään lyhytaikaiselta ilmiöltä. Myös vuosien 2015-2018 pohjoismaisia vuosituotteita voi tällä hetkellä ostaa alle 33 €/MWh. Suuri suomalainen teollisuusyritys voisi siis vaivatta suojata sähköenergian hankintansa seuraavalle 5 vuodelle alle 4 c/kWh eli alle 40 €/MWh hintaan.

Kuvaan 4 voidaan toki esittää joitakin vähäisiä vastalauseita. Ensinnäkin kuva 4 kuvaa luonnollisesti vain sähköenergian hintaa, mutta kuten edellä osoitin lukuisilla graafeilla, Suomen teollisuuden sähkön hinnat ovat erittäin kilpailukykyisiä myös siirtomaksut ja verot mukaan lukien. Teollisuuden siirtomaksut ovat viime vuosina nousseet hieman, mutta verot ovat jopa laskeneet uusien verohelpotusten myötä.

Hieman vakavampi vastaväite on, että Suomen sähkön toteutuneet spot-hinnat eivät ole aivan yhtä alhaalla kuin pohjoismaiset systeemihinnat, joihin yllä oleva käyrä viittaa. Vuosien 2004-2013 päivittäisissä spot-hinnoissa Suomen hinnat ovat olleet keskimäärin 6,4 % yli systeemihinnan. Tähän dataan voi tutustua Nord Pool Spotin sivuilta.

Tällä perusteella voidaan arvioida, että 10 vuoden keskiarvona Suomen hinnat ovat noin 2,5 €/MWh yli systeemihinnan. Eroa ei voi pitää kovin merkittävänä, kun katsotaan, miten suuri ero useimpiin muihin maihin on kuvissa 1,2 ja 3. Tänä vuonna Suomen spot-hinta toteutuu noin 3 €/MWh yli pohjoismaisen systeemihinnan, eli se on jonkin verran yli tuon keskiarvon, mutta ero on silti pieni. Tätäkään eroa ei tosin olisi, jos Areva olisi myöhästynyt Olkiluoto 3 -projektissaan hieman vähemmän.

Historiallisessa katsannossa sähkön hinnat ovat siis erittäin lähellä 10 vuoden pohjia, ja kuvan 4 kehitystä on täysin mahdotonta väittää pitkäaikaiseksi nousutrendiksi. On erittäin vaikea uskoa, että tämä kehitys aiheuttaisi Suomen teollisuuden kilpailukykyongelmat.

Lopuksi  


Olen edellä esittänyt päivänselvillä tilastoilla, että Suomen teollisuus maksaa sähköstään muuhun EU:hun nähdet hyvin alhaista ja muuhun maailmaankin nähden kilpailukykyistä hintaa. Tuo hinta on myös merkittävästi laskenut viime vuosina. Näiden lukujen valossa on todella vaikeaa väittää, että sähkön korkea hinta todella olisi Suomen teollisuuden keskeinen ongelma. Sen sijaan EU:ssa on muita maita, joissa sähkön korkea hinta voi aiheuttaa ongelmia teollisuudelle, mutta tämä johtuu paljolti kansallisista päätöksistä ja käytettävistä korkeiden hintojen polttoaineista.

Toivoisinkin, että jokainen suomalainen teollisuuden kilpailukyvystä huolestunut poliitikko puoluekannasta riippumatta hylkäisi perustelemattomat väitteet teollisuussähkön korkeista hinnoista ongelmiemme syynä ja keskittyisi muihin, todellisia kilpailukykyongelmia aiheuttaviin kysymyksiin.

19.11.2013

Fennovoiman ydinvoimala on suuri julkisen sektorin riski-investointi

Talouselämä julkaisi viime viikolla varsin voimakkaasti otsikoidun artikkelin Fennovoimasta "Teollisuus jättää joukolla Fennovoiman - kuntasektori kantaa päävastuun ydinvoimalan rakentamisesta".

Kovia sanoja, mutta eivät katteettomia. Fennovoiman tänään julkaistu päivitetty osakasluettelo on karua luettavaa niille, jotka pitävät Fennovoimaa teollisuuden projektina. Uusimpien poisjääntien myötä julkisen sektorin toimijoiden suora osuus Fennovoima-projektista kasvoi jo 55 prosenttiin ja epäsuorasti vielä suuremmaksi. Alla oleva kuva kertoo selvästi myös siitä, että teollisten toimijoiden lista on huvennut paljon nopeammin kuin muiden. Pohjana toimiva kuva on otettu Fennovoiman kotisivulta elokuussa, ja nyt Fennovoima julkaisi siitä kotisivuillaan päivitetyn version.


Ei ole vaikeaa huomata, että teollisuuspuolen omistajien lista on huvennut paljon enemmän kuin muiden omistajien, ja hanke on yhä vahvemmin poliittisessa ohjauksessa olevien kuntayhtiöiden käsissä. Mielenkiintoista on myös, että mukana olevat teollisuusyritykset ovat Keskon tytäryhtiö Kestraa, Valiota, Myllyn Parasta ja Finnfoamia lukuun ottamatta kohtuullisen vahvasti valtio-omisteisia yhtiöitä. Näin ollen julkisen sektorin omistusosuus on epäsuorasti vieläkin suurempi kuin miltä se muutoin näyttää. Esitetään omistusosuudet vielä omistajatahon mukaan piirakkakaaviona, jotta asia näkyy selvemmin.


Onko todella niin, että pienissä kuntayhtiöissä ja valtion osaomistamissa yhtiöissä on niin paljon parempaa bisnesosaamista kuin esimerkiksi Bolidenillä, E.ONilla ja Ovakolla, jotka ovat hankkiutuneet eroon projektista? Historian huomioon ottaen tätä voi epäillä, mutta onhan se aina mahdollista.

Tutkitaanpa siksi vielä hieman, miltä uuden ydinvoiman kannattavuus näyttää sähkömarkkinoiden kehityksen valossa. Jokainen voi sen jälkeen itse harkita, missä uskoo vahvimman osaamisen olevan.

