Pirkkalan valtuuston vuoden ensimmäinen kokous pidettiin tänään. Päivän suurina aiheina olivat Pirkanmaan liiton Pertti Fagerlundin esitys Pirkkalaan kaavaillusta logistiikkakeskuksesta sekä Pirkkalan vuokratalot Oy:n myynti. Fagerlundin esitys vahvisti vain sitä, mitä kovasti Pirkkalassa pelätäänkin, eli Toivion ja Sääksjärven välistä metsää olisi tarkoitus asfaltoida neliökilometrikaupalla. (Ei, tämä ei ole liioittelua, vaan näin suunnitelmat sanovat.) Kaikki valtuustoryhmät esittivät kyllä huolensa hankkeesta, mutta puheenvuorojen määrää rajoitettiin, joten kaikkea ei ehtinyt kysyä. Vihreinä olimme erityisen huolissamme kuntalaisten ulkoilumahdollisuuksien heikentymisestä ja alueen luontoarvojen kohtalosta.
Päivän varsinainen suuri asia oli kuitenkin Pirkkalan vuokratalojen myynti, josta päivän Aamulehdessäkin näytti olleen ansiokas kirjoitus. Kiivaan ja värikkään keskustelun jälkeen vuokratalot kuitenkin myytiin äänin 21-14. Sen verran järkeä päätökseen kuitenkin saatiin, että tontteja ei myyty VVO:lle ja Hämeen vuokrakodeille ehdotettuun käsittämättömään alihintaan.
Vuokratalot sen sijaan menivät kaupaksi Kokoomuksen ja SDP:n äänin. Kokoomukselta tämä ei ole mitenkään ihmeellistä tai odottamatonta, mutta SDP voisi kyllä päätöksellään osallistua takinkäännön MM-kisoihin. Nettisivut ovatkin tässä asiassa varsin lahjomattomat.
SDP:n kotisivut nyt
SDP:n kotisivut aikaisemmin (Googlen välimuistista, kiinnittäkää huomiota 1. kappaleen loppuun)
Kiinnittäkää huomionne ensimmäisen kappaleen loppuun. Voiko asiaa tuon selkeämmin sanoa? Ainakin yhden demarivaltuutetun mukaan vuokra-asuntojen pitäminen oli heillä myös teemana edellisissä kuntavaaleissa. Ainakin oma luottamukseni kärsi kyllä tässä kovan kolauksen. Kahdelle SDP:n valtuutetulle, Kai-Pekka Mattilalle ja Timo Tuomiselle, on kuitenkin annettava rehellinen tunnustus oman mielipiteen pitämisestä ja vaalilupausten takana seisomisesta. Omasta ryhmästäni suuren kunnioituksen ansaitsee Harri Aalto, joka teki valtavan taustatyön vastustavaa esitystä varten.
Valitettavasti se ei tällä kertaa riittänyt, mutta toivottavasti pahimmat pelkomme eivät toteudu. Vuokra-asuntojen määrä ei saisi vähentyä Pirkkalassa, kun niistä on jo nyt pulaa, mutta toinen ostaja Hämeen Vuokrakodit ilmaisi avoimesti kokouksessa, että osa asunnoista myydään. Valtuuston päätä tämä ei silti kääntänyt. Vuokrat tulevat joka tapauksessa kohoamaan nopeasti, sopimuksen mukaan kolmessa vuodessa markkinatasolle.
16.1.2008
Taas meitä holhotaan
Yle kertoo tänään jälleen melkoisesta holhousyhteiskunnan rakennusyrityksestä.
http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/oikea/id80020.html
En vastusta alaikäisten rahapelirajoituksia, vaikka en uskokaan niiden olevan kovin toimivia, mutta rajoitusten toteutusehdotukset ovat järkyttäviä. Kolikkopeliin vaadittava "pelikortti" on kovin epäkäytännöllinen, ja kitkee varmasti erityisesti satunnaista, täysin harmitonta vaihtorahojen kanssa leikkimistä. Ongelmapelaajille se ei kuitenkaan muodosta minkäänlaista estettä, niin kuin joku RAY:n asiantuntijakin ymmärsi uutisissa epäillä.
Kolikkopelien rajoittaminen on kuitenkin mitätön toimi verrattuna siihen pöyristyttävään hölmöyteen, että Internet-pelaamista, kuten nettipokeria, halutaan rajoittaa nettisensuurilla. Ehdotuksen mukaan tiedonvälitys ulkomaalaisille pelipalvelimille tulisi estää ja maksujen välitys näiden yhtiöiden pelitileille estää. Mitähän seuraavaksi halutaankaan kieltää, ehkäpä pääsy hallitusta arvosteleville sivuille?
Selvityksessä pohditaan jopa mahdollisuutta, että laittomassa pelissä rahansa hävinnyt voisi vaatia rahansa takaisin palveluntarjoajalta. Ehdotus on lähinnä naurettava - onhan jokaisen pelaajan muutenkin tiedostettava se mahdollisuus, että uhkapelissä voi myös hävitä. Valtio ei voi ryhtyä suojaamaan ihmisiä kaikilta mahdollisilta tyhmyyksiltä, tai muuten rajoitetaan kansalaisten vapauksia vakavasti. Eikö Suomessakin ihmisen tulisi olla itse vastuussa omista teoistaan?
Rahansahan voi sitä paitsi hukata miljoonalla eri tavalla. Jollekulle ongelmana voivat olla uhkapelit, toiselle vaatteet ja kolmannelle autot. Pitäisikö valtion taata myös vaatteiden tai autojen ostajan oikeudet saada rahansa takaisin, jos ostajalla ei olekaan varaa näihin tuotteisiin?
