Sähkömarkkinoiden seuraava skandaali on käsillä

Pohjoismaisilla sähkömarkkinoilla tapahtuu tällä viikolla kummia, sillä pohjoismaiset kantaverkkoyhtiöt ovat ottamassa käyttöön uudenlaisen tavan laskea siirtoja pohjoismaisten markkina-alueiden välillä. Käytännössä kantaverkkoyhtiöt luopuvat alueiden välisen siirtokapasiteetin antamisesta yksinkertaisesti alueiden välisenä siirtokapasiteettina (NTC-menetelmä, net transfer capacity) ja sen sijaan antavat siirrolle huomattavasti enemmän rajoitteita. Näin otetaan huomioon myös hinta-alueiden sisäisiä siirron pullonkauloja ja myös eri pullonkaulakohtien riippuvuutta toisistaan. Uutta mallia kutsutaan FBMC-menetelmäksi (flow-based market coupling). Tätä menetelmää käytetään ensimmäisen kerran hintojen laskennassa tiistaina 29.10., kun lasketaan spot-hinnat keskiviikolle 30.10.

Minä pidän FBMC-mallin käyttöönottoa yhtenä pohjoismaisten sähkömarkkinoiden suurimpana uudistuksena pitkään aikaan, ja valitettavasti pidän sitä myös strategisena virhearviona. Menetelmä on erittäin monimutkainen ja se tuottaa tehtyjen rinnakkaislaskelmien perusteella toistuvasti tuloksia, joita on mahdoton ymmärtää tai edes puolustaa, jollei käytössä ole pohjoismaista verkkomallia. Tätä mallia ei kuitenkaan ole saatavissa mistään julkisesti. Tämä on erittäin merkittävä heikennys nykyiseen tilanteeseen nähden, jossa alueiden väliset kapasiteetit julkaistaan ennen hintojen laskentaa. Lisäksi malli tuottaa toistuvasti tilanteita, joissa sähkö virtaa arkijärjen vastaisesti kalliin hinnan alueilta matalamman hinnan alueille, koska tämän väitetään tuovan kokonaistaloudellista etua.

Minä en tässä kirjoituksessa selosta, miten malli toimii, koska perusajatus on kuvattu hyvin jo esimerkiksi Fingridin lehdessä. Sen sijaan yritän kertoa, miksi mallin käyttöönotto on virhearvio. Kritiikkini ei ole mitenkään ainutlaatuista, vaan esimerkiksi Ruotsissa sitä ovat kritisoineet esimerkiksi maan energiateollisuus, raskaan teollisuuden etujärjestö, elinkeinoelämän keskusliitto ja oppositiopuolueet. Suomessa kritiikki on jäänyt enemmänkin ammattipiireihin, mutta esimerkiksi Fortum esitti vastustuksensa jo vuosia sitten, eikä keskeisiä ongelmia ole ratkaistu, kuten vaikkapa Energiateollisuuden tuoreemmasta lausunnosta käy ilmi.

Sähkömarkkinoiden luotettavuus ja reiluus kärsivät jo energiakriisissä melkoisia mainekolhuja, jotka saivat jopa normaalisti markkinataloutta ymmärtävän puolueen sekoilemaan urakalla. Valitettavasti kantaverkkoyhtiöt ovat nyt ampumassa sähkömarkkinoita pahasti jalkaan toteuttamalla FBMC-mallia. Jaan kritiikkini neljään pääosaan:

1. Mallin hyötyjä ei ole todistettu
2. Malli tuottaa epäintuitiivisia tuloksia, jotka heikentävät sähkömarkkinan legitimiteettiä
3. Malli vähentää intraday-markkinan käytettävissä olevaa siirtokapasiteettia
4. Malli on monimutkainen ja läpinäkyvyydeltään nykyistä heikompi

FBMC:n hyötyjä ei ole todistettu

FBMC-mallin käyttöönottoa on perusteltu EU-lainsäädännöllä. Tämä on tavallaan totta, sillä EU ohjaa mallin käyttöön, jollei jotain toista mallia pystytä osoittamaan suunnilleen yhtä hyväksi. Tämä on kuitenkin aivan eri asia kuin että mallia olisi pakko käyttää, kuten pohjoismaiset kantaverkkoyhtiöt ovat toistuvasti antaneet ymmärtää. Mallin hyötyjä Pohjoismaissa on pyritty osoittamaan rinnakkaisajoilla, eli laskelmilla, joissa alueiden hinnat on laskettu nykyisellä NTC-menetelmällä ja erikseen FBMC-menetelmällä.

Näissä laskelmissa on kuitenkin käytetty nykyisille markkinoille annettuja tarjouksia sellaisenaan, mikä varmasti kuulostaa aivan loogiselta. Valitettavasti tämä on vakava logiikkavirhe. FBMC-mallissa vesivoimavaltaisten alueiden, etenkin Pohjois-Skandinavian alueiden vesivoimaa käytetään nykyistä enemmän, koska siirto on vähän tehokkaampaa. Mutta vesivoiman markkinatarjoukset riippuvat aina edellisten päivien ja viikkojen tuloksista. Jos esimerkiksi viikolla 3 ajetaan joka päivä 5 % enemmän vesivoimaa FBMC-mallissa, tämä nostaa vesivoiman tarjontahintaa. Mutta kantaverkkoyhtiöiden simuloinnissa käytetään päivästä ja viikosta toiseen NTC-mallin tarjouksia, ja väitetään niiden perusteella FBMC:n olevan parempi. Käytännössä rinnakkaisajoissa saadaankin aikaiseksi taloudellista hyötyä FBMC-mallin eduksi käyttämällä samaa vesivoimaa enemmän kuin yhden kerran. Oikeassa maailmassa tämä on kuitenkin mahdotonta, koska vesi ei nouse pumppaamatta takaisin ylämäkeen muuten kuin kantaverkkoyhtiöiden tarkoitushakuisissa simulaatioissa.

On syytä epäillä, että iso osa siitä hyödystä, jonka kantaverkkoyhtiöt ovat rinnakkaisajoissaan saaneet FBMC-mallin ansioksi muodostuukin itse asiassa tästä vesivoiman epärealistisesta lisäkäytöstä. On käsittämätöntä, että kantaverkkoyhtiöt eivät ole edes yrittäneet arvioida, kuinka suuri tämä täysin kuvitteelliseksi jäävä "hyöty" on. 

FBMC tuottaa epäintuitiivisia siirtotuloksia

Valitun FBMC-mallin ominaisuuksiin kuuluu, että se tuottaa välillä ennennäkemättömän kummallisia siirtotuloksia sähkömarkkina-alueiden välillä. Toisin sanottuna joskus sähköä siirtyy kalliilta alueelta halvalle alueelle, eli kalliin alueen kuluttajat laitetaan maksamaan lisää, jotta saataisiin enemmän sähköä vientiin. Nykyisessä mallissa näin ei käy koskaan, paitsi jos kantaverkkoyhtiö erikseen ilmoittaa etukäteen NTC-parametreilla, että tällainen epäintuitiivinen sähkön siirtyminen on välttämätöntä. Käytännössä näitä tilanteita on ollut vain Norjan sisäisessä siirrossa, mutta nyt näitä tapauksia tulee valtavasti lisää, ja myös Suomeen ja Ruotsiin. 

Tästä esimerkkinä toimii kuva 1, jossa näkyy, kuinka Keski-Ruotsin kuluttajat laitetaan maksamaan siitä, että sähköä Ruotsista itään, vaikka tämä on hintoihin nähden täysin väärin päin. Vaikka malli kuinka toimisi teknisesti "oikein", kun se toimii näin, logiikkaa on täysin mahdoton perustella suurelle yleisölle. Minulle käsittämättömästä syystä kantaverkkoyhtiöt eivät näe näitä epäintuitiivisia virtoja ongelmana, vaikka ne ovat suorastaan todennäköinen PR-katastrofi. Tällaisia virtoja on nimittäin useiden alueiden välillä jatkuvasti, jopa kymmeniä prosentteja kaikista tunneista (lähde).

 

Kuva 1. Esimerkissä FBMC johtaa merkittävään hinnannousuun ennen kaikkea Ruotsin eteläisemmillä alueilla (SE3 ja SE4), koska näiltä alueilta viedään sähköä halvemman hinnan alueille Liettuaan ja Suomeen. Punaisella on merkitty siirrot, jotka tapahtuvat hintanäkökulmasta väärään suuntaan FBMC-mallissa. Kuvalähde: Kantaverkkoyhtiöiden rinnakkaisajoraportti, sivu 51.