Fennovoima ja sähkömarkkinoiden tilanne


Esimerkiksi Fennovoiman periaatepäätöshakemuksessa periaatepäätöshakemuksessa vuodelta 2009 (sivu 37) esitetään Lappeenrannan teknillisen yliopiston selvityksen mukaisia lukuja, joissa ydinvoiman omakustannushinnaksi saadaan noin 35 €/MWh. Sivulla 85 puolestaan esitetään, kuinka sähkön markkinahinta oli vuoden 2008 lopulla kovassa nousussa, ja sillä hetkellä noin 6 c/kWWh eli 60 €/MWh tasolla. Sivulla 39 esitetäänkin hienosti, kuinka ydinvoimala tekee keskimääräisillä sähkön hinnoilla voittoa noin 15 €/MWh. Mutta mikä onkaan tilanne nyt?

Hiljattain Fennovoiman hallituksen puheenjohtaja Ottavainen kertoi julkisuudessa, että Fennovoiman omakustannushinnaksi tulisi noin 50 €/MWh. Nousua on siis muutamassa vuodessa noin 40 %. Luonnollisesti tämä hinta on laskettu sillä oletuksella, että voimalan kustannusarvio ja aikataulut pitävät. Alan näytöt eivät tältä osin ole viime ajoilta kovin vahvoja, minkä voi todeta esimerkiksi TVO:n tiedotteesta vuodelta 2006. Aikataulun ja kustannusarvion osalta voitaneen siis todeta, että ne tuovat hankkeeseen riskin, joka voi nostaa omakustannushintaa selvästikin arvioidusta. Minusta tätä riskiä ei voi sivuuttaa kovinkaan kevyesti.

Miltä näyttävät sitten tämän päivän sähkömarkkinat? Sen voinee parhaiten selittää forward-käyrän avulla. Alla olevassa kuvassa nähdään, mihin hintaan Skandinaviassa ja Suomessa voi suojata sähkön hankintansa finanssimarkkinoilla seuraavan 10 vuoden ajalle. Käyrä on alussa laskussa, eli sähkön hinta putoaa lähivuosina, mutta kääntyy sitten loivaan nousuun. Suomen käyrä on lyhyempi kuin pohjoismainen, mutta sen pitäisi muutenkin Olkiluoto 3:n valmistuessa laskea hyvin lähelle pohjoismaista tasoa. Markkina ei tosin näytä oikein uskovan tuohon laskuun syystä tai toisesta, mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe.


Forward-käyrä päättyy siis 10 vuoden päähän 42 €/MWh tasolle. Muistutukseksi kuvaan on merkitty Fennovoiman lupaama omakustannustaso, joka pitää siis paikkansa, jos kustannusarvio ja aikataulu pitävät. Aika paljon jyrkempään nousuun forward-käyrän pitäisi siis lähteä 2020-luvulla voimalan valmistuessa, että Fennovoiman omistajat pääsisivät edes nollatulokseen sijoituksensa kanssa laitoksen alkutaipaleella. On tietysti mahdollista, että markkinat ovat täysin väärässä tulevaisuuden hintojen suhteen, ja hinnat ovatkin jossain aivan muualla Se tosin tarkoittaa, että myös Ruotsin ja Norjan suuret energiantuottajat, kuten Statkraft ja Vattenfall monikymmenpäisine analyysitiimeineen tuntevat pohjoismaiset sähkömarkkinat huonommin kuin suomalaiset kuntayhtiöt.

Olen nyt edellä esittänyt perusteluni sille, miksi Fennovoiman ydinvoimaprojektin tulevaisuus ei näytä hyvältä taloudellisista syistä. Ainakin itse uskoisin, että nämä syyt ovat juuri niitä, joiden vuoksi niin monet teollisuusyritykset ovat jättäytyneet pois koko hankkeesta. Niillä ei yksinkertaisesti ole varaa jatkaa hankkeessa poliittisista syistä, jotka taas poliittisesti ohjatuille kuntayhtiöille voivat hyvinkin olla riittäviä.

Kehotan kuitenkin jokaista lukijaa tekemään johtopäätöksensä itse. Onko Boliden oikeassa todetessaan
"Fennovoima ei täyttänyt investointikriteerejämme"
vai asuuko viisaus sittenkin Valkeakoskella
"Koski aikoo vuolla kultaa ydinvoimalassa"?

Liitän mukaan vielä omistajatietojen lähteenä käyttämäni Excel-taulukon. Tiedot siihen on haettu lehtiartikkeleista sekä Fennovoiman että sen omistajayhtiöiden sivuilta. Mahdollisista virheistä saa huomauttaa esimerkiksi kommentoimalla tähän kirjoitukseen.

Fennovoiman omistajat 14.11.

Todettakoon lopuksi, että en vastusta ydinvoimaa energiantuotantomuotona. Olemassa olevat ydinvoimalamme ovat erittäin todennäköisesti vähentäneet hiilidioksidipäästöjämme merkittävästi ja auttaneet teollisuutemme menestystä. Vastustan kuitenkin erittäin riskipitoisten investointien tekemistä julkisen sektorin rahoilla, varsinkin kun Suomen kunnilla menee taloudellisesti huonosti. Uskon myös markkinoiden toimivan paremmin, kun julkinen sektori osallistuu kilpailluille markkinoille mahdollisimman vähän.

Jos Fennovoima todella halutaan saada kannattavaksi, Suomen ja projektissa mukana olevien yritysten kannattaisi ajaa erittäin tiukkaa päästökauppajärjestelmää, jolla sähkön hinnat voitaisiin saada nousuun. Fennovoiman omistajista ainakin Outokumpu on tosin tähän mennessä tavoitellut enimmäkseen koko päästökaupan kaatamista.