Päivän valonpilkahduksena sentään pohditaan alkoholin varoitustarroista luopumista jo ennen käyttöönottoa. Niiden tehoon en ole uskonut missään vaiheessa.
http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/oikea/id80020.html
En vastusta alaikäisten rahapelirajoituksia, vaikka en uskokaan niiden olevan kovin toimivia, mutta rajoitusten toteutusehdotukset ovat järkyttäviä. Kolikkopeliin vaadittava "pelikortti" on kovin epäkäytännöllinen, ja kitkee varmasti erityisesti satunnaista, täysin harmitonta vaihtorahojen kanssa leikkimistä. Ongelmapelaajille se ei kuitenkaan muodosta minkäänlaista estettä, niin kuin joku RAY:n asiantuntijakin ymmärsi uutisissa epäillä.
Kolikkopelien rajoittaminen on kuitenkin mitätön toimi verrattuna siihen pöyristyttävään hölmöyteen, että Internet-pelaamista, kuten nettipokeria, halutaan rajoittaa nettisensuurilla. Ehdotuksen mukaan tiedonvälitys ulkomaalaisille pelipalvelimille tulisi estää ja maksujen välitys näiden yhtiöiden pelitileille estää. Mitähän seuraavaksi halutaankaan kieltää, ehkäpä pääsy hallitusta arvosteleville sivuille?
Selvityksessä pohditaan jopa mahdollisuutta, että laittomassa pelissä rahansa hävinnyt voisi vaatia rahansa takaisin palveluntarjoajalta. Ehdotus on lähinnä naurettava - onhan jokaisen pelaajan muutenkin tiedostettava se mahdollisuus, että uhkapelissä voi myös hävitä. Valtio ei voi ryhtyä suojaamaan ihmisiä kaikilta mahdollisilta tyhmyyksiltä, tai muuten rajoitetaan kansalaisten vapauksia vakavasti. Eikö Suomessakin ihmisen tulisi olla itse vastuussa omista teoistaan?
Rahansahan voi sitä paitsi hukata miljoonalla eri tavalla. Jollekulle ongelmana voivat olla uhkapelit, toiselle vaatteet ja kolmannelle autot. Pitäisikö valtion taata myös vaatteiden tai autojen ostajan oikeudet saada rahansa takaisin, jos ostajalla ei olekaan varaa näihin tuotteisiin?
Päivän valonpilkahduksena sentään pohditaan alkoholin varoitustarroista luopumista jo ennen käyttöönottoa. Niiden tehoon en ole uskonut missään vaiheessa.
18.12.2007
Kirjoituskilpailun teksti
”Tekniikka” 42 vuoden kuluttua
Heräsin aamulla radiosta tulviviin muinaisiin hitteihin. Kaija Koo kyseli yhä rakkauden keksijää. Kirosin mielessäni, kun en muistanut naisen nimeä – olihan siitä tutkimuksesta saanut sentään Nobelin. Suutelin silti nukkuvaa vaimoani, oli kuitenkin hääpäivämme, ties kuinka mones. Ajastin keittiössä aamiaisen valmistumaan ja siirryin suihkuun. Sen jälkeenkin olin yhä puolinukuksissa, mutta vaatteeni olivat sentään älykkäästi silinneet yön aikana. Otin lehden kaapista ja totesin sen jo päivittyneen. Lapset pitivät tapaani outona – kuka nyt tänä päivänä lukisi paperilta, mutta vanhat tavat kuolevat hitaasti. Onneksi enää ei sentään heitetty paperikasaa iltaisin pois. Puuro, tee ja paahtoleivät ilmoittivat valmistumisestaan, ja aloin syödä.
Näppäilin vielä jääkaapille parin päivän ruokatilauksemme ja lähdin töihin. Vuores näytti nykyään hyvältä, puutkin olivat jo nähneet kolmisenkymmentä kesää. Oli maaliskuu, ja pikaratikkapysäkille kävellessäni muistelin menneitä talvia. Tuntui oudolta, että nuoruudessani olin hiihdellyt näissä maisemissa. Hyppäsin ratikkaan, ja pohdin, että toisaalta ne ovat paremmin aikatauluissa nykyään. Nokian teknillinen yliopisto näkyi jo ikkunasta, ja painoin nappia poistuakseni. Uuteen nimeen oli vieläkin vaikea tottua, vaikka yksityistämisestä oli jo aikaa.
Tänään oli suuri päiväni töissä, mutta työhuone odotti entisellään. Avasin koneen ja tarkistelin koodiani. Työkaverit kyselivät tunnelmia verkossa, kävipä jokunen ovellakin. Annoin pari videohaastattelua, vaikka niihin oli vaikea keskittyä. Vuosikymmenten työni tulos kiinnosti selvästi muitakin, mutta varmasti eniten minua. Halusin Vastauksen suureen Kysymykseen. Käynnistin ohjelman, ja laskenta alkoi. Tehtävä ei ollut vähäinen, mutta arvioin vastauksen tulevan parin tunnin kuluttua. Lähdin lounaalle keskustaan, jossa valinnanvara oli kasvanut – kebab-paikkoja oli entistä enemmän.
Palailin töihin puolen päivän jälkeen, ja totesin ihmeissäni tulostimen jo toimivan. En yleensä ottanut tuloksia paperille, mutta tämä ei ollutkaan mikä tahansa koe. Katsoin päällimmäistä arkkia, ja pudistin päätäni. Päättelin jonkin toisen ohjelman häirinneen luomustani, ja päätin kokeilla uudestaan suljettuani koneen muut ohjelmat. Järjestelin paikkoja, vastailin toimittajien tiedusteluihin sekä mietin lomaa ja eläkepäiviä. Viime aikoina oli nimittäin tuntunut siltä, että olin saanut tarpeekseni. Hermostuneena kestin pari tuntia odotusta, kunnes lopulta kone kertoi olevansa valmis. En pitänyt koneen puheesta, koska en erottanut sitä oikeasta ihmisäänestä, mutta ainakin nyt tiesin ohjelman toimineen. Ohjelman vastaus oli yhä sama. Lähetin sen kaikille kysyneille, ja kiirehdin ulos ovesta. En halunnut vastata enää yhdellekään uteliaalle.