Tämä herättänee valtavasti arvostelua sähkömarkkinoita kohtaan, ja koko sähkömarkkinamalli joutuu jälleen kyseenalaiseksi, kuten kävi myös energiakriisin aikana. Jokaisen kannattaisi käydä katsomassa minkä tahansa sähkömarkkinoita käsittelevän lehtiartikkelin kommentteja, ja siellä monet ovat täysin vakuuttuneita siitä, että sähkömarkkinat ovat jo nyt tuottajien salaliitto. Näin väitetään jopa silloin, kun spot-hinnat ovat nollassa viikon putkeen, mikä ei ole nykyään tavatonta. Mutta tällä kertaa emme voi energiakriisin tavoin enää syyttää Putinia kummallisista hinnoista, vaan luomme markkinan uskottavuusongelman aivan itse. Minä olen puolustanut sähkömarkkinoiden toimintaa vuosien saatossa tuhansia kertoja useilla eri forumeilla, koska yleensä esitetyt korvaavat vaihtoehdot ovat olleet ilmeisen toimimattomia, mutta näitä  FBMC-mallin tuloksia en pysty mitenkään perustelemaan, saati sitten puolustamaan. Koska malli nostaa sähkön hintaa suurimmalle osalle kuluttajista Ruotsissa, siellä tätä arvostelua on nähty jo ennen mallin käyttöönottoa, mutta keskustelu räjähtää varmasti, kun talvipakkasilla malli tuottaa omia kummallisuuksiaan.

FBMC-malli muuten tuottaa tällaisia epäintuitiivisia tuloksia jatkuvasti Keski-Euroopassa, jossa se on ollut käytössä jo vuosia. Kantaverkkoyhtiöt tuntuvat käyttävän tätä perusteena sille, että asia ei olisi ongelma Pohjoismaissa. Tämä on kuitenkin erehdys, sillä erona on, että Keski-Euroopassa usean maan kuluttajasähkömarkkinat ovat varsin kehittymättömät. Monessa maassa ei ole vieläkään tuntimittausta, saati sitten tuntihintaisia pienkuluttajasopimuksia, joten tukkumarkkinoiden tuntihinnat eivät ole lehtien otsikoissa. Pohjoismaissa tilanne on kuitenkin täysin toinen, sillä tuntisopimukset ovat yleisiä, ja sähkön tuntihintoja seurataan aktiivisesti. 

FBMC vähentää intraday-markkinan käytössä olevaa siirtokapasiteettia

Useimpien ihmisten mielestä kuulostanee merkityksettömältä, että FBMC jättää hyvin rajallisesti alueiden välistä siirtokapasiteettia käytettäväksi intraday-markkinalle. Keski-Euroopassa tämä onkin jo tilanne, mutta markkinamme ovat hyvin erilaisia. Keski-Euroopassa suurin osa päivänsisäisestä sähkökaupasta tehdään alueiden sisällä, mutta Pohjoismaissa suurin osa tapahtuu itse asiassa alueiden välillä. Tämä on ymmärrettävää, sillä vesivoimavaltaisilla alueilla (Norja, SE1, SE2) on yksinkertaisesti paljon enemmän helposti, nopeasti ja edullisesti säädettävää kapasiteettia kuin vaikkapa Suomessa tai Etelä-Ruotsissa. Kun nykyisellään tämä kapasiteetti siirtyy sujuvasti muidenkin alueiden käyttöön jopa päivänsisäisessä kaupassa, näiden markkinoiden säätösähkö- ja tasekustannukset pysyvät yleensä kohtuullisina.

Kun päivänsisäistä siirtokapasiteettia näiltä alueilta poispäin rajoitetaan murto-osaan nykyisestä, kuten FBMC:n myötä käy, päivänsisäisen kaupankäynnin likviditeetti esimerkiksi Suomessa ja Ruotsin eteläosissa heikkenee. Esimerkiksi ydinvoimaloiden vikatilanteissa korvaavan tuotannon hankkiminen päivänsisäisesti tulee siis selvästi kalliimmaksi ja hankalammaksi. Näillä alueilla on paljon kuluttajia, joten tämä näkyy suoraan tasehallinnan kustannusten nousuna sähkön myyjille, jolloin kuluttajahinnat  nousevat entisestään. Tämäkään ei lisää luottoa sähkömarkkinan toimintaan, sillä näin spot-hintojen ja kuluttajahintojen välinen ero kasvaa entisestään.

FBMC on monimutkainen ja läpinäkyvyydeltään nykyistä heikompi

Kuten jo edellä totesin, nykyään siirtokapasiteettien maksimiarvot alueiden välillä julkaistaan joka päivä ennen hintojen laskemista. Markkinalla on myös kokemusperustaisesti tiedossa, millaisia arvoja nämä tyypillisesti saavat ja mikä on suurin mahdollinen siirtokapasiteetti, kun mitään verkkohäiriöitä tai -huoltoja ei ole. Jatkossa nämä laskelmat perustuvat kantaverkkoyhtiöiden asettamien tärkeiden pullonkaulojen parametreihin, joita on valtavasti enemmän kuin alueiden välisiä rajoja. Markkinalla ei ole tietoja siitä, mitä näiden parametrien normaaliarvot ovat, eivätkä verkkoyhtiöt jaa enää jatkossa avoimesti tietoa siitä, miten huollot tai häiriöt näihin vaikuttavat. Ruotsin tapauksessa mennään jopa niin pitkälle tiedon salaamisessa, että edes kriittisiä verkkoelementtejä ei nimetä turvallisuussyistä, mikä tekee niiden kehityksen arvioinnista pitkällä aikavälillä äärimmäisen vaikeaa.

Tämä on iso askel taaksepäin sähkömarkkinoiden läpinäkyvyydessä, ja heikentää rajusti markkinoiden ennustettavuutta. On todennäköistä, että hintojen ennustaminen muuttuu paljon nykyistä vaikeammaksi, ja ennusteet ovat laadullisesti aiempaa heikompia. Tästä on jo esimerkkejä Keski-Euroopasta, jossa Ranskan kantaverkkoyhtiö muutti kaikessa hiljaisuudessa laskennan parametreja keväällä 2024, ja tiedotti asiasta vasta viikkoja myöhemmin markkinan ihmeteltyä jo jonkin aikaa odottamattoman pieniä siirtoja Ranskasta itään ja näistä rajoituksista syntyneitä yllättävän suuria hintaeroja. 

Hintalaskennasta tuleekin entistä enemmän "musta laatikko", joka antaa vaikeasti ymmärrettäviä ja selitettäviä tuloksia. Niitä ei edes pysty haastamaan, koska kaikki laskentaparametrit eivät ole tiedossa. Kun otetaan huomioon, että sähköpörssit ovat viime vuosina tehneet karkeitakin virheitä hintojen laskennassa (esimerkki vuodelta 2021), tämä on huolestuttavaa. Käytännössä arvaamattomuus ja huono ennustettavuus lisäävät tavallisten sähkönmyyntiyhtiöiden riskejä, mikä näkyy jälleen korkeampina kuluttajahintoina. Kyynisesti voisin toki todeta, että sähkömarkkina-analyysin tarve lisääntyy eli kaltaisilleni ihmisille on enemmän töitä, mutta minua tämä ei suuremmin ilahduta.

Historian perusteella on myös aiheellista pelätä, että FBMC johtaa monimutkaisuudessaan entistä useammin teknisiin ongelmiin hintalaskennan suorittamisessa, millä voi olla vakavia seurauksia. Tällaisesta saatiin esimerkki Saksassa, kun EPEX ei saanut hintoja laskettua normaalisti, ja Saksan hinnat ampuivat varamenetelmän käytön vuoksi taivaisiin täysin yllättäen. Tämä on nimenomaan näyttönä siitä, että erittäin monimutkaiset järjestelmät menevät helpommin "rikki", ja niitä on vaikeampi korjata. Jopa markkinamanipulaatiota voi olla vaikeampi huomata, mikä on huolestuttavaa, kun tiedämme kokemuksesta, että sähkömarkkinoilla liikkuu yhä toimijoita, joilla on täysi valmius jättää jopa tuhansien megawattien virheellisiä tarjouksia. Tällaisilla sattumuksilla voi olla vakavia seurauksia. 