5.11.2013

Kaupunkiseutu voisi tehdä kuntahistoriaa

Tampereen vihreät kuntapoliitikot, Jaakot Stenhäll ja Mustakallio kirjoittivat toissa lauantain Aamulehdessä otsikolla ”Kaksitasoinen hallintomalli toimisi parhaiten”. Keskeisenä ajatuksena heillä oli, että esimerkiksi niin sanottu metropolimalli voisi toimia Tampereen ja kehyskuntien asioiden hoidossa parhaiten.

Kannatamme ajatusta. Se voisi olla kompromissi, jonka kunnat voisivat yhdessä esittää valtakunnan hallitukselle. Toki nykyisenkaltaisen yhteistyön kehittäminen ja syventäminen sopii meille, mutta epäilemme, että se ei kanna pitkälle tulevaisuuteen.

Suomen kuntien pitää huolehtia erityistä osaamista vaativista tehtävistä, kuten erikoissairaanhoito, julkinen liikenne, vesi- ja jätehuolto ja ympäristöterveydenhuolto. Nämä ovat isoja tehtäviä, joista huolehtiminen sopii mielestämme hyvin seudulliselle, vaaleilla valitulle luottamuselimelle. Tuon toimielimen, jota voitaisiin kutsua esimerkiksi seutuvaltuustoksi, valinta tulisi tehdä suorilla vaaleilla. Jotta alueen kaikki osat, nykyiset kunnat, saisivat suhteellisen osuutensa, tarvittaisiin vaalipiirijako. Se tarkoittaa, että jokaisesta kunnasta valittaisiin asukaslukuun suhteutettu edustajamäärä.

Peruskunnille, kuten Pirkkalalle, jäisivät muun muassa tyypilliset lähipalvelut, asemakaavoitus ja paikallinen maapolitiikka. Peruskuntien valtuustot valittaisiin, kuten tähänkin asti, suorilla vaaleilla. Tällä mallilla kuntiin jäisi riittävä, itsenäinen päätöksenteko ja ennen kaikkea oma kehitystyö, jolla terve kilpailu esimerkiksi toimintojen järjestämistavoissa toimisi peruskuntien välillä.

Kannatamme mallia, jossa sekä peruskunnilla että seututasolla olisi verotusoikeus, siis kaksiportaista verotusmallia. Kuntalaisen kokonaisveron ei kuitenkaan pidä nousta nykyisestä tasosta.

Jaamme myös Stenhällin ja Mustakallion käsityksen, että suora kuntaliitos olisi brutaalein malli. Siksipä tarvitaan rohkeaa kokeilumieltä Tampereen seutukunnalla. Valtakunnan hallitukselta tarvitaan rohkeutta sallia tuon kokeilumielen toteutuminen.

Riku Merikoski
Pirkkalan valtuuston 1. vpj (vihr)
Kari Talasmäki
Pirkkalan ympäristölautakunnan pj (vihr)

Kirjoitus julkaistiin mielipidekirjoituksena Aamulehdessä lokakuussa 2013.

22.10.2013

Vesivoima ei ole suurin vihollisemme

Artikkelissanne vihreästä sähköstä (VL 20.9.) kuvaillaan vesivoimaa lähestulkoon energiantuotannon suureksi saatanaksi. Näin varmaan onkin, jos pidämme eräiden jokien lohikantojen heikkoa tilaa aikamme vakavimpana ympäristöongelmana. Minun on kuitenkin mahdoton yhtyä tähän käsitykseen.

Ainakin minulle ehkä tärkein syy olla mukana Vihreissä on, että se on puolue, joka ottaa ilmastonmuutoksen tosissaan, ja haluaa vähentää hiilidioksidipäästöjä. Jos kiellämme tai rajoitamme vesivoiman tuotantoa, annamme samalla lisäaikaa Suomen hiilivoimaloille. Myös Jasper Pääkkösen esittämän VR:n boikotoinnin kokonaisvaikutukset ympäristölle olisivat ikävät. En voi olla kannattamassa tällaista kestämätöntä toimintaa. Hiilidioksidin päästäminen nykytahdilla ilmakehään happamoittaa meriä ja lämmittää ilmastoa, ja nämä ympäristön muutokset uhkaavat kalakantoja niissäkin joissa, joita ei ole vesivoimarakentamisella pilattu. Siksi kovin kritiikkimme tulee kohdistaa hiilivoimaan vesivoiman sijaan.

Pidän Suomen Luonnonsuojeluliiton Eskelisen vesivoimakritiikkiä yksipuolisena, sillä ei luonnonsuojelijakaan saa unohtaa ilmastonmuutosta. Vihreä sähkö on nykyään lain mukaan määritelty termi, ja sen myyjät joutuvat sähkön alkuperätakuiden avulla takaamaan, että vastaava sähkö on tuotettu uusiutuvalla energialla. Mielestäni uusiutuva energia ei ole Eskelisen väitteiden mukaisesti ”harhaanjohtava ja ympäripyöreä” käsite. On totta, että vihreällä sähköllä ei ole eettisiä kriteereitä, mutta tämä ei ole ollut edes järjestelmän tavoite, vaan sillä erotellaan uusiutuva sähkö muusta sähköstä. Tämä parantaa päästöttömän, uusiutuvan sähkön kilpailukykyä, ja se on hyvä vihreä tavoite.

Vihreästä sähköstä maksettava lisäarvo on tällä hetkellä valitettavan matala, mutta se johtuu alhaisesta kysynnästä, eikä itse järjestelmästä. Tästä huolimatta erityisesti Norjassa investoidaan parhaillaan varsin paljon uuteen vesivoimaan erityisesti jo rakennetuissa vesistöissä, vaikka artikkelissanne tämä kiistetäänkin. Minusta tämä on hienoa, sillä ilman suoria valtion tukia rakentuva uusiutuva sähköntuotanto on tämän päivän Euroopassa vähissä.