Masentuneena kävelin alikulkutunnelin kautta kohti ratikan pysäkkiä. Kävin kaikesta huolimatta ostamassa kukkia ja suunnittelin iltaa. Lähdin ylittämään Insinöörinkatua, mutta liukastuin – eihän kukaan enää valmistanut kunnon talvikenkiä. Auto yritti jarruttaa, mutta aivan liian myöhään. Lensin tuulilasiin ja putosin jalkakäytävälle. Viimeisenä ajatuksenani muistin ohjelman vastauksen ja ymmärsin.
Heräsin valkoisessa huoneessa. Oli hiljaista. Katsoin sängyn päädyn konetta, ja totesin parin päivän kuluneen. Samassa ajatukseni palasivat siihen, mihin olin jäänyt, ja aloin nauraa. Nauroin ensin varovasti, sitten sydämeni pohjasta. Kaikki se vuosien työ, josta maksettiin sentään reipasta palkkaakin, ja tässä on tulos. Ehkä minun olisi pitänyt itkeä, mutta en kyennyt. Hoitaja saapui paikalle, ja huolestunut ilme kertoi selvästi mielisairausepäilyistä.
En koskaan palannut töihin. Sairasloman jälkeenkään en enää halunnut koneeni ääreen, vaan halusin viettää aikaa perheen kanssa. Lomalle lähtökin oli helppoa, sillä magneettijuna vei nopeasti aina Etelä-Unioniin asti. Junayhteyden tultua lentomelu oli onneksi vähentynyt, sillä lentäminen oli paljon kalliimpaa. Jäin eläkkeelle, ja vaikka joku varmasti jatkoi työtäni, minua ei juuri kiinnostanut. Joku muu sai selvittää, mikä oli yleinen suuri Kysymys tai oliko Vastaus edes oikea, mutta minulle se riitti. Sillä nyt tiesin, kuinka monta työvuotta oli tarpeeksi ja kuinka pitkään olin ollut naimisissa. Olinhan saanut oman Vastaukseni täsmällisenä kokonaislukuna. Se luku on 42.
Voitin tällä tekstillä Tampereen teknillisen yliopiston ylioppilaskunnan juhlavuoden kirjoituskilpailun lokakuussa. En julkaissut sitä aikaisemmin, koska se ilmestyi ensin ylioppilaskunnan lehdessä.
Heräsin aamulla radiosta tulviviin muinaisiin hitteihin. Kaija Koo kyseli yhä rakkauden keksijää. Kirosin mielessäni, kun en muistanut naisen nimeä – olihan siitä tutkimuksesta saanut sentään Nobelin. Suutelin silti nukkuvaa vaimoani, oli kuitenkin hääpäivämme, ties kuinka mones. Ajastin keittiössä aamiaisen valmistumaan ja siirryin suihkuun. Sen jälkeenkin olin yhä puolinukuksissa, mutta vaatteeni olivat sentään älykkäästi silinneet yön aikana. Otin lehden kaapista ja totesin sen jo päivittyneen. Lapset pitivät tapaani outona – kuka nyt tänä päivänä lukisi paperilta, mutta vanhat tavat kuolevat hitaasti. Onneksi enää ei sentään heitetty paperikasaa iltaisin pois. Puuro, tee ja paahtoleivät ilmoittivat valmistumisestaan, ja aloin syödä.
Näppäilin vielä jääkaapille parin päivän ruokatilauksemme ja lähdin töihin. Vuores näytti nykyään hyvältä, puutkin olivat jo nähneet kolmisenkymmentä kesää. Oli maaliskuu, ja pikaratikkapysäkille kävellessäni muistelin menneitä talvia. Tuntui oudolta, että nuoruudessani olin hiihdellyt näissä maisemissa. Hyppäsin ratikkaan, ja pohdin, että toisaalta ne ovat paremmin aikatauluissa nykyään. Nokian teknillinen yliopisto näkyi jo ikkunasta, ja painoin nappia poistuakseni. Uuteen nimeen oli vieläkin vaikea tottua, vaikka yksityistämisestä oli jo aikaa.
Tänään oli suuri päiväni töissä, mutta työhuone odotti entisellään. Avasin koneen ja tarkistelin koodiani. Työkaverit kyselivät tunnelmia verkossa, kävipä jokunen ovellakin. Annoin pari videohaastattelua, vaikka niihin oli vaikea keskittyä. Vuosikymmenten työni tulos kiinnosti selvästi muitakin, mutta varmasti eniten minua. Halusin Vastauksen suureen Kysymykseen. Käynnistin ohjelman, ja laskenta alkoi. Tehtävä ei ollut vähäinen, mutta arvioin vastauksen tulevan parin tunnin kuluttua. Lähdin lounaalle keskustaan, jossa valinnanvara oli kasvanut – kebab-paikkoja oli entistä enemmän.
Palailin töihin puolen päivän jälkeen, ja totesin ihmeissäni tulostimen jo toimivan. En yleensä ottanut tuloksia paperille, mutta tämä ei ollutkaan mikä tahansa koe. Katsoin päällimmäistä arkkia, ja pudistin päätäni. Päättelin jonkin toisen ohjelman häirinneen luomustani, ja päätin kokeilla uudestaan suljettuani koneen muut ohjelmat. Järjestelin paikkoja, vastailin toimittajien tiedusteluihin sekä mietin lomaa ja eläkepäiviä. Viime aikoina oli nimittäin tuntunut siltä, että olin saanut tarpeekseni. Hermostuneena kestin pari tuntia odotusta, kunnes lopulta kone kertoi olevansa valmis. En pitänyt koneen puheesta, koska en erottanut sitä oikeasta ihmisäänestä, mutta ainakin nyt tiesin ohjelman toimineen. Ohjelman vastaus oli yhä sama. Lähetin sen kaikille kysyneille, ja kiirehdin ulos ovesta. En halunnut vastata enää yhdellekään uteliaalle.