Yhteenveto

Olen vakuuttunut, että FBMC:n käyttööotto tässä tilanteessa on strateginen virhe, joka vaarantaa sähkömarkkinoiden kehityksen. Näin on siitä huolimatta, että se ei muuta keskimääräisiä hintoja kovinkaan paljon. Yksittäisten tuntien tarkastelussa malli kuitenkin johtaa koko sähkömarkkinan kyseenalaistamiseen varsin nopeasti, kun tulokset ovat riittävän epäloogisia, eikä alalla olisi enää varaa tällaisiin harha-askeleisiin. Se mahdollinen pieni hyöty verkon käytön tehostumisessa, joka uudella laskentamallilla saadaan, ei ole läheskään haittapuolien veroinen. Markkinan legitimiteetin ja läpinäkyvyyden heikkeneminen, ennustettavuuden häviäminen ja päivänsisäisen siirtokapasiteetin menetys muodostavat yhdessä paljon suuremman tappion kuin mitä mahdollinen pieni verkon käytön tehostaminen tuo. 

Ongelmana on, että näille haitoille on vaikea määrittää täsmällistä hintalappua, mutta se on aivan eri asia kuin että tuota hintaa ei olisi olemassa. Omassa kritiikissäni ei sinänsä ole mitään erityisen ainutlaatuista, sillä täsmälleen samoja asioita toi hiljattain esiin myös Vattenfall FBMC-mallia koskevassa tapahtumassa. Pidänkin todennäköisenä, että suurin kritiikki mallia kohtaan nousee jatkossakin Ruotsista, jossa tulosten ymmärtäminen ja selittäminen on laajan verkkoa koskevien tietojen salaamisen vuoksi poikkeuksellisen vaikeaa.

Olen myös erittäin pettynyt siihen, että vaikka näitä asioita koskevaa kritiikkiä on esitetty jo vuosien ajan, se on toistuvasti jätetty huomiotta. Ongelmahan ei ole se, että tuonti ja vienti vaikuttavat sähkön hintoihin, sillä niinhän tapahtuu jo nykyään, vaan se, että nämä vaikutukset eivät ole ennakoitavia, eikä niitä pysty riittävän yksinkertaisesti selittämään mallin monimutkaisuuden vuoksi. Pelkästään Trumpin poliittisesta menestyksestä voisi ottaa opiksi sen, että edes hyvin luotu järjestelmä ei välttämättä kestä populistisia hyökkäyksiä, jos sen etuja ei pystytä selittämään kansalaisille.

Kuluttajariitalautakunta yrittää pakottaa kaikki pörssisähköön

Olen pitkään ajatellut, että Suomessa viranomaistoiminta perustuu lakiin, ja laeista päättää eduskunta. Näin oikeusvaltiot nimittäin toimivat. Kuluttajariitalautakunnan toiminta vuoden 2023 aikana on kuitenkin saanut minut vakavasti epäilemään, onko luottamukselleni enää perusteita. Vaikka kuluttajariitalautakunta on ainoastaan tuomioistuinten ulkopuouolinen vaihtoehtoinen riidanratkaisuelin eikä varsinainen viranomainen, se on lähtenyt ajamaan sähkönmyyntiä koskevissa riidoissa linjauksia, joilla se yrittää merkittävästi kaventaa kuluttajien valinnanvaraa ja yksityisoikeudellisten sopimusten vapautta. Vielä tätäkin erikoisempaa on, että kuluttajariitalautakunta yrittää jopa vaikuttaa Suomen energiapolitiikkaan vaikeuttamalla puhtaan energian lisäämistä, kuten myöhemmin tässä kirjoituksessa osoitan. Tämä ei kuulu alkuunkaan sen tehtäviin, ja omilla linjauksillaan se ylittää merkittävästi oman lainmukaisen toimivaltansa.

Kuluttajariitalautakunnan päätökset kesä- ja syyskuussa

Ensimmäiset kaksi merkittävää päätöstään kuluttajariitalautakunta antoi kesäkuussa 2023. Ensimmäisessä päätöksessä (D1136/39/2022), joka koskee kuluttajan ja Vaasan Sähkö Oy:n välistä toistaiseksi voimassa olevaa myyntisopimusta, kuluttajariitalautakunta esittää, että sähkönmyyjä ei saa koskaan missään tilanteessa korottaa toistaiseksi voimassa olevien sopimusten hintoja siten, että kuluttajan kustannus nousisi vuodessa yli 15 %, jos vaikutuksen suuruus on yli 150 euroa. Lautakunta on perustellut 15 % korotuskattoa kilpailun ulkopuolella olevien toimialojen lainsäädännöllä. Samalla lautakunta toteaa, että sähkön myyjän hankintakustannuksen nousulla tai sen suuruudella ei pidä olla mitään vaikutusta siihen, mitä voi pitää sallittuna myyntihinnan korotuksena. Toisin sanottuna lautakunta tietää yrittäjää paremmin, miten yrittäjän pitää tuotteensa hinnoitella.

Toisessa päätöksessään (D2160/39/2023), joka koskee kuluttajan ja Keravan Energian välistä määräaikaista, kiinteähintaista sähkösopimusta, kuluttajariitalautakunta vetoaa samaan 15 % tasoon kohtuuttomuuden rajana. Merkittävää tässä on kuitenkin, että nyt lautakunta kääntää edellisen tapauksen koko argumentin toisin päin, ja sanoo, että jos markkinahinta laskee sopimuskauden aikana yli 15 %, sähköä myyvän yhtiön on soviteltava myyntihintaa alaspäin. Hyvin mielenkiintoisella tavalla lautakunta myös toteaa, että kaksivuotisen sopimuksen kohtuuttomuutta voidaan tarkastella erikseen sopimusvuosikohtaisesti. Vaikka kuluttaja saisi ensimmäisenä sopimusvuonna merkittävää hyötyä, kun sähkön markkinahinta on yli sovitun myyntihinnan, hän voi silti olla oikeutettu hinnan sovitteluun toisen sopimusvuoden aikana, jos sähkön markkinahinta on tällöin selvästi myyntihinnan alapuolella. Päätöksiä on kuvaillut artikkelissaan myös Helsingin Sanomat.

Nämä päätökset eivät kuitenkaan vielä lautakunnalle riittäneet, vaan syyskuussa (D998/39/2023) se antoi määräaikaisen, kiinteähintaisen sähkösopimuksen irtisanomista koskevan päätöksen. Tapauksen taustana on se, että Turussa poliittinen paine pakotti Turku Energian tarjoamaan myyntihetken sähkömarkkinatilanteeseen nähden edullisia kiinteitä sopimuksia Turun Pientalojen Keskusjärjestö ry:n jäsenille. Nyt sopimukset eivät tietenkään enää vaikuta kovin edullisilta ja asukkaat haluaisivat niistä eroon. Kuluttajariitalautakunnan päätöksessä vielä erikseen todetaan, että ennen tätä sopimuskautta nämä asukkaat olivat nauttineet pitkään erittäin edullisista kiinteistä sopimuksista.

Lautakunta päätti tässä yhteydessä, että sen näkemyksen mukaan kuluttajan pitää saada yksipuolisesti irtisanoa kiinteähintainen, määräaikainen sopimus ilman mitään seuraamuksia, jos sopimuksen hintataso on yli 60 % korkeampi kuin vastaavien sopimusten hintataso on sopimuksen voimassaoloaikana, ja jos tämä johtaa yli 600 euron kustannuseroon. Päätös on siis vähän samanlainen kuin se, että arvo-osuustilin ylläpitäjä eli pankki käskettäisiin perumaan omalla kustannuksellaan kuluttajan omasta halustaan Nokian osakkeella tekemiä kauppoja, jos Nokian osake on laskenut liian paljon. Lisäksi kuluttajalla on luonnollisesti oikeus hinnan sovitteluun jo 15 % hintaerosta lähtien edellisten päätösten perusteella.

Lyhyesti todettuna lautakunta on siis sitä mieltä, että merkittävä hankintakustannusten nousu ei saa olla peruste hintojen nostolle, ja markkinahintojen noustessa niiden muutosta ei pidä huomioida. Toisaalta kuitenkin myyjän on pakko huomioida myyntihinnoissaan markkinahintojen lasku, silloinkin kun se ei tosiasiallisesti laske myyjän hankintakustannuksia.  