En silti millään tavoin kiistä vesivoiman huomattavia haittoja kalakannoille. Kannatan vahvasti nykyisten vapaiden jokien pitämistä vapaina, ja toivon huomattavaa leikkausta lohikiintiöihin, jotta olemassa olevat kannat vahvistuvat. Tämä on myös valtiolle kaikista halvinta ja tehokkainta kalapolitiikkaa. Lisää kalateitä varmasti tarvitaan, mutta ne ovat hyödyttömiä, jos emme pysty estämään riistokalastusta merellä.

Suhtaudun myös epäilevästi siihen, että voimakkaasti säännöstelty Kemijoki useine suurine voimalaitoksineen on rahan käytön kannalta paras joki lohen palauttamiselle. Monella muulla joella vähemmällä rahalla saadaan aikaan enemmän. Esimerkiksi Kymijoella jo yhdellä uudella kalatiellä avataan huomattavia mahdollisuuksia lohen nousulle. Toivon vahvasti, että tällaisia hankkeita löydetään lisää eri puolilta Suomea. Kalateitä ei silti pidä nostaa ilmastonmuutoksen torjunnan edelle vihreän politiikan tärkeysjärjestyksessä.

Riku Merikoski

Mielipide on vastaus tämän netistä löytyvän artikkelin huomattavasti laajempaan versioon Vihreässä Langassa 20.9.

http://www.vihrealanka.fi/uutiset/jasper-pääkkönen-nyt-vrn-kimpussa

14.9.2013

Voimalaitosveron ohjausvaikutuksesta

Törmäsin tässä taannoin töissä hallituksen esitykseen uudesta voimalaitosverosta, jota aikaisemmin markkinoitiin nimellä Windfall-vero. Veron alkuperäinen tarkoitus oli siis rankaista päästötöntä sähköntuotantoa päästöttömyydestä, koska päästökaupan voi ajatella korottavan sähkön hintaa jonkin verran ja synnyttävän eräänlaista ansiotonta voittoa. Nykyisillä EU:n päästökauppahinnoilla (noin 5 €/tonni CO2) tällaista ansiotonta voittoa ei kuitenkaan juuri synny, joten siinäkin mielessä veron peruste on ihmeellinen.

Päästöttömän energiantuotannon rankaiseminen päästöttömyydestä on jo itsessään aivan älytöntä, mutta vielä hullummaksi asia menee, kun tarkastellaan uuden voimalaitosveron verotuskriteereitä. Uuden veron määräytymisperusteella ei nimittäin ole mitään tekemistä sähkön tuotannon kanssa, vaan se on luonteeltaan kiinteistövero, eli perustuu jälleenhankinta-arvoihin. Jos jälleenhankinta-arvoa ei ole laskettu, se arvioidaan taulukoista. Veron piiriin tulevat Suomessa sijaitsevat ydin-, vesi- ja tuulivoimalat, jotka on otettu käyttöön ennen vuotta 2004, ja joiden teho ylittää 1 MW.

Sen verran järkeä nykyisessä lakiesitysluonnoksessa sentään on, että pienimmät voimalat maksavat hieman alennettua veroa. Tämäkään ei kuitenkaan pelasta sitä, että lakiluonnoksella olisi ilmeisen typeriä ja hallituksen tavoitteiden vastaisia ohjausvaikutuksia, sillä vero rankaisee armotta päästöttömän energian tehonkorotuksista ja huipputehon tuotannosta. Tässä kirjoituksessa yritän havainnollistaa näitä ongelmia esimerkkien avulla.

Tiivistelmä tuloksista:
Tapaus 1: Pienvesivoimalan tehonkorotus. Päästötöntä sähköä lisää 160 MWh, ja siitä valtio rankaisee 3470 € voimalaitosverolla. Investointi ei tarvitse valtion tukia, mutta valtio rankaisee päästöttömästä lisätuotannosta 21,69 €/MWh. Investointi ei toteudu, päästöt lisääntyvät.

Tapaus 2: Pienvesivoimalan tehonalennus. Päästötöntä sähköä menetetään ohijuoksutuksiin 5 MWh. Yrityksen kannattaa mieluummin ohijuoksuttaa kuin tuottaa lisäsähkö, sillä valtio lätkäisee voimalaitosverolla huipputehoalueen sähkölle 1530 €/MWh veron, joka on monikymmenkertainen sähkön markkina-arvoon nähden.

Tapaus 3: Yhtiö unohtaa vesivoimahankkeensa, ja hankkii tuulivoimaa. Uudet voimalaitoksethan eivät ole voimalaitosveron piirissä. Tuulivoimaan tarvitaan valtion tukia, ja niiden suuruus ensimmäisille vuosille on 65,3 €/MWh. 2016 alkaen tuki on 43,5 €/MWh. Sähköjärjestelmän kannalta tulos on aika lailla sama kuin tapauksessa 1 eli markkinoille tulee 160 MWh lisää uusiutuvaa ja päästötöntä sähköä, mutta nyt valtio antaa ratkaisulle yli 10 000 € tuen.

 Johtopäätös: Suunnitellun voimalaitosveron yksityiskohdat ovat järjettömiä, ja niiden ohjausvaikutus on aivan väärän suuntainen. Tuulivoiman tukeminen samanaikaisesti voimalaitosveron kanssa on jo absurdia, koska nämä toimenpiteet ohjaavat vastakkaisiin suuntiin.

Kokonaan huono ohjausvaikutus eli fossiilisen sähköntuotannon kilpailukyvyn parantuminen poistetaan vain luopumalla koko verosta, mutta jo pienimpien voimaloiden, kuten alle 10 MW:n voimaloiden vapauttaminen suunnitellusta verosta parantaisi tilannetta merkittävästi.

Alla ovat esittelyt esimerkkitapauksista, ja niihin sisältyvät laskelmat.