Masentuneena kävelin alikulkutunnelin kautta kohti ratikan pysäkkiä. Kävin kaikesta huolimatta ostamassa kukkia ja suunnittelin iltaa. Lähdin ylittämään Insinöörinkatua, mutta liukastuin – eihän kukaan enää valmistanut kunnon talvikenkiä. Auto yritti jarruttaa, mutta aivan liian myöhään. Lensin tuulilasiin ja putosin jalkakäytävälle. Viimeisenä ajatuksenani muistin ohjelman vastauksen ja ymmärsin.
Heräsin valkoisessa huoneessa. Oli hiljaista. Katsoin sängyn päädyn konetta, ja totesin parin päivän kuluneen. Samassa ajatukseni palasivat siihen, mihin olin jäänyt, ja aloin nauraa. Nauroin ensin varovasti, sitten sydämeni pohjasta. Kaikki se vuosien työ, josta maksettiin sentään reipasta palkkaakin, ja tässä on tulos. Ehkä minun olisi pitänyt itkeä, mutta en kyennyt. Hoitaja saapui paikalle, ja huolestunut ilme kertoi selvästi mielisairausepäilyistä.
En koskaan palannut töihin. Sairasloman jälkeenkään en enää halunnut koneeni ääreen, vaan halusin viettää aikaa perheen kanssa. Lomalle lähtökin oli helppoa, sillä magneettijuna vei nopeasti aina Etelä-Unioniin asti. Junayhteyden tultua lentomelu oli onneksi vähentynyt, sillä lentäminen oli paljon kalliimpaa. Jäin eläkkeelle, ja vaikka joku varmasti jatkoi työtäni, minua ei juuri kiinnostanut. Joku muu sai selvittää, mikä oli yleinen suuri Kysymys tai oliko Vastaus edes oikea, mutta minulle se riitti. Sillä nyt tiesin, kuinka monta työvuotta oli tarpeeksi ja kuinka pitkään olin ollut naimisissa. Olinhan saanut oman Vastaukseni täsmällisenä kokonaislukuna. Se luku on 42.
Voitin tällä tekstillä Tampereen teknillisen yliopiston ylioppilaskunnan juhlavuoden kirjoituskilpailun lokakuussa. En julkaissut sitä aikaisemmin, koska se ilmestyi ensin ylioppilaskunnan lehdessä.
5.12.2007
Itsenäisyyspäivän juhlapuhe
Olin tänään pitämässä juhlapuheen Pirkkalan yhteislukion yhdistetyssä itsenäisyyspäivä- ja ylioppilasjuhlassa. Puheeni on tässä.
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen.
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa,
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien.
Hyvät uudet ylioppilaat, arvoisat lukiolaiset ja muut juhlavieraat! Näin alkaa meidän kaikkien tuntema Johan Ludvig Runebergin sanoittama Maamme-laulu, se vanha Cajanderin suomennos. Totisesti on syytä juhlaan, kun Suomi täyttää 90 vuotta, ja Pirkkalan kunnallakin on juhlavuosi. En ole ennen pitänyt juhlapuhetta, ja niinpä turvauduin innoitusta etsiessäni tähän perinteiseen lähteeseen.
On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret, manteret
ne meist on kultaiset.
Ovatpa meille rakkahat
koskemme kuohuineen,
ikuisten honkain huminat,
täht´yömme, kesät kirkkahat,
kaikk´kuvineen ja lauluineen
mi painui sydämeen.
Kaikki tässä runossa ei pidä enää paikkansa. Suomi ei todellakaan ole jäänyt köyhäksi, vaan Suomi on vuosikymmenten työllä nostettu yhdeksi maailman rikkaimmista ja tasa-arvoisimmista maista – ja sitä paitsi Kittilän Suurikuusikossa ollaan aloittamassa kaivostoimintaa Euroopan suurimman todetun kultaesiintymän tienoilla. Kaivosyhtiökin on ulkomainen, joten ei niillä vierailla niin kovin kova kiire hylkäämään ole.
Mutta minusta näiden säkeistöjen ydin on kuitenkin luonnonkuvauksessa. Minusta suomalainen luonto on vaikuttavampi kuin mikään ihmiskäsin tehty. Maailman korkein rakennus tai suurin moottoritie on mitätön luonnon ihmeiden rinnalla. Mitä on suurinkaan kone pienimmänkin ötökän vierellä, kun kuitenkin pieni eläin pystyy tekemään suunnattoman paljon sellaista, mikä ei koneelta onnistu? Erämaan katselu tunturin laelta, elokuisen tähtitaivaan ihmettely puhtaassa järvessä kelluen, juhannusöinen kirjan lukeminen auringon valossa – kaikki ne ovat elämyksiä, joita moni muu maa ei ihmisilleen tarjoa. Onneksi Suomessamme on säilytetty paljon luontoa, ja toivon syvästi, että sitä riittää ihmeteltäviksi vielä kaikille tuleville sukupolville.
Täss auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat,
kun päivä piili pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss Suomen kansan vaikeimmat
he vaivat kokivat.
Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?
Täss on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss iloaan on nauttinut
ja murheitansa huokaillut
se kansa, jolle muinaisin
kuormamme pantihin.
Suomessa itsenäisyyspäivänä puhutaan usein sodista. Minulla ei kuitenkaan ole sodasta juurikaan sanottavaa, ainakaan sellaista, mitä ette olisi jo kuulleet. Sääli sinänsä, että Runebergin 150 vuotta vanhat sanat voidaan aivan yhtä hyvin soveltaa myös myöhemmin meitä kohdanneisiin sotiin. Monesti mietinkin, ovatko ihmiset oppineet mitään. Ensimmäisen kiven heittäminen on aina ollut helpompaa kuin rauhan ylläpitäminen, ja eri puolilla maailmaa soditaan yhä.