Päätösten noudattaminen tarkoittaisi pakollista pörssisähköä kaikille

Erittäin poikkeuksellisesti sähkön myyntiyhtiöt joutuivat ilmoittamaan, että kuluttajariitalautakunnan päätöksiä on mahdoton noudattaa, ja tämä on myös useiden tutkijoiden ja oikeusasiantuntijoiden kanta.  Minun on täysin mahdoton käsittää, miten kuluttajariitalautakunta kuvittelee, että sähkön myyntiyhtiöt voivat toimia kannattavasti, jos vakaaksi sovittujen myyntihintojen on pakko seurata markkinahintoja alaspäin, mutta markkinahintojen ylöspäin seuraaminen on kiellettyä. Samoin se, että kuluttajalla on yksipuolinen oikeus purkaa sopimus, jos markkinahinta laskee riittävästi, on myyjän kannalta sietämättömän kallis sopimusehto. Mikään yritys millään toimialalla ei voi toimia tällaisilla ehdoilla, vaan tosiasiallisesti lautakunnan päätöksien noudattamisesta seuraisi määräaikaisten ja toistaiseksi voimassa olevien sähkösopimusten tarjoamisen lopettaminen. Voidaan jopa perustellusti olettaa, että pelkästään lautakunnan päätökset ovat jo nyt nostanut määräaikaisten sopimusten hintoja, koska näiden sopimusten riskitason voi arvioida nousseen.

Kun otetaan huomioon, että yli 80 % voimassa olevista sähkönmyyntisopimuksista on Energiaviraston mukaan joko määräaikaisia tai toistaiseksi voimassa olevia, kuluttajariitalautakunta siis yrittää päätöksillään estää kuluttajia saamasta haluamiaan sopimuksia. Tällöin markkinoille jäisi vain pörssisähkösopimuksia, eli kuluttajariitalautakunnan päätös johtaisi kuluttajien riskitason merkittävään nousuun. Tämän väittäminen laadukkaaksi kuluttajien edunvalvonnaksi on järjetöntä. Myös Helsingin Sanomat on todennut saman ongelman artikkelissaan, jossa kiinteitä sähkösopimuksia aivan perustellusti verrataan vakuutukseen. Ei vakuutus ole ollut turha, eikä siitä voi saada maksupalautusta, vaikka talo ei vakuutusaikana palaisikaan.

Voidaan tietysti ajatella, että viranomainen velvoittaa yhtiöitä yhä tarjoamaan tällaisia sopimuksia. Energiavirasto on jopa erikseen päättänyt, että kunkin verkkoalueen toimitusvelvollisen myyjän on tarjottava myös muuta kuin pörssisähkösopimusta toimitusvelvollisille asiakkaille. Energiavirasto kuitenkin itsekin toteaa, että lainsäädäntö ei mahdollista sitä, että vähittäismyyjiä voisi velvoittaa myymään sähköä tappiolla. Pelkästään tämä lausunto osoittaa, että kuluttajariitalautakunnan päätös on lainvastainen, koska 15 % vuotuinen korotuskatto yhdistettynä hyvityksiin yli 15 % markkinahintalaskussa tosiasiallisesti pakottaisi toistuvasti myyjät myymään sähköä tappiolla. Tämä on helppo todeta sähkön kuvan 1 sähkön markkinahintojen historiallisen hintavaihtelun perusteella.

Kuva 1. Suomen hinta-aluen vuotuiset spot-hinnat 2000-23. Vuoden 2023 luku on oma karkea arvioni tähän astisen toteuman ja loppuvuoden futuurien perusteella. Oranssilla on merkitty ne vuodet, jolloin markkinahinta on muuttunut edellisestä vuodesta yli 15 %, eli sähkönmyyntiyhtiöt olisivat tehneet merkittäviä tappioita, jos kuluttajariitalautakunnan päätöksiä sovellettaisiin takautuvasti.

 Yli 15 % markkinahintavaihtelu vuosien välillä on siis enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Hyvällä suojausstrategialla sähkönmyyntiyhtiö olisi useana vuotena pystynyt suojaamaan asiakkaansa tällaiselta markkinahintojen vaihtelulta, mutta kuluttajariitalautakunnan kanta tekee myyntiyhtiön hintasuojauksesta mahdotonta. Luonnollisesti kuluttajahintoihin vaikuttaa myös arvonlisävero, joka on laskettava kuvaajassa esitetyn tukkumarkkinahinnan päälle arvioitaessa kuluttajan keskimääräistä myyntihintaa, mutta sekään ei ole sähkönmyyntiyhtiön päätettävissä. Yksittäisen kuluttajan ostaman sähkön hankintakustannukseen vaikuttavat sitä paitsi tukkumarkkinahinnan ohella myös esimerkiksi kulutuksen ajoitus, ennustettavuus, kuluttajalle myönnetty maksuaika ja kuluttajan mahdolliset sähkön alkuperävaatimukset, joita kuluttajariitalautakunta ei ole jostain syystä päätöksessään lainkaan huomioinut, vaikka nämä voivat aiheuttaa kuluttajalle tarjotussa hinnassa sähkön tukkumarkkinahinnasta riippumatonta vaihtelua.

Kuka maksaa, jos kuluttajat eivät voi itse suojautua hintariskeiltä?

Yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei ole, mutta kansainvälinen esimerkki meillä on käytössämme. Norjassa on valtavasti sähkölämmitteisiä asuntoja, joten sähkön hinnalla on monille kuluttajille suuri merkitys. Maan kuluttajaviranomaiset ovat aggressiivisesti painostaneet kaikkia valitsemaan pörssisähkön, jopa siinä määrin, että kiinteähintaisten sähkösopimusten tarjonta on usein ollut hyvin niukkaa. Perusteluna on siis ollut se, että pitkällä aikavälillä pörssisähkö on edullisempaa. Näin varmasti on, mutta ongelmana on, että "pitkä aikaväli" saattaa olla sen verran pitkä, että monien kukkaro ei kestä sitä parempien aikojen odottelua. Pitkällä aikavälillähän myöskään palovakuutusta ei kannata ottaa, mutta tulipalo on sen verran iso kertavahinko, että oma elinikä ei riitä yhden vakuutuksettoman tulipalon aiheuttamien tappioiden kattamiseen.

Tämä surkea politiikka johti siihen, että vuoden 2022 sähkön hintakriisi tuli huomattavasti nopeammin norjalaisten sähkönkuluttajien kukkarolle kuin suomalaisten. Upporikas öljymaa ratkaisi tämän tukemalla kotitalouksien, pienyritysten, opiskelijoiden, yhdistysten, maatalouden ja jopa kirkkojen sähkönkulutusta yli kolmella miljardilla eurolla pelkästään vuonna 2022, ja näillä näkymin miljardiluokan tukisumma menee myös 2023. Toisin sanottuna kuluttajaviranomaisten kelvottomien suositusten vaikeuttama kriisi kaadettiin veronmaksajien niskaan. Norjalla oli toki siihen varaa, mutta tällainen riskien sosialisointi todennäköisesti tekee seuraavasta kriisistä vain entistä pahemman, koska kuluttajat luonnollisesti luottavat siihen, että valtio pelastaa myös ensi kerralla. 

Norjan esimerkin perusteella olen vakuuttunut siitä, että jos Suomi menee sähkösopimuksissa pelkkien pörssisopimusten suuntaan, jokainen meistä pääsee rahoittamaan naapuriensa riskinottoa sähkösopimuksissa seuraavassa kriisissä. Suomen poliitikkojen toiminta sähkökriisissä vuonna 2022 ei mitenkään vakuuttanut minua siitä, että omien poliitikkojemme kantti kestäisi seuraavaa ongelmatilannetta ilman riskien sosialisointia.

Miten sähkönmyyjä toimii kiinteähintaisten sopimusten kanssa?

En ole töissä yrityksessä, joka myisi sähköä pienkuluttajille Suomessa, mutta olen ollut töissä energia-alalla yli kymmenen vuotta useissa eri puolilla Eurooppaa toimivissa yrityksissä. Sähkönmyyjän toiminnalla kiinteän hinnan sopimuksissa ei kuitenkaan ole merkittävää eroa eri maissa, vaan kaikkialla myyjä toimii niin, että kun se tekee kiinteähintaisia myyntisopimuksia, se myös kiinnittää ostohinnan hyvin lähellä myyntihetkeä. Tämän voi tehdä finanssisopimuksena ostamalla sähköfutuureita tai vaikka sopimalla fyysisestä sähköntoimituksesta tietylle ajalle, mutta joka tapauksessa hankintakustannus lukitaan tässä yhteydessä.