Tapaus 1:

Takametsän Sähkö Oy omistaa kymmeniä vuosia vanhan pienen vesivoimalaitoksen, jonka teho on 0,98 MW. Laitos on kohtuullisen säädettävä, eli se käy hieman alle puolet vuodesta, noin 4000 tuntia. Laitoksen tuotanto on siis

0,98 MW * 4000 h = 3920 MWh

Takametsän Sähkö saa kuitenkin ajatuksen, että voimalaitoksen osat voisi uusia, sillä ne ovat kipeästi korjauksen tarpeessa, ja uudella tekniikalla tehoa saadaan korotettua lukemaan 1,02 MW. Muutos on suuri, mutta ei mahdoton vanhassa voimalassa. Vesimäärää tämä ei tietenkään muuta, joten sähköntuotanto on

1,02 MW * 4000 h = 4080 MWh

Hienoa, Suomeen saatiin 160 MWh lisää päästötöntä energiaa, joka syrjäytti markkinoilta suunnilleen saman määrän hiililauhteella tuotettua sähköä, eli päästöt vähenivät 160 MWh * 0,8 tCO2/MWh = 128 tCO2. Eihän se nyt kauheasti ole, mutta jotain kuitenkin.

Vaikka valtion tavoitteena on lisätä päästötöntä sähköntuotantoa, se määrääkin nyt Takametsän Sähkö Oy:n laitoksen voimalaitosveron piiriin. Koska laitos on pieni, sen vero on vuosittain "vain" 0,5 % laitoksen lakiesityksessä esitetyn taulukon jälleenhankinta-arvosta. Tämä summa on kuitenkin

0,005 * 694 000 € = 3470 €, ja tästä saadaan lisäsähkön veroksi
3470 € / 160 MWh = 21,69 €/MWh

Kun sähkön pitkäaikainen tukkumarkkinahinta on noin 40 €/MWh, Takametsän Sähkö Oy:n tehonlisäyksen liikevaihtolisäyksestä 54 % otetaan siis verona suoraan valtiolle. Voimalaitosveroa ei saa vähentää verotuksessa, eli se on yritykselle suoraa tuloksen heikentymistä. Tässä vaiheessa toimitusjohtaja luopunee tehonkorotusideasta, ja jättää lisäsähkön tuotannon suosiolla hiililauhteelle, jota vero ei rasita.

Tapaus 2: 

Takametsän Sähkön toimitusjohtaja on vanha veroasiantuntija, ja Takametsän Sähköllä on toinenkin vesivoimalaitos. Sen teho on 4,1 MW.

Tästä voimalasta menee veroa nykyisen lakiesityksen mukaisesti.
0,0083 * 2 775 000 € = 23 033 €

Toimitusjohtaja kuitenkin tietää, että vesivoimalan teho riippuu täysin voimalan putouskorkeudesta ja vesimääristä. Koska vesivoimalan putouskorkeus on Suomen pinnanmuotojen vuoksi alhainen, yli 4 MW tehoja saadaan tuotettua erittäin harvoin, lähinnä kevättulvan aikaan. Voimalan todellinen teho ylittääkin 4 MW vain 1 % kaikista tunneista. Oletetaan, että näiden tuntien teho on keskimäärin 4,05 MW, koska välillä yläveden pinta on vain vähän yli 4 MW tuottavan korkeuden ja toisinaan enemmän.

Toimitusjohtaja toteaa, että voimalaitosvero suosii tehonleikkauksia, ja päättää teknisin toimenpitein rajoittaa voimalaitoksen maksimitehon 3,99 MW:iin. Jos voimalan teho yrittää nousta tämän yli veden pinnan ollessa korkealla, voimalaitoksen kannattaa mieluummin ohijuoksuttaa vettä kuin tuottaa tämä energia. Kuulostaa uskomattomalta, mutta tehdäänpä jälleen laskelmat.

Huipputehoalueen menetetty energiantuotanto vuodessa
(4,05 MW - 3,99 MW) * 0,01 * 8760 h = 5,26 MWh

Voimalan maksama uusi voimalaitosvero
0,0072 * 2 081 000 € = 14 983 €

Toisin sanottuna valtio siis valtio alentaa veroja eli tukee ohijuoksutuksia ruhtinaallisesti
(23 033 € - 14 983 €) / 5,26 MWh = 1530 €/MWh

Aika huonosti, valtio onnistuu maksamaaan yli 1500 €/MWh siitä, että pieni määrä päästötöntä sähköä jätetään tuottamatta. Eihän yrityksellä ole millään varaa tuottaa tätä sähköä, kun sen vero on monikymmenkertainen markkina-arvoon nähden.

Tapaus 3:

Yhtiö hylkää vesivoimasuunnitelmansa, ja ostaa osuuksia uusista tuulivoimaloista. Oletetaan tasapuolisuuden vuoksi, että tuulivoima saadaan myytyä tukkusähkömarkkinoille markkinan keskihintaan eli 40 €/MWh, mikä on todellisuuden huomioon ottaen aika toiveikasta, sillä tuulivoimala ei voi valita tuotantohetkeään vesivoimalan tapaan.

Yhtiö saa voimalaosuutensa vuoden 2014 alussa, ja tuottaa jälleen samat 160 MWh päästötöntä energiaa. Nyt valtio suorastaan riehaantuu, ja tukee päästöttömän sähkön tuotantoa siten, että toimijan tulovirraksi tulee 105,3 €/MWh. Toisin sanottuna valtion kokonaistuki on

160 MWh * (105,3 €/MWh - 40 €/MWh) = 10 448 €, eli 65,3 €/MWh


Molempien tuet tosin putoavat vuodesta 2016 alkaen siten, että niiden saama hinta on 83,5 €/MWh, jolloin tueksi jää 43,5 €/MWh.

1.8.2013

Tuulivoima on sähköntuotantomuoto muiden joukossa

Jani Moisio hyökkää Aamulehdessä 17.7. tuulivoimaa vastaan väittäen, että tuulivoima maksaa veronmaksajille tuhottomasti, hyödyttää lähinnä ulkomaalaisia sijoittajia eikä työllistä juuri ketään. Väitteet eivät kuitenkaan pidä paikkansa.