Väitän kuitenkin, että jokin on muuttunut, ainakin täällä Euroopassa. Läntisessä Euroopassa ei ole sodittu vuoden 1945 jälkeen. Siitä on kulunut nyt 62 vuotta. Varsin nopeasti voi historiasta tarkistaa, että 62 vuotta rauhaa esimerkiksi Ranskan ja Saksan välillä on Euroopan historiassa todella pitkä aika. Minä uskon, että tässä Euroopan yhdentymisellä on ollut suuri vaikutus. Olemme ehkä sen myötä menettäneet hieman päätäntävaltaa joissakin asioissa, mutta minä uskon, että se on täysin sen arvoista, jos meidän tai lastemme ei sen ansiosta tarvitse ryhtyä taisteluihin. On varmasti yhteinen toiveemme, ettei Runebergin sanoja tarvitse taas nähdä käytännössä.
Tääll´olo meill on verraton
ja kaikki suotuisaa,
vaikk onni mikä tulkohon,
maa isänmaa se meillä on.
Mi maailmass on armaampaa
ja mikä kallimpaa?
Och här och här är detta land.
Vårt öga ser det här,
Vi kunna sträcka ut vår hand
Och visa glatt på sjö och strand
Och säga: se det landet där.
Vårt fosterland det är.
Niin, yksi säkeistö myös ruotsiksi, ruotsiksihan nämä on alun perin kirjoitettu. Tekisi mieleni sanoa lukiolaisille: katsokaa nyt, onhan tästä ruotsin opiskelusta hyötyä, juurihan pidän tässä tätä juhlapuhetta. Vähän vakavammin ilmaistunta sanoisin asian näin. Tässä vaiheessa elämää, nuorena, ei kannata sulkea yhtään ovea edestään, ja tänäkin päivänä myös ruotsin kielen osaamista tarvitaan. Jos sitä on opiskellut, ei tuota opiskelua kannata heittää hukkaan, vaan ruotsikin kannattaa kirjoittaa, vaikkei se enää pakollista olekaan.
Kielen käsittely tuo mieleeni jälleen yhden minulle rakkaan asian Suomessa. Se on suomen kieli, pienellä kirjaimella ja erikseen. Tällä kielellä puhun, tällä kielellä ajattelen, sitä kieltä kannattaa varjella. Minun on jo nyt helppo todeta, että oma äidinkieli on ainoa kouluaine, jonka merkitys on suuri täysin alasta riippumatta. Kehotan siis teitä: Miettikää sanojanne! Ja silloinkin, kun sanotte jotakin lainasanoin, kannattaa pohtia, miten saman voisi ilmaista suomeksi. Suomenkieliset sanat ymmärretään yleensä paljon paremmin, enkä usko, että on ainakaan haitaksi, jos teitä ymmärretään.
Jos loistoon meitä saatettais
vaikk´ kultapilvihin,
mis itkien ei huoattais,
vaan tärkein riemun sielu sais,
ois tähän köyhään kotihin
haluamme kuitenkin.
Totuuden, runon kotimaa
maa tuhatjärvinen
miss´ elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.
Minusta tämän runon hienoimpia ajatuksia on, että onni ei ole sitä, kun saa kaiken. Ei, vaan sitä, että tyytyy siihen, kun saa riittävästi. On hienoa, että suomalaiseen perinteiseen isänmaallisuuteen liittyy myös vaatimattomuus, sillä isänmaallisuus on vaikea taito. Aivan liian monessa maassa, myös Suomessa, se on mennyt ja menee yhä toisinaan kiihkoiluksi. Vaikka arvostaa ja puolustaa omia perinteitään, on silti tärkeää kunnioittaa myös muiden arvoja, ja nähdä myös oman maansa ongelmat.
Säkeistön lopussa mainitaan yksi itsenäisyyden avainsana: vapaus. Aivan näinä päivinä meillä kaikilla on ollut mahdollisuus arvioida vertailemalla, mitä vapaus tarkoittaa. 99 % äänistä yhdelle puolueelle, toimittajien murhat, vaalitarkkailun estäminen, eri mieltä olevien pidättäminen ja heidän toimintansa kieltäminen näyttävät jälleen olevan arkipäivää eräässä naapurimaassa. Vaikka politiikka ei kiinnostaisikaan, kannattaa silti miettiä, kuinka tärkeä on oikeus olla eri mieltä, ja vapaus vaikuttaa haluamallaan tavalla. Näihin oikeuksiin ei ole syytä suhtautua kevyesti, sillä ne ovat länsimaisen demokratian perusarvoja. Minusta meillä kaikilla on velvollisuus puolustaa niitä, jos niitä joskus Suomessakin uhataan.
Sun kukoistukses kuorestaan
se kerran puhkeaa,
viel lempemme saa hehkullaan
sun toivos, riemus nousemaan,
ja kerran, laulus synnyinmaa
korkeemman kaiun saa.
Tämän viimeisen säkeistön sanat osoitan erityisesti uusille ylioppilaille. Elämänne parhaat ajat ovat edessäpäin, vaikka minusta lukion loppupuoli olikin hauskaa aikaa. Antakaa kukoistuksenne puhjeta, toivonne ja riemunne nousta, ja iloitkaa itsenäisestä 90-vuotiaasta Suomesta. Toivotan kaikille hyvää itsenäisyyspäivää ja onnellista joulun odotusta!
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen.
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa,
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien.
Hyvät uudet ylioppilaat, arvoisat lukiolaiset ja muut juhlavieraat! Näin alkaa meidän kaikkien tuntema Johan Ludvig Runebergin sanoittama Maamme-laulu, se vanha Cajanderin suomennos. Totisesti on syytä juhlaan, kun Suomi täyttää 90 vuotta, ja Pirkkalan kunnallakin on juhlavuosi. En ole ennen pitänyt juhlapuhetta, ja niinpä turvauduin innoitusta etsiessäni tähän perinteiseen lähteeseen.