Kuluttajariitalautakunnan ehdotus siitä, että sähkönmyyjä voisi perua näitä kauppoja jälkikäteen vedoten oikeustoimilain 36. pykälään on täysin järjetön. Kaikki hintasuojaukset kaikilla aloilla, mukaan lukien esimerkiksi korkosuojaukset, muuttuisivat täysin mahdottomaksi, jos oikeustoimilakiin vedoten voisi väittää markkinoiden epäsuotuisaa liikettä "kohtuuttomaksi". Jos Nokian osake tai vaikkapa viljan hinta laskee tai nousee 60 %, aina varmasti joku voittaa ja joku toinen häviää, mutta kukaan ei varmasti kuvittele, että voisi Suomen oikeustoimilakiin vedoten purkaa epäsuotuisat kaupat ja pitää suotuisat kaupat, vaikka kuluttajariitalautakunta tätä sähkönmyyjien toimintatavaksi esittääkin. Kaikki Suomen pankit olisivat rahantekokoneita noilla säännöillä, paitsi että kukaan ei kyllä suostuisi ottamaan niitä sopimusvastapuolekseen.

Ylipäätään hankintahintojen riittävä suojaus etukäteen on ainoa tapa, jolla juuri mitään hyödykkeitä (sähköä, viljaa, hiiltä, rautamalmia, lannoitteita yms.) voi laajamittaisesti myydä pitkillä sopimuksilla. Jokaisessa merkittävässä hintanousussa kaatuu yrityksiä, jotka ovat unohtaneet tämän periaatteen. (Esimerkit 1 ja 2.) On erittäin ikävää, että vaikka yhtiöt ovat tämän periaatteen lausunnoissaan kuluttajariitalautakunnalle selostaneet, se on päättänyt yksinkertaisesti jättää asian huomioimatta, ja lähtenyt tulkinnoissaan aivan omille teilleen. Lautakunnan linjan mukaan kuluttajansuojalaki ajaa kaiken muun lainsäädännön, esimerkiksi perustuslain takaaman yksityisomaisuuden suojan ja kuluttajien sopimusvapauden yli. Tämä ei vastaa lautakunnan tavoitetta, joka on sen omien sanojen mukaisesti "ratkaista riitoja puolueettomasti ja asiantuntevasti niin, että sekä kuluttajien että myyjien oikeudet toteutuvat.".

Miksi monopolialan lainsäädäntöä ei voi sellaisenaan käyttää kilpaillulla toimialalla?

Yksi keskeinen ongelma kaikkia kolmea kuluttajariitalautakunnan päätöstä yhdistävä tekijä on voimakas tukeutuminen sähkönsiirtoa ja vedenjakelua koskevaan lainsäädäntöön. Näillä aloilla on tosiaan erikseen määrätty lailla vuositason korotuskatot. Tämä on täysin ymmärrettävää, eikä siinä ole ongelmaa, koska näillä aloilla asiakkaat on sidottu myyjään ja myös myyjä asiakkaaseen. On äärimmäisen harvinaista, että joku irtisanoo vedenjakelua tai sähkönsiirtoa koskevan sopimuksena, jos ei muuta pois, joten palvelun myyjää ei haittaa, vaikka yksittäisen asiakkaan palvelun toimitus olisi kovastikin tappiollista. Ajan kanssa se kyllä tulee takaisin. 

Kuluttajariitalautakunta on kuitenkin jättänyt kokonaan lukematta näitä aloja koskevan lainsäädännön perustelut. Sähkönsiirron korotuskattoa koskevassa voimaan tulleessa lakiesityksessä nimittäin erikseen todetaan, että korotuskaton mahdollistavat sähkön siirtoa ja jakelua koskevat EU-direktiivit. Näiden direktiivien perusteella tehdyn lainsäädännön soveltaminen muille, kilpailluille aloille ei ole sellaisenaan mahdollista, kuten myös Kuluttajariitalautakunnan vähemmistö on todennut. On täysin käsittämätöntä, jos kilpailu- ja kuluttajaviraston edustajat eivät ole tätä tuoneet lautakunnassa esiin.

Päätösten laillisuusongelmat eivät kuitenkaan lopu tähän. Jos valtio säätää mille tahansa kilpaillulle toimialalle inflaatiosta riippumattoman korotuskaton, se ryhtyy tosiasiallisesti säännöstelemään kyseisen tuotteen hintaa. Tuotteiden vähittäismyyntihintojen säännöstely on lähtökohtaisesti kiellettyä EU-lainsäädännön mukaan. Jos Suomen valtio haluaa ryhtyä säännöstelemään sähkön vähittäismyyntihintoja, sen on saatava tällaiselle käytännölle lupa EU:sta. Joillakin jäsenmailla tällainen lupa kyllä on, joten poikkeuksen voinee saada, mutta Suomi ei ole tällaista lupaa pyytänyt, joten kuluttajariitalautakunnan päätöstä ei voi ryhtyä sellaisenaan noudattamaan.

Kuluttajariitalautakunta yrittää tehdä energiapolitiikkaa

On myös syytä huomata, että Suomi on sitoutunut EU-päätöksiin, jossa Suomi on luvannut lisätä uusiutuvan energian osuutta kokonaisenergian käytöstä. Suomen energia-alaa seuraaville tuskin on uutta, että tuulivoima on tärkeä osa tätä lisäystä. Tuulivoiman rahoitus taas riippuu ratkaisevasti siitä, että kiinteähintaisille tuulivoiman myyntisopimuksille on ostajia, ja sähkön vähittäismyyntiyhtiöt ovat yksi merkittävä sopimusten ostajaryhmä. 

Näitä sopimuksia ei voi tehdä, jos sähkön myyntiyhtiöt eivät voi myös suojata myyntihintojaan edes jonkin verran eteenpäin. Kun kuluttajariitalautakunta yrittää tehdä sähkön myyntihinnan suojaamisen mahdottomaksi, se siis samalla myös jarruttaa uusiutuvan energian etenemistä ja ylläpitää fossiilienergian käyttöä Suomessa. 

Yhtä lailla voidaan ajatella, että osa kuluttajista voisi haluta esimerkiksi maksaa vakaasti sähköä tuottavasta ydinvoimasta melko tasaista hintaa vuodesta toiseen, vaikka tämä hinta olisikin välillä vähän korkeampi kuin markkinahinta. Mutta kuluttajariitalautakunnan mielestä se tietää kuluttajaa paremmin, että kukaan ei "oikeasti" halua tällaista sopimusta. Minusta tämä on hävytöntä ihmisten mielipiteiden väheksymistä.

Kun kuluttajariitalautakunta yrittää päästää eroon kiinteän hinnan sopimuksista, kyseessä on siis itse asiassa merkittävä energiapoliittinen linjaus uutta puhdasta energiantuotantoa vastaan, eikä sellaisten tekeminen kuulu kuluttajariitalautakunnalle lainkaan. Se ei ole mikään puolustus, että lautakunta ei ehkä päätöksiä tehdessään ymmärtänyt tätä.

Oikea tapa edetä on lainsäädäntö

Jos kuitenkin Suomessa syntyy poliittinen enemmistö sen taakse, että sähkön vähittäismyyntimarkkinoiden toimintaa on muutettava, en minä sellaista vastusta. Sitten hallitus laatii lakiehdotuksia, teettää niistä vaikutusarvioita ja lopulta säätää lakeja eduskunnan päätöksellä. Kyllä minun puolestani hallitus saa tietyissä tilanteissa esimerkiksi rajoittaa markkinoiden sopimustyyppejä tai ryhtyä erilaisten hyödykkeiden hintasäännöstelyyn, mutta tällainen valta ei todellakaan kuulu kuluttajariitalautakunnalle, jota kansa ei ole vaaleilla valinnut.

Yksi tärkeä, perustuslainkin suojaama periaate on silti muistettava. Kuten lainkirjoittajan opaskin sanoo: "Taannehtiva puuttuminen yksityisten välisiin varallisuusoikeudellisiin sopimussuhteisiin on lähtökohtaisesti ongelmallista. Omaisuuden perustuslainsuoja turvaa myös sopimussuhteiden pysyvyyttä", eli esimerkiksi sähkönmyyntisopimuksia ei voi taannehtivasti muuttaa, kuten kuluttajariitalautakunta ehdottaa. Tämä tarkoittaa, että lakia ei voi säätää jälkikäteisesti koskemaan aikaa ennen lain säätämistä muuten kuin erittäin poikkeuksellisissa tapauksissa. Esimerkiksi pikavippien korkoja rajoittavissa laeissa tätä periaatetta noudatettiin, vaikka poliittinen yksimielisyys hävyttömän korkeista koroista oli laaja. Merkittävänä erona sähkönmyyntiin oli vieläpä se, että korot eivät perustuneet todellisiin rahan hankintakustannuksiin, toisin kuin sähkön myyntihinnat.