Suomen merkittävimmät tuulivoimayhtiöt, kuten EPV Tuulivoima, Tuuliwatti, Taaleritehdas ja Suomen Hyötytuuli ovat varmasti suomalaisempia kuin esimerkiksi Fennovoiman ydinvoimalaprojekti, joten on kummallista moittia juuri tuulivoimaa ”epäsuomalaisuudesta”. Kuten Moisio mainitsee, tuulivoimasta hyötyvät yritysten lisäksi myös maanomistajat, mutta ei se kai haitaksi ole, jos maanviljelijät ja metsänomistajat saavat tuulivoimasta uuden tulonlähteen.

On totta, että tuulivoima tarvitsee alkutaipaleellaan julkista tukea. Tämä ei kuitenkaan erityisesti poikkea muista energianlähteistä. Fossiilienergia ja ydinvoima ovat saaneet vuosikymmenten ajan valtavasti tutkimusrahaa uusiutuviin energianlähteisiin verrattuna, ja vasta tällä vuosisadalla tilanne on kääntynyt toisin päin joissakin länsimaissa. Sitä paitsi Kansainvälisen energiajärjestön (IEA) mukaan fossiilisen energian käyttöä tuetaan yhä maailmalla sadoilla miljardeilla euroilla vuosittain. Tämä on moninkertaisesti enemmän kuin kaikki nykyiset uusiutuvan energian tuet.

Erikoinen on myös väite, ettei tuulivoima työllistä ketään voimalan valmistuttua, sillä tuulivoimalatkin tarvitsevat muiden voimaloiden tavoin toisinaan huoltoa. Saksa ja Tanska ovat esimerkkejä siitä, että tuulivoima voi työllistää Suomessakin paljon nykyistä enemmän ihmisiä. Meidän ei kuitenkaan kannata seurata näiden maiden esimerkkiä kaikessa, vaan jatkaa monipuolisen energiantuotannon tiellä. Se on ollut Suomen vahvuus jo vuosikymmeniä, ja tuulivoimakin mahtuu mukaan yhtenä tuotantomuotona muiden joukossa. Tärkeintä on kuitenkin vähentää hiilidioksidipäästöjä, ja lisäksi tuulivoima auttaa vähentämään ulkomaisen fossiilienergian tuontia.

Moision kirjoituksessa pitää paikkansa, ettei tuulivoima ole haitatonta. Ei tosin ole mikään muukaan energiamuoto. Tuulivoiman meluhaitat ovat todellisia, mutta liikennemelua vähäisempiä, ja molempia voidaan torjua rakentamisen oikealla sijoittamisella. Maisemahaittojakin on, mutta eivät hiili- tai uraanikaivoksetkaan maisemia kaunista, ja nekin olemme omalla toiminnallamme hyväksyneet.

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 30.7.

31.7.2013

Raha ei riitä kaikkeen

Lähikuukausina valmistuva yleiskaava on herättänyt paljon keskustelua myös Pirkkalaisessa, ja aivan ansaitusti, sillä yleiskaava on epäilemättä tärkeimpiä ja kauaskantoisimpia päätöksiä, joita kunnassa tehdään. Yleiskaava ohjannee kunnan maankäyttöä vielä 2020-luvun lopullakin, ja tuskin sen mukaisesti rakennettuja palveluja ja asuntoalueita sen jälkeenkään puretaan.

Mitä silloin 2020-luvulla sitten tarvitaan? Terveydenhoitoa, vanhustenhoitoa, kouluja, päiväkoteja ja monia muita palveluita tarvitaan varmasti myös silloin. Samoin kunnan pitää huolehtia, että teillä pääsee ajamaan, ja vesi saadaan kulkemaan putkissa koteihin ja jätevetenä pois ilman merkittäviä vuotoja. Näistä asioista tuskin syntyy merkittäviä poliittisia erimielisyyksiä puolueiden tai valtuutettujen välille. Olennaista onkin se, kuinka paljon kaikenlaista muuta sitten tarvitaan, ja onko sen tarjoaminen verovaroilla välttämätöntä.

Kylmä totuus on nimittäin, että Suomella ei mene hyvin. Monet yritykset irtisanovat työntekijöitään, verot nousevat ja valtio vähentää menojaan. Kaikista tiukimmin valtio säästää kuntien rahoituksesta, joten Suomen kuntien taloustilanne tuskin ainakaan paranee lähivuosina. Tällaisessa tilanteessa minun on vaikea ajatella, että kunnan pitäisi tarjota koko ajan enemmän kaikenlaista, vaan pikemminkin yritän ajatella, mitä kunta voisi tehdä vähemmän, jotta rahat riittäisivät niihin tärkeimpiin asioihin. Mielestäni yleiskaavassa onkin aivan ilmeisiä karsimisen kohteita, joita voitaisiin muuttaa jo tässä vaiheessa, ettei kunta myöhemmin riehaannu investoimaan niihin.

Aivan ensimmäisenä karsisin yleiskaavasta Naistenmatkanlahden suuren satama-alueen. Ruoppauksineen ja maantäyttöineen huvijahtisatama maksaisi miljoonia euroja, eikä Pyhäjärven vesiliikenne ole niin vilkasta, että satamalle olisi tarvetta. Pirkkalalle riittää aivan hyvin, että kehitämme nykyisiä pienvenesatamia ja vaikka lisäämme soutuvenepaikkojen määrää. Tämä palvelee paljon useampia kuntalaisia ja säästää kunnan rahoja.

Toinen hyvä säästökohde olisi niin sanotun rantareitin toteuttaminen jo yleiskaavamerkinnän osalta siten, että aivan jokaista niemennokkaa ja lahtea ei tarvitsisi kierrellä, vaan reitti kulkisi enimmäkseen olemassa olevia väyliä pitkin. Näin säästyttäisiin suurilta reitinrakennuskuluilta ja myös monelta aivan turhalta riidalta eri puolilla kuntaa.

Samalla periaatteella karsisin kaavasta myös Kurikan ja Killon metsiä halkovan niin sanotun pyöräilyn valtatien, vaikka pyöräilyn ystävä olenkin. Nämä muutenkin pienet metsät eivät kaipaa uusia monta metriä leveitä asvaltoituja aukkoja keskellensä, ja tällaisen väylän kunnossapitokustannukset ovat erityisesti talvisin täysin kohtuuttomia käyttäjämääriin nähden.