On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret, manteret
ne meist on kultaiset.
Ovatpa meille rakkahat
koskemme kuohuineen,
ikuisten honkain huminat,
täht´yömme, kesät kirkkahat,
kaikk´kuvineen ja lauluineen
mi painui sydämeen.
Kaikki tässä runossa ei pidä enää paikkansa. Suomi ei todellakaan ole jäänyt köyhäksi, vaan Suomi on vuosikymmenten työllä nostettu yhdeksi maailman rikkaimmista ja tasa-arvoisimmista maista – ja sitä paitsi Kittilän Suurikuusikossa ollaan aloittamassa kaivostoimintaa Euroopan suurimman todetun kultaesiintymän tienoilla. Kaivosyhtiökin on ulkomainen, joten ei niillä vierailla niin kovin kova kiire hylkäämään ole.
Mutta minusta näiden säkeistöjen ydin on kuitenkin luonnonkuvauksessa. Minusta suomalainen luonto on vaikuttavampi kuin mikään ihmiskäsin tehty. Maailman korkein rakennus tai suurin moottoritie on mitätön luonnon ihmeiden rinnalla. Mitä on suurinkaan kone pienimmänkin ötökän vierellä, kun kuitenkin pieni eläin pystyy tekemään suunnattoman paljon sellaista, mikä ei koneelta onnistu? Erämaan katselu tunturin laelta, elokuisen tähtitaivaan ihmettely puhtaassa järvessä kelluen, juhannusöinen kirjan lukeminen auringon valossa – kaikki ne ovat elämyksiä, joita moni muu maa ei ihmisilleen tarjoa. Onneksi Suomessamme on säilytetty paljon luontoa, ja toivon syvästi, että sitä riittää ihmeteltäviksi vielä kaikille tuleville sukupolville.
Täss auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat,
kun päivä piili pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss Suomen kansan vaikeimmat
he vaivat kokivat.
Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?
Täss on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss iloaan on nauttinut
ja murheitansa huokaillut
se kansa, jolle muinaisin
kuormamme pantihin.
Suomessa itsenäisyyspäivänä puhutaan usein sodista. Minulla ei kuitenkaan ole sodasta juurikaan sanottavaa, ainakaan sellaista, mitä ette olisi jo kuulleet. Sääli sinänsä, että Runebergin 150 vuotta vanhat sanat voidaan aivan yhtä hyvin soveltaa myös myöhemmin meitä kohdanneisiin sotiin. Monesti mietinkin, ovatko ihmiset oppineet mitään. Ensimmäisen kiven heittäminen on aina ollut helpompaa kuin rauhan ylläpitäminen, ja eri puolilla maailmaa soditaan yhä.
Väitän kuitenkin, että jokin on muuttunut, ainakin täällä Euroopassa. Läntisessä Euroopassa ei ole sodittu vuoden 1945 jälkeen. Siitä on kulunut nyt 62 vuotta. Varsin nopeasti voi historiasta tarkistaa, että 62 vuotta rauhaa esimerkiksi Ranskan ja Saksan välillä on Euroopan historiassa todella pitkä aika. Minä uskon, että tässä Euroopan yhdentymisellä on ollut suuri vaikutus. Olemme ehkä sen myötä menettäneet hieman päätäntävaltaa joissakin asioissa, mutta minä uskon, että se on täysin sen arvoista, jos meidän tai lastemme ei sen ansiosta tarvitse ryhtyä taisteluihin. On varmasti yhteinen toiveemme, ettei Runebergin sanoja tarvitse taas nähdä käytännössä.
Tääll´olo meill on verraton
ja kaikki suotuisaa,
vaikk onni mikä tulkohon,
maa isänmaa se meillä on.
Mi maailmass on armaampaa
ja mikä kallimpaa?
Och här och här är detta land.
Vårt öga ser det här,
Vi kunna sträcka ut vår hand
Och visa glatt på sjö och strand
Och säga: se det landet där.
Vårt fosterland det är.
Niin, yksi säkeistö myös ruotsiksi, ruotsiksihan nämä on alun perin kirjoitettu. Tekisi mieleni sanoa lukiolaisille: katsokaa nyt, onhan tästä ruotsin opiskelusta hyötyä, juurihan pidän tässä tätä juhlapuhetta. Vähän vakavammin ilmaistunta sanoisin asian näin. Tässä vaiheessa elämää, nuorena, ei kannata sulkea yhtään ovea edestään, ja tänäkin päivänä myös ruotsin kielen osaamista tarvitaan. Jos sitä on opiskellut, ei tuota opiskelua kannata heittää hukkaan, vaan ruotsikin kannattaa kirjoittaa, vaikkei se enää pakollista olekaan.
Kielen käsittely tuo mieleeni jälleen yhden minulle rakkaan asian Suomessa. Se on suomen kieli, pienellä kirjaimella ja erikseen. Tällä kielellä puhun, tällä kielellä ajattelen, sitä kieltä kannattaa varjella. Minun on jo nyt helppo todeta, että oma äidinkieli on ainoa kouluaine, jonka merkitys on suuri täysin alasta riippumatta. Kehotan siis teitä: Miettikää sanojanne! Ja silloinkin, kun sanotte jotakin lainasanoin, kannattaa pohtia, miten saman voisi ilmaista suomeksi. Suomenkieliset sanat ymmärretään yleensä paljon paremmin, enkä usko, että on ainakaan haitaksi, jos teitä ymmärretään.
Jos loistoon meitä saatettais
vaikk´ kultapilvihin,
mis itkien ei huoattais,
vaan tärkein riemun sielu sais,
ois tähän köyhään kotihin
haluamme kuitenkin.
Totuuden, runon kotimaa
maa tuhatjärvinen
miss´ elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.