Kuluttajariitalautakunnan toiminnassa pidänkin erityisen raskauttavana sitä, että se yrittää muuttaa yksityisoikeudellisia sopimuksia merkittävällä tavalla toisen osapuolen eduksi jopa vuosia sopimuksen solmimisen jälkeen. Osa sähkönmyyntiyhtiöistä on täysin yksityisessä omistuksessa, ja yksityisomaisuuden suoja on keskeinen osa oikeusvaltiota. Jos valtio yrittäisi jälkikäteisesti muuttaa sopimuksia siten kuin kuluttajariitalautakunta niitä yrittää muuttaa, on erittäin todennäköistä, että valtio joutuisi korvausvelvolliseksi.

Luonnollisesti olen sitä mieltä, että yksittäiset kuluttajat ovat varmasti voineet joutua pitkäaikaisten kiinteähintaisten sopimusten kanssa ikävään tilanteeseen, ja varmasti olisi hyvä, jos osa näistä sopimuksista saadaan päätettyä yhteisymmärryksessä. Äärimmäisissä tapauksissa eduskunta voisi varmaan edistää tällaisen sovun syntymistä lainsäädännöllä, ja valtio voi luonnollisesti halutessaan säätää tuleviin sopimuksiin kuuluvista sopimussakoista nykyistä tarkemmin. Mutta se ei voi olla oikein, että esimerkiksi kuntaomisteisen sähköyhtiön pitäisi purkaa tällaiset sopimukset hyvin pientä korvausta vastaan, koska silloinhan maksajaksi joutuvat muut kuntalaiset. Ensisijaisesti jokaisen on kuitenkin vastattava omista sopimuksistaan itse, eikä kaataa huonojen päätöstensä seurauksia muiden niskaan.

Suomi ja kuluttajasähkön hintakatto - onko Kokoomus menettänyt järkensä?

Olin viime viikkoon asti uskonut, että suomalaiset poliitikot pitävät päänsä kylmänä, eikä valtio lähtisi sähkön arvonlisäveroalennuksen, sähkövähennyksen ja pienituloisten sähkötuen lisäksi jakamaan vielä lisää sähkönkulutustukia suurelle joukolle kansalaisia. Olen hyvin tietoinen siitä, että tämä linja ei ole kovin suosittu, mutta sitä minä en ymmärrä, että jos kerran valtiolla on aivan liikaa rahaa, miksi tähän lähdetään vasta nyt. Mutta ilmeisesti iltapäivälehtien sensaatioartikkelit siitä, kuinka miljonääreillä on suuria sähkölaskuja, ovat onnistuneet iskemään monen mieleen sellaisen ajatuksen, että nyt on aika laittaa valtion piikki auki.

Minulle tulee tästä silti vähän kummallinen olo. Miksi satojen tuhansien kaltaisteni ihmisten, jotka elävät kohtuukokoisissa, tuloihinsa sopivissa kerrostaloasunnoissa, pitäisi tukea ehkäpä sata kertaa itseäni rikkamman Arttu Virtasen varsin laajaa liiketoimintaa? Ei se ole meidän vikamme, että Virtasen liiketoiminta kuluttaa monta sataa kertaa enemmän sähköä kuin millä kerrostaloasunnossa tulee perhe toimeen, vaan se on hänen oma valintansa. Millään oikeustajulla ei voi olla oikein, että minun pitäisi olla jossakin vastuussa siitä, millaisia energiankulutusvalintoja hän tai hänen yrityksensä ovat tehneet.

Mutta sitä minä en vastusta, että aidosti kotinsa lämmityksen kustannusten kanssa kamppailevia ihmisiä autetaan jollain tavalla. Kannatin jo kesällä jonkinlaista vastaantuloa esimerkiksi sähkön arvonlisäveroalennuksen muodossa, ja näin myös tehtiin, mutta silloin yksinkertaisesti uskoin, että hintakattomalleihin ei ole varaa. Viime viikon sähkön hintoihin nähden niiden nostaminen uudelleen esiin ei kuitenkaan ollut täysi yllätys. Kuten myös Helsingin Sanomat viikolla kirjoitti, pääministeripuolue SDP:n yllättäen esiin tuoma sähkön kuluttajahintakattoesitys oli hallitusyhteistyöhön nähden aika erikoinen tempaus, mutta suhteessa Keskustan aiempiin välistävetoihin tätä ei voi pitää enää kovin yllättävänä. Tässä ei sentään suoraan rikota mitään hallituksessa jo sovittua, ja SDP onnistui selvästi saamaan aloitteen käsiinsä, vaikka idea ei uusi ollutkaan.

Tähän astihan Suomen hallitus on itse asiassa onnistunut epätavallisen korkeista energian hinnoista huolimatta pitämään valtion energiakriisiin liittyvän rahankäytön aika kohtuullisena, mikä näkyy myös kansainvälisessä vertailussa kuvassa 1 hyvin. Suomen sijoitusta selittää merkittävältä osin se, että kaukolämmön markkinaosuus lämmityksestä on korkea, sillä kaukolämmön kyky vaihtaa ainakin osa polttoaineista hinnoista riippuen suojelee energiakriisin pahimmilta vaikutuksilta. Tämä kannattaisi pitää mielessä tulevienkin kriisien varalta.

Kuva 1. Eri valtioiden rahankäyttö energiakriisitukiin. Lähde: Bruegel.

Erilaisia hintakattoesityksiä

 

On kiistatta niin, että jos kerran valtiolla oli koko ajan rahaa mittavampiin sähkötukiin, oli kummallista tehdä ensin pieniä toimia ja nyt sitten lisätä niiden päälle vielä suuria toimia. Tästä nimittäin seuraa, että monelle kotitaloudelle työnnetään nyt sähkötukia useasta eri tuutista. Tämä on hallinnollisesti tehotonta ja kansalaisille sekä työlästä että vaikeasti ymmärrettävää. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että jokin hintakattomalli on varsin todennäköinen, joten yritän arvioida esiin tuotuja esityksiä.

SDP:n hintakattoesityksessä (noin 20 c/kWh) on positiivista, että mallin yksityiskohtia ei ole edes yritetty lyödä lukkoon etukäteen, eikä yksikään toimista ole mahdoton. SDP:n esittämä hintakaton taso on melko matala, mikä kasvattaa valtion kustannuksia, mutta on luonnollisesti lähinnä poliittinen kysymys, kuinka paljon rahaa tähän voidaan käyttää. Jos vielä kuukausitason määräkatto asetetaan niin, että tuettu kulutusmäärä on kohtuullinen ja tuki koskee vain vakituisia asuntoja, ei päädytä tukemaan kannabisfarmeja tai miljonäärien kesämökkipalatseja kuten Ruotsissa.

Esimerkiksi Lauri Murasen esittämä pohdinta sähkön kuluttajahintakaton olemuksesta sisältää paljon järkeviä elementtejä ja toivon todella, että jos hintakatto nyt todella katsotaan välttämättömäksi asettaa, noita asioita otetaan huomioon. Murasella kustannusarviokin vaikuttaa olevan järkevää mittaluokkaa, sillä omakin arvioni tuollaisen mallin hinnasta on puolen miljardin ja miljardin euron välissä. Myös Vihreät ovat esittäneet samantyyppistä huolellista harkintaa, mutta ovat hieman enemmän huolissaan valtion rahankäytöstä.

Vasemmistoliiton malli eli äärimmäisen alhainen hintakatto (8 c/kWh ja sen yläpuolelta valtio maksaa 80 %), jonka yläpuolella kuluttajat maksaisivat vain pienen osan kuluistaan on, aivan kuten itse sanovatkin, Norjan mallin (7 c/kWh ja 90 % valtionosuus ylimenevältä osalta) mukainen. Sen ongelma kuitenkin on, että se on niin tolkuttoman avokätinen, että se maksaa valtiolle siellä useita miljardeja euroja, ja myös Suomessa se johtaisi paljon korkeampiin kustannuksiin kuin edellä esitetyt tukimallit. Mallin toinen ongelma on se, että hyvätuloiselle kuluttajalle sähkön kustannus jää kaikissa realistisissa tapauksissa aika alhaiseksi, eikä säästöön synny riittävää kannustinta. Pahimmillaan näin alhaisesta katosta voisi myös syntyä tilanteita, jossa kaukolämmön sijaan kannattaisi lämmittää sähköllä, mikä entisestään nostaisi lisäisi sähkön kulutusta eli pahentaisi energiakriisiä.