Mieluummin laittaisin huomattavasti enemmän rahaa nykyisten kevyen liikenteen väylien parantamiseen ja kunnossapitoon, sillä nykyisellään Pirkkalan keskeisimmätkin väylät ovat paikoin vaarallisen huonossa kunnossa, kuten Liisa Heinänenkin totesi Pirkkalaisessa 10.7. Myös teiden osalta rahaa tulisi ohjata uuden rakentamisesta vanhan kunnossapitoon, sillä monien Pirkkalan asuntoalueiden tiet ovat kipeästi korjauksen tarpeessa.

Riku Merikoski
kunnanvaltuutettu (Vihr.)

Kirjoitus on julkaistu Pirkkalaisessa 24.7.

11.7.2013

EK ja backloading, totta vai tarua?

EU-parlamentti hyväksyi 3.7. päästöoikeuksien huutokauppojen lykkäämisen eli backloadingin, jolla pyritään hieman karsimaan EU:n päästöoikeusmarkkinoiden suurta ylijäämää lyhyellä aikavälillä. Toimenpide on aika mitätön, sillä komissio vältteli tehokkaampia toimia elinkeinoelämän lobbauksen pelossa, mutta ainakin sen antama signaali on oikeansuuntainen, eli EU-parlamentti pitää hiilidioksidipäästöjen nykyistä hintaa liian alhaisena niiden aiheuttamaan vahinkoon nähden.

Tästä huolimatta Elinkeinoelämän keskusliitto EK kertoi tiedotteessaan viime viikolla, että backloading murentaa luottamuksen päästömarkkinoihin, ja nostaa suomalaisten sähkön käyttäjien kustannuksia jopa 150 miljoonaa euroa, kun päästöoikeuksien hinta nousee 2,5 eurosta 6,5 euroon. Jälkimmäisiä lukuja ei mainita tiedotteessa, mutta esimerkiksi Kauppalehden artikkelissa niitä käytettiin. Varsinkin tuota 150 miljoonan euron lukua on kierrätetty eri medioissa laajalti ilman kritiikkiä. Tässä kirjoituksessa käyn läpi esitettyjen lukujen todenperäisyyttä.

Aloitetaan päästöoikeuksien alarajasta, 2,5 €/tCO2. Kun katsoo alla olevaa käyrää, voi todeta, että lähimmän päästöoikeusfutuurin päivän päätöshintojen minimi on 2,8 €. Vain päivänsisäisesti pahimmassa markkinapaniikissa on nähty 2,5 € hinta, mutta mitään markkinan yleistä hintaa se ei viime ajoilta edusta. Itse asiassa 3,5 – 4 € on paljon parempi arvio viime aikojen keskihinnasta ennen parlamentin backloading-päätöstä, kuten kuva 1 osoittaa.

Kuva 1. Kaksi eri aikavälin kuvaa päästöoikeuksien hintakehityksestä. Huomaa nuolella osoitettu päivä, jolloin EU-parlamentin päätös teki EK:n mielestä vakavasti markkinaa muuttavan päätöksensä. EK:n matematiikalla suomalaiset sähkön käyttäjät ovat muuten tienanneet 450 miljoonaa euroa vuodessa, kun päästöoikeudet ovat tulleet 16 eurosta 12 euroa alaspäin kahdessa vuodessa.
Entä sitten yläraja 6,5 €/tCO2? Ei näy tällä käyrällä, paitsi menneisyydessä, ja tuskin tulee näkymään vähään aikaan. Backloadingin siirtämä päästöoikeusmäärä ei riitä karsimaan järjestelmän rakenteellista ylijäämää, minkä tietää sekä EU-komissio että EK. Korkeimmat analyytikkoarviot kyllä puhuivat ennen backloading-päätöstä, että päästöhinnat nousevat 6,5 euroon, mutta useimmat olivat maltillisempia. Miten sitten käytännössä kävi?
Päätöksentekopäivänä (3.7.) päästöoikeusfutuuri nousi 10 % 4,7 euroon (pieni nysä kuvassa 1), mutta on sen jälkeen laskenut muutamassa päivässä vähän 4 € yläpuolelle, jossa se oli myös ennen päätöstä. Toisin sanottuna backloadingin markkinavaikutus näyttää kovin vähäiseltä, ja EK:n pelottelu siten hurjalta liioittelulta. Myös alempi vähän pidemmän ajan hintakatsaus päästöoikeuksien hintaan kuvassa 1 asettaa varsin kyseenalaiseksi käsityksen, että tämä hintanousu olisi jotenkin kohtalokas tai edes merkityksellinen.
Entä sitten 150 miljoonaa euroa? Sähkömarkkinoilla sähkön hinta määritellään normaalisti kalleimman markkinoilla olevan tuotannon mukaan. Pohjoismaissa tämä on melko usein hiililauhdesähkö, mutta ei kuitenkaan aina, varsinkaan kun uusiutuvan energian ja ydinvoiman määrä on lisääntymässä. Kokonaisuudessaan on arvioitu, että yhden euron hinnan päästöoikeuden hinnankorotus nostaa sähkön hintaa noin 0,7 €/MWh. Suomen sähkönkäyttö on noin 85 miljoonaa megawattituntia, josta teollisuus käyttää puolet, joten Suomen teollisuuden kustannukset olisivat EK:n 4 € nousuarvion perusteella voineet lisääntyä yli 100 milj. € ja muiden käyttäjien saman verran. Alla voi nähdä kuvassa 2 Suomen ensi vuoden sähkön hinnan kehittymisen markkinoilla. EK:n mainitsemaa kallista nousua ei vain näy, ja vain kuvitelmissa oleva nousu tuskin maksaa kovin paljon.
Kuva 2. Markkinoiden paras arvio Suomen keskimääräisestä sähköhinnasta vuodelle 2014. Näetkö kuvassa päästöoikeuksien hinnoista johtuvaa nousua, jolla EK pelottelee? Tuskin, sillä kuvan pieni loppunousukin alkoi jo ennen parlamentin päätöstä, ja johtui lähinnä sään ja polttoainehintojen muutoksista. Päätöksen jälkeen hinta on pysynyt paikoillaan.
Asiaan voidaan ottaa myös toisenlainen näkökulma. Suomen päästökaupan alaiset CO2-päästöt olivat vuonna 2012 yhteensä noin 30 miljoonaa tonnia, kuten tilastoista näkyy. Yksinkertaisempi kaveri voisi tietysti olettaa tämän tarkoittavan, että EK:n mainitsema 4 euron nousu päästöhinnoissa olisi tarkoittanut teollisuudelle 120 miljoonan euron lisäkustannusta päästökaupasta. Ei se kuitenkaan näin mene, sillä teollisuus on lobannut päästökauppaan laajan päästöoikeuksien ilmaisjaon. Itse asiassa Suomen teollisuudelle jaettiin vuonna 2012 jopa 38 miljoonan tonnin edestä ilmaisia päästöoikeuksia. Toisin sanottuna, jos päästöoikeuksien hinta olisi noussut EK:n mainitsemat 4 €, valtion jakamien ilmaisten päästöoikeuksien arvo olisi ollut tänä vuonna 4 € * 38 milj. = 152 milj. € enemmän. Tämä arvonnousu olisi siis hyvinkin kattanut sähkön hinnan noususta mahdollisesti tulleen tappion. 
Loppuun otan vielä kolmannen, finanssimarkkinanäkökulmaa käsittelevän esimerkin. Jos EK todella pelkää, että päästöoikeuksien hinta on kohta 6,5 €/tCO2, sen kannattaisi ilman muuta kehottaa jäsenyrityksiään ostamaan päästöoikeuksia nykyisellä markkinahinnalla. Jos taas EK uskoo sähkön hinnan nousevan backloadingin myötä, jäsenyritysten kannattaisi suojata sähkön hankintansa pitkälle eteenpäin. Näin ne voisivat välttää kaikki mahdollisesti nousevista päästöoikeushinnoista tulevat kustannukset, tai tehdä jopa voittoa ostamalla oikeuksia yli oman tarpeensa. Kauppa päästöoikeuksillahan ei nimittäin erityisesti eroa pörssiosakkeista, ja jos joku on varma osakkeen tai päästöoikeuden noususta, niitä kannattaa ilman muuta ostaa. Jos taas EK ja muut raivokkaasti backloadingia vastaan kampanjoineet tahot eivät toimi näin, ne eivät itsekään usko sanomaansa.