Minusta tämän runon hienoimpia ajatuksia on, että onni ei ole sitä, kun saa kaiken. Ei, vaan sitä, että tyytyy siihen, kun saa riittävästi. On hienoa, että suomalaiseen perinteiseen isänmaallisuuteen liittyy myös vaatimattomuus, sillä isänmaallisuus on vaikea taito. Aivan liian monessa maassa, myös Suomessa, se on mennyt ja menee yhä toisinaan kiihkoiluksi. Vaikka arvostaa ja puolustaa omia perinteitään, on silti tärkeää kunnioittaa myös muiden arvoja, ja nähdä myös oman maansa ongelmat.
Säkeistön lopussa mainitaan yksi itsenäisyyden avainsana: vapaus. Aivan näinä päivinä meillä kaikilla on ollut mahdollisuus arvioida vertailemalla, mitä vapaus tarkoittaa. 99 % äänistä yhdelle puolueelle, toimittajien murhat, vaalitarkkailun estäminen, eri mieltä olevien pidättäminen ja heidän toimintansa kieltäminen näyttävät jälleen olevan arkipäivää eräässä naapurimaassa. Vaikka politiikka ei kiinnostaisikaan, kannattaa silti miettiä, kuinka tärkeä on oikeus olla eri mieltä, ja vapaus vaikuttaa haluamallaan tavalla. Näihin oikeuksiin ei ole syytä suhtautua kevyesti, sillä ne ovat länsimaisen demokratian perusarvoja. Minusta meillä kaikilla on velvollisuus puolustaa niitä, jos niitä joskus Suomessakin uhataan.
Sun kukoistukses kuorestaan
se kerran puhkeaa,
viel lempemme saa hehkullaan
sun toivos, riemus nousemaan,
ja kerran, laulus synnyinmaa
korkeemman kaiun saa.
Tämän viimeisen säkeistön sanat osoitan erityisesti uusille ylioppilaille. Elämänne parhaat ajat ovat edessäpäin, vaikka minusta lukion loppupuoli olikin hauskaa aikaa. Antakaa kukoistuksenne puhjeta, toivonne ja riemunne nousta, ja iloitkaa itsenäisestä 90-vuotiaasta Suomesta. Toivotan kaikille hyvää itsenäisyyspäivää ja onnellista joulun odotusta!
Valtuustossa tehtyä
Tässä tähän asti kotisivuillani ollut raportti siitä, mitä tein Pirkkalan kunnanvaltuuston kokouksessa 12.11.
Kokoushan venyi peräti kahdeksantuntiseksi, ja pidin itsekin useita puheenvuoroja. Aiheinani olivat:
Kannatin valtuutettu Raili Naskalin ehdotusta 2 000 euron lisäämisestä omatoimirahaan, koska asiasta oli puhuttu maaseutulautakunnassa. Hävisimme äänestyksen selvästi.
Me vihreät saimme läpi yhden lisämäärärahan, ulkoilureitteihin 10 000 euroa. Kun aikaisemmin oli jo sovittu kevytväylän rakentamisesta välille Kirkonkylän koulu - Vanha kirkko, tätä voidaan pitää hyvänä suorituksena.
Ihmettelin, miksi Pereellä pitää lähteä rakentamaan järven päälle, mutta kaikesta huolimatta taivuin suosittelemaan kaavan hyväksymistä, koska rakentaja on luvannut puhdistaa entisen sahan alueen saastuneet maa-alueet. Ilmaisin kuitenkin huoleni siitä, että Pereentien kevytväylä on rakennettava nopeasti lisääntyvän liikenteen vuoksi. Maa-alueiden kunnostusta on myös valvottava huolellisesti.
Vastustin Pirkkalan ja Tampereen terveydenhuoltoyhteistyön aloittamisesta nopeasti, ja totesin, että on ilo huomata, että monet muutkin ovat heränneet asiaan, sillä ihmettelin vaihtoehdottomuutta jo edellisellä käsittelykerralla. En usko, että sopimus parantaisi Pirkkalan terveydenhuoltopalveluita.
Pirkkalan uusista ympäristönsuojelumääräyksistä huomautin, että valosaasteeseen on syytä puuttua nykyistä herkemmin.
Kokoushan venyi peräti kahdeksantuntiseksi, ja pidin itsekin useita puheenvuoroja. Aiheinani olivat:
Kannatin valtuutettu Raili Naskalin ehdotusta 2 000 euron lisäämisestä omatoimirahaan, koska asiasta oli puhuttu maaseutulautakunnassa. Hävisimme äänestyksen selvästi.
Me vihreät saimme läpi yhden lisämäärärahan, ulkoilureitteihin 10 000 euroa. Kun aikaisemmin oli jo sovittu kevytväylän rakentamisesta välille Kirkonkylän koulu - Vanha kirkko, tätä voidaan pitää hyvänä suorituksena.
Ihmettelin, miksi Pereellä pitää lähteä rakentamaan järven päälle, mutta kaikesta huolimatta taivuin suosittelemaan kaavan hyväksymistä, koska rakentaja on luvannut puhdistaa entisen sahan alueen saastuneet maa-alueet. Ilmaisin kuitenkin huoleni siitä, että Pereentien kevytväylä on rakennettava nopeasti lisääntyvän liikenteen vuoksi. Maa-alueiden kunnostusta on myös valvottava huolellisesti.
Vastustin Pirkkalan ja Tampereen terveydenhuoltoyhteistyön aloittamisesta nopeasti, ja totesin, että on ilo huomata, että monet muutkin ovat heränneet asiaan, sillä ihmettelin vaihtoehdottomuutta jo edellisellä käsittelykerralla. En usko, että sopimus parantaisi Pirkkalan terveydenhuoltopalveluita.
Pirkkalan uusista ympäristönsuojelumääräyksistä huomautin, että valosaasteeseen on syytä puuttua nykyistä herkemmin.