Norjalla on tähän varaa, koska se tekee nykyisillä hävyttömän korkeilla kaasun hinnoilla 10 miljardia euroa kauppaylijäämää kuukaudessa, mutta samaan aikaan on sanottava, että vain erittäin kostea ja lauha syksyn sää esti Etelä-Norjan ajautumisen sähkön säännöstelyyn tänä talvena. Norja ehti jo kovasti kehottaa vesivoimayhtiöitä säästämään vettä talvea varten ja valmistautui ajamaan hyvin kallista kaasulauhdevoimalaitosta tuotantoon.

Norjan mallin suurin älyttömyys onkin koko vuoden ajan ollut siinä, että maa teki keskenään ristiriitaisia toimia: se maksoi pahimmillaan 80 % kuluttajien sähkölaskuista, mutta pyysi näitä säästämään sähköä. Ei mikään ihme, että norjalaiset ovat säästäneet sähköä vähemmän kuin suomalaiset tai ruotsalaiset. Itse asiassa on erittäin todennäköistä, että Norjan mittava sähkönkulutustuki on nostanut sähkön hintoja myös Suomessa ja Ruotsissa. Tämän pitäisi olla riittävä varoitus hyvin matalaa hintakattoa vastaan.

Perussuomalaisilta en onnistunut löytämään aivan yhtä konkreettista hintakattoehdotusta, ja tuore tiedote on täynnä erilaisia väitteitä siitä, mitä hallitus on tehnyt väärin. On aika helppo ymmärtää, että "tuotantotapakohtainen windfall-vero" on toteuttamiskelvoton ehdotus, koska sama tuotantotapa ei välttämättä tarkoita kovinkaan samanlaisia kustannuksia pääomakustannukset huomioiden. Se myös johtaisi tilanteeseen, jossa poliitikot päättäisivät kunkin tuotantomuodon kannattavuudesta, mikä olisi jatkuvan epävarmuuden vallitessa katastrofi investointi-ilmapiirille. Tämä ei edistäisi sen enempää ydinvoimaa kuin turvevoimaakaan, vaikka näiden voisi tiedotteen perusteella päätellä olevan puolueen suosiossa.

Tästä huolimatta PS:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tavio oli lasketuttanut eduskunnan tietopalvelulla aika kohtuullisesti mitoitetun (15 c/kWh ja valtio maksaa 70 % ylimenevältä osalta) hintakaton kustannuksia. En varmaankaan ole kauhean usein kehunut Perussuomalaisten esityksiä, mutta kyllä noiden lukujen kanssa voisi ihan hyvin elää. Malli ei laskelmankaan mukaan ole sen kalliimpi kuin SDP:n malli, ja siinä säilyy tiukkaa hintakattoa paremmin kannuste säästää sähköä, jos markkinatilanne on hetkellisesti erittäin tiukka.

Mutta aivan ylivoimaisesti eksoottisimmalle linjalle kuluttajien tukemisessa on lähtenyt Kokoomus. Kansanedustaja Vestmanin esittelemä malli ajaa niin kaukaa vasemmalta ohi Vasemmistoliitosta, että voi ihan hyvin kysyä, onko Kokoomus aikeissa laajemminkin luopua markkinataloudesta.

Kokoomuksen hintakattomalli eli sähkön vähittäismyynnin hintakartelli

 

Kun ensimmäisen kerran näin Kokoomuksen intoilevan Viron yleispalveluvelvoitesähköstä, luulin ihan oikeasti lukevani jotain parodiasivustoa, koska ei tuntunut mitenkään mahdolliselta, että markkinataloutta kannattava puolue pitäisi järjestelyä jotenkin mielekkäänä. Koko kuvio näyttää nimittäin vahvasti siltä, että se on tehty pönkittämään valtioyhtiön hallitsevaa markkina-asemaa.

Taustaksi siis se, että Virossa on valtion täysin omistama energiayhtiö Eesti Energia. Se on Viron ylivoimaisesti suurin sähkön tuottaja, sähkön vähittäismyyjä ja sähkön jakeluverkkoyhtiö. Nyt Viron hallitus päätti energiakriisitoimena, että kaikkien yhtiöiden, joilla on yli 150 MW tuotantokapasiteettia, pitää alkaa myydä sähköä öljyliuskesähkön tuotantokustannukseen sidotulla hinnoilla, jotka neuvotellaan yhdessä Viron kilpailuviraston kanssa. Näitä yhtiöitä on luonnollisesti vain yksi eli Eesti Energia. Sillä on myös velvoite myydä sähköä tällä hinnalla muille vähittäismyyntiyhtiöille. Nämä säännöt ovat vieläpä voimassa vuoden 2026 kevääseen asti.

Tällä menettelyllä on niin uskomaton määrä ongelmia, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin. Ihan ensimmäisenä voisi ehkä aloittaa sillä, että tässähän valtio käyttää sähköyhtiötään sosiaalitoimistona. Ei se ole kiellettyä, mutta Kokoomuksen väite siitä, että tämä on valtiolle ilmaista, on aivan absurdi. Jos valtion täysin omistama yhtiö jakaa kansalle tukia, se ei ole yhtään sen halvempaa kuin jos valtio maksaisi niitä suoraan. Muutenhan sosiaaliturvaakin jakaisi Kela Oy, jonka tappio ei sitten olisikaan valtion tappio. Jostain syystä Kokoomus ei itsekään seuraa yhtään samaa logiikkaa Palmia Oy:n kanssa.

Suomessa tästä tekisi vielä ongelmallisempaa, että Suomen suurin sähkönmyyjä on valtion vain puoliksi omistama Fortum. Jos Suomen valtio alkaisi käyttää Fortumia sosiaalitoimistona, yhtiö olisi luonnollisesti muille omistajille arvoton, mikä johtaisi erittäin todennäköisesti oikeusjuttuihin koskien vähemmistöomistajien epäreilua kohtelua. Tämä olisi tosin mittakaavaltaan monin verroin pahempaa kuin ilmainen osakeanti Solidiumille, jota sitäkin muut omistajat protestoivat voimakkaasti. Minusta on hämmästyttävää, että tämä ei näytä merkitsevän Kokoomukselle mitään, vaikka sen äänestäjissä on varmasti paljon osakesijoittajia.

Toinen keskeinen ongelma on siinä, että käytännössä Viron valtio synnyttää sähkön vähittäismyyntimarkkinoille kartellin. Yhdenkään uuden yrittäjän ei kannata tulla markkinoille ja suurimman osan nykyisistä kannattaa suosiolla poistua markkinalta, koska kaikkien myyjien hinta on tästä lähtien sama. Viro ei ole tosin rajoittanut myyjien myyntimarginaalia, mutta käytännössä myyjien hintaerot ovat vain prosentteja, joten sähkön kilpailutuksessa ei ole enää järkeä. Muiden sähkötuotteiden tarjoaminen ei ole kiellettyä, mutta eihän kukaan pitkällä aikavälillä tarjoa sellaisia, koska aina jos hinta kohoaisi yleispalvelusähkön hinnan yläpuolelle, asiakkaat kaikkoavat. Sopimuksethan sai aina katkoa siirtyessään yleispalvelusähkötuotteeseen. Käytännössä tällä siis vahvistetaan valtionyhtiön markkina-asemaa sähkön myynnissä ja ajetaan sen kilpailijoita markkinalta ulos.

Eikä siinä tietenkään vielä kaikki. Koska sähkön pakkomyyntivelvoite koskee kaikkia yhtiöitä, jotka ylittäisivät 150 MW:n tuotantorajan, yksikään muu yhtiö ei voi lähteä lisäämään tuotantokapasiteettiaan Virossa merkittävästi, koska se joutuisi rajan ylittäessään pakkomyyntivelvoitteen kohteeksi. Toisin sanottuna tämä suojelee tehokkaasti valtionyhtiön asemaa kilpailijoita vastaan myös sähkön tuotannossa.

Sekä sähkön tuotannon että myynnin kilpailun rajoittamisen lisäksi pitkäaikaisella yleispalvelusähköllä on myös vakava vaikutus sähkön johdannaismarkkinoille. Tuotantoyhtiöhän joutuu tässä itse asiassa myymään myyntiyhtiöille ilmaiseksi suuria osto-optioita, mikä jo itsessään on merkittävästi tappiollista toimintaa. Samalla nämä tuotannon ja myynnin volyymit poistuvat johdannaismarkkinoilta, eikä sinne oikein jää Virossa ketään. 