4.7.2013

Vihreiden yleiskaavakannanotto

Tutustuimme Pirkkalan Vihreiden väellä yleiskaavan kiistanalaisimpiin alueisiin pari viikkoa sitten kesäisellä kierroksella. Keskustelimme pitkään muodostaaksemme yhteisiä kantoja Pirkkalan uuden yleiskaavan suhteen. Kaavan valmistuminen on kestänyt jo liian pitkään, ja nyt olisi vihdoin aika saada kaava päivitetyksi – olkoonkin, että sen yksityiskohdissa on parantamisen varaa.

Meistä on ikävää, että kaava jouduttiin valtakunnallisten, kaukana tulevaisuudessa olevien liikennehankkeiden, valmistelun vuoksi rajaamaan vain kehätien sisäpuolelle. Jos edes Pirkkalan taajama-alueisiin selvästi kuuluvat Sankila ja Toivio olisi saatu uuden yleiskaavan sisään, paineita rakentaa moottoritien sisäpuolelle olisi vähemmän. Pirkkalan päättäjistä riippumattomista syistä näin ei kuitenkaan voitu tehdä.

Kurikassa uusi kaava näyttää kaventavan jo muutoinkin kohtuullisen kapeaksi jäänyttä viherkäytävää, kun myös ulkoilureitin toiselle puolelle tehdään uutta asuinaluetta Kurikantien varteen. Ymmärrämme, että kasvavassa ja kehittyvässä kunnassa uusia asuinalueita on löydettävä, mutta kuntalaiset tarvitsevat myös viihtyisiä ulkoilualueita. Ainakin uudet asuinalueet on tehtävä maastoon sopiviksi niin, että uudet asunnot eivät tule aivan reitin viereen, vaan asemakaavoissa metsän puolelle jää viheralueita. Näin asuinympäristö ja ulkoilureitit ovat viihtyisämpiä niin uusille kuin vanhoillekin asukkaille. Tämä on hyvä periaate myös muualla kunnassa.

Naistenmatkanlahden huvivenesataman aluelaajennus on myös herättänyt meissä ihmetystä. Monet meistä Vihreistä epäilevät avoimesti koko sataman tarvetta ja sen sijoittamista matalaan lahteen, mutta ilmeisesti maakuntakaavan satamamerkintä rajoittaa kunnan mahdollisuuksia tässä asiassa. Satama olisi miljoonien eurojen investointi, eikä sen rakentamista ainakaan helpota, että Naistenmatkanlahden edustan sedimenttinäytteiden perusteella osa pohjan maa-aineksesta lienee pilaantunutta. Joka tapauksessa satamasta on tehtävä perusteelliset ympäristöselvitykset, ennen kuin sen rakentamista voidaan aloittaa.

Luonnollisesti yleiskaavassa on paljon muitakin yksittäisiä asioita, joista ryhmällämme on voimakkaita mielipiteitä, mutta yhteen kirjoitukseen niitä kaikkia ei tietenkään saa mahtumaan. Kaikesta huolimatta uusi yleiskaava on hyvin tarpeellinen väline kehittäessämme kuntaa 2020-luvun haasteiden varalle.

Vihreän valtuustoryhmän puolesta
Riku Merikoski, valtuustoryhmän puheenjohtaja