14.11.2007
Melkoinen viikko takana
Viimeisen viikon aikana on tapahtunut paljon. Erityisen erikoiseksi päiväksi osoittautui viime viikon keskiviikko, joka olikin melkoista vuoristorataa. Olin menossa elämäni ensimmäistä kertaa televisiostudiolle osallistumaan keskusteluohjelmaan. Nauhoitettua jaksoa ei tosin todennäköisesti koskaan lähetetä, koska kyseessä oli vasta konseptin kokeilua, mutta kuin kohtalon ivana keskustelun aiheeksi oli valittu EU ja aseet. Matkalla tuohon nauhoitukseen sain kuitenkin puhelinsoiton, jossa kerrottiin Tuusulan kouluammuskelusta. Keskustelu sujui hyvin, enkä pahemmin edes jännittänyt, mutta aserajoituksista ainakin syntyi laaja valtakunnallinen keskustelu, vaikka ohjelmaa ei edes lähetetty. Aika tehokasta toimintaa siis, voisi joku sanoa. Tätä ammuskelua millään rajoituksilla ei kuitenkaan enää voida ehkäistä, ja ilmaisenkin syvän osanottoni niille, jotka tapahtumista kärsivät.
Saman päivän iltana palasin vielä Hervantaan Tampereen teknillisen yliopiston ylioppilaskunnan edustajistovaalien valvojaisiin. Vaikka juhlatunnelmaa oli hieman hankala löytää, ei Tampereen vihreiden teekkareiden vaalivoitosta voinut olla iloitsematta. Vihreä listamme sai edustajistoon kaksi paikkaa, ja itse pääsin toiseksi viimeisenä vertailuluvulla sisään. Tulos ylitti odotuksemme selvästi, ja on hienoa, että pääsemme jo heti 26.11. edustajiston järjestäytymiskokouksessa vaikuttamaan ylioppilaskunnan tulevan hallituksen kokoonpanoon.
Viikonloppuna olin jo toista kertaa orkesterin kanssa soittamassa Piccolo-kuoron taustalla levylle. Aika harvoin levyttämään pääsee, joten se on ihan hienoa, kun on joskus tilaisuus. Loppuosa viikonlopusta menikin mukavasti kotona isänpäivän parissa.
Tämän viikon suuria tapahtumia ovat olleet kunnanvaltuuston kahdeksantuntinen kokous maanantai-iltana (uusi oma ennätykseni) ja eilinen yliopiston hallinnon opiskelijaedustajien koulutustilaisuus. Onneksi luennoilla on kuitenkin ehtinyt käydä melko hyvin, eikä joka viikko ole tällainen. Valtuustosta aion vielä kirjoitella lisää myöhemmin.
Saman päivän iltana palasin vielä Hervantaan Tampereen teknillisen yliopiston ylioppilaskunnan edustajistovaalien valvojaisiin. Vaikka juhlatunnelmaa oli hieman hankala löytää, ei Tampereen vihreiden teekkareiden vaalivoitosta voinut olla iloitsematta. Vihreä listamme sai edustajistoon kaksi paikkaa, ja itse pääsin toiseksi viimeisenä vertailuluvulla sisään. Tulos ylitti odotuksemme selvästi, ja on hienoa, että pääsemme jo heti 26.11. edustajiston järjestäytymiskokouksessa vaikuttamaan ylioppilaskunnan tulevan hallituksen kokoonpanoon.
Viikonloppuna olin jo toista kertaa orkesterin kanssa soittamassa Piccolo-kuoron taustalla levylle. Aika harvoin levyttämään pääsee, joten se on ihan hienoa, kun on joskus tilaisuus. Loppuosa viikonlopusta menikin mukavasti kotona isänpäivän parissa.
Tämän viikon suuria tapahtumia ovat olleet kunnanvaltuuston kahdeksantuntinen kokous maanantai-iltana (uusi oma ennätykseni) ja eilinen yliopiston hallinnon opiskelijaedustajien koulutustilaisuus. Onneksi luennoilla on kuitenkin ehtinyt käydä melko hyvin, eikä joka viikko ole tällainen. Valtuustosta aion vielä kirjoitella lisää myöhemmin.
1.10.2007
Kaupunkikeskustelu kiihtyy
Valtuuston kokous lähestyy, ja mielipidetiedustelun sekä nettikyselyn tulokset ovat selvillä. Molemmissa kuntalaiset vastustivat melko selkeästi kaupungiksi muuttumista. On vaikea uskoa, että valtuustossa todella haluttaisiin kävellä kuntalaisten selkeän tahdon yli, mutta mitään varmuutta tästä ei ole. Myös Aamulehti on osoittanut asiaan merkittävää kiinnostusta, joten jännittävä kokous on tulossa. Tervetuloa seuraamaan kokousta. Tarjollahan on kahvit ja voileivät, niin kuin Pirkkalan valtuuston kokouksissa joka kerta.
Valtuustossa vastataan myös peräti kahteen ilmastonmuutosta koskevaan aloitteeseen. Ilmastostrategiaa ei lähdetä tekemään omin voimin, vaan seudullisesti, mutta vastauksena 27.1. jättämääni valtuustoaloitteeseen Pirkkalan kunta aikoo tehdä Kauppa- ja teollisuusministeriön kanssa energiaohjelmasopimuksen vuosille 2008-2016. On hienoa, että aloite on johtanut toimiin, joista on etua niin ilmaston kuin kunnan taloudenkin kannalta.
Valtuustossa vastataan myös peräti kahteen ilmastonmuutosta koskevaan aloitteeseen. Ilmastostrategiaa ei lähdetä tekemään omin voimin, vaan seudullisesti, mutta vastauksena 27.1. jättämääni valtuustoaloitteeseen Pirkkalan kunta aikoo tehdä Kauppa- ja teollisuusministeriön kanssa energiaohjelmasopimuksen vuosille 2008-2016. On hienoa, että aloite on johtanut toimiin, joista on etua niin ilmaston kuin kunnan taloudenkin kannalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)