Moni sanoo helposti, että johdannaismarkkinat ovat vain pörssipeliä eikä kukaan "oikeasti" kaipaa sellaisia. Tässä vain on sellainen ongelma, että kaikki pitkäaikaiset sähkön tuotannon ja kulutuksen suuret investoinnit edellyttävät joko toimivia johdannaismarkkinoita tai valtion takuita, koska muuten rahavirrat ovat liian epävarmoja. Tämä koskee yhtä lailla ydin-, tuuli- ja aurinko- tai vaikka hiilivoimaakin. Valtion takuiden myöntäminen on taas EU-säännöillä hyvin hankalaa eikä todellakaan ilmaista, joten johdannaismarkkinoiden tyrehdyttäminen on vakava isku sähköalan investoinneille, mikä puolestaan hidastaa ja vaikeuttaa ulospääsyä tästä kriisistä. Tämänkin Kokoomus olisi varmasti kuullut helposti aika monelta asiantuntijalta. (Kokoomus on tosin myös tehnyt esityksen uudesta kelvottomasta sähkömarkkinamallista, jonka keskeinen ominaisuus Suomessa olisi se, että tuottajien ja myyjien sähkön hinnat erotetaan kauas toisistaan, mikä tekisi sähkön johdannaismarkkinat mahdottomiksi. Tämä ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aihe.)

Ja hullummaksi vain menee. Öljyliuskesähkö on aika kallista tuottaa, ja Eesti Energian omankin ilmoituksen mukaan sen pelkkä muuttuva kustannus oli noin 120 €/MWh eli 12 c/kWh tämän vuoden toisella kvartaalilla. Päälle voi kilpailuviraston kanssa sovitun myyntihinnan perusteella arvioida muutaman sentin kiinteitä kuluja. Kustannus riippuu hyvin paljon päästöoikeuksien hinnasta, mutta jos ne eivät laske, hinta säilyy korkeana. Samaan aikaan Suomessa sähkön markkinahinta vuodelle 2024 on jo nyt selvästi alle 10 c/kWh. Mutta koska Eesti Energian pakkomyyntihinnat on tässä tilanteessa sidottu öljyliuskeen tuotantokustannukseen vuosiksi eteenpäin, sen ei missään tapauksessa kannata tehdä Viroon investointeja, jotka laskisivat sähkön markkinahintaa. Muutenhan se vaarantaisi asemaansa sähkön myynnissä. (Voi tietysti olla, että valtio käskee yhtiön tehdä näitä investointeja silti, mutta yhtiön tulosta tämä ei parantaisi, mikä asettaa yhtiön johdon aika erikoiseen asemaan.)

Aika erikoiseksi tilanne menikin, sillä pian tämän pakkomyyntihinnan asettamisen jälkeen Eesti Energian hallintovaliokunta eli valtion omistajaohjaus tiedotti, että se heittää toimitusjohtajan ja koko yhtiön hallituksenkin ulos. Tämä ei ole kovinkaan tavallista omistajapolitiikkaa, varsinkin kun Hando Sutter oli toimitusjohtajana tehnyt hyvää työtä. On erittäin vaikea uskoa, että tällainen ennakoimaton toiminta parantaa yrityksen kilpailukykyä.

Ihan viimeiseksi voidaan todeta, että rajallisen resurssin myyminen tuotantokustannukseen sidotulla, säännöstellyllä hinnalla on erittäin vaarallinen tie. Tämän luulisi jonkun Kokoomuksessakin ymmärtävän, varsinkin kun tästä on Euroopassa tuore, erittäin ikävä esimerkki. Kosovossa sähköä myydään valtion säännöstelemillä hinnoilla. Ne ovat kyllä korkeammat kuin maan ruskohiilivoimalaitosten tuotantokustannukset ovat. Mutta mitäs sitten tapahtuikaan, kun omissa voimalaitoksissa oli vikoja, ja tuontisähkön hinta ylitti selvästi sähkön myyntihinnan? Kiertävät sähkökatkot, tietenkin. Eikä naapurimaissa ollut kauheasti sen helpompaa, ja sähkön hintojen säännöstely on iso osa ongelmaa. Naapurissa Albaniassa sähköntuotanto on melkein pelkkää vesivoimaa, eli sen tuotantokustannus on hyvin alhainen. Mutta kun vesivoima on rajallinen resurssi, sitä ei voi myydä paljon alle vaihtoehtoisen tuotannon kustannusten, tai se loppuu kesken esimerkiksi kuivuuden yllättäessä.

Viron malli on toteuttamiskelvoton Suomessa

Ilmeisesti kukaan ei ole kertonut näistä Viron mallin ongelmista Kokoomukselle, mutta olisi nyt luullut ennen markkinataloutta kannattaneesta puolueesta tuon verran osaamista löytyvän. Joka tapauksessa Kokoomus ilmeisen tosissaan yrittää kaupata toimitusvelvollisten sähköyhtiöiden kattohintamallia muille puolueille. Ottaen huomioon, että osa Suomen toimitusvelvollisista yhtiöistä on yksityisiä, osa kunnallisia ja myös Fortum on tällaisen yhtiön roolissa Carunan verkossa, en voi mitenkään käsittää, millä valtuuksilla Kokoomus luulee pystyvänsä laillisesti säännöstelemään niiden kaikkien hintoja "tuotantokustannuksia vastaavaksi". Erityisen kummallinen ajatus on siksi, että osalla toimitusvelvollisista myyntiyhtiöistä ei ole mitään yhteyttä yhteenkään tuotantoyhtiöön, vaikka Vestman näin aivan poikkeuksellisen epärehellisesti väittää.

Tämä on suoraan sanottuna aivan täyttä kommunismia ja loukkaa törkeällä tavalla yksityisomaisuuden suojaa. Suomi on sentään oikeusvaltio, ja kynnyksen siihen, että pakotetaan yksityisiä yrityksiä myymään tuotteitaan valtion määrittelemällä hinnalla, pitäisi olla erittäin korkea. Myöskään kunnallisten yhtiöiden rahoja valtio ei voi ihan noin vain alkaa käyttää omiin tarkoituksiinsa, vaan tämä on ensisijaisesti omistajien asia. Ainakin oman tulkintani mukaan tällainen omistajien sivuuttaminen päätöksenteossa vaatisi vähintään poikkeustilan julistamista. Kokoomustakin luulisi huolettavan, mihin muuhun säännöstelyyn tällaisia valtuuksia sitten alettaisiin käyttää, kun ne olisi kerran myönnetty. Jopa Vestmanin saamissa Twitter-kommenteissa tämä näytetään ymmärtävän. Vestmanille on myös aiheellisesti huomautettu, että hänen ilmaisena markkinoimansa hintasäännöstely kaataisi Suomessa aika monta sähkönmyyntiyhtiötä ja todella monen ihmisen nykyiset sähkösopimuksetkin loppuisivat. Valtio ei nimittäin voi kohdistaa laillisesti tukia vain yksittäisiin sopivasti valitsemiinsa yhtiöihin.

Luonnollisesti Kokoomuksen malli myös sotii täysin vastuullisen sähkönmyyntiyhtiön toimintamallia vastaan. Normaali myyntiyhtiö on jo suojannut merkittävän osan hankinnastaan tälle talvelle tässä vaiheessa, ja nämä suojaukset on tietenkin tehty markkinahinnalla. On täysin irrelevanttia, mitä konsernin toisen osan eli tuotantoyhtiön tuotantokustannukset ovat, koska yhtä lailla se on voinut suojata sähkön tukkumyyntinsä hintoja jo aikaa sitten. Konsernilla voi olla myös suuri määrä erilaisia tuotantotapoja, joista jokaista on vain rajallinen määrä ja niiden kustannukset ovat toisistaan poikkeavia. Toisin kuin Kokoomus tuntuu markkinatalouden peruslakien vastaisesti olettavan, taloudellisesti kestävä myyntihinta ei ole vain kustannusten funktio, vaan sekä kustannusten että myyntimäärän funktio.

Kannattaa myös huomata, että jos myyntiyhtiöiden myyntihinnat väkipakolla sidotaan tuotantokustannuksiin, tästä seuraa, että uutta edullista tuotantoa, kuten vaikkapa ydinvoimaa tai tuulivoimaa ei kannata rakentaa eikä varsinkaan käynnistää. Sehän vain laskisi yhtiön tuottoja, koska valtio ulosmittaisi kaiken alentamalla säännöstelyhintaansa. Onko meillä todella varaa pysäyttää puhtaan energian investointeja juuri nyt?

Huomattavaa on myös, että Vestman ehdottaa hintakattomallin laajentamista pk-yrityksiin, mikä tarkoittaa mittavasti laajempaa ja kalliimpaa hintakattoa kuin mitä muut puolueet suoraan ehdottivat. Tämä lisäisi tuensaajien määriä paljon, ja tämän jälkeen tuen hinta olisi erittäin todennäköisesti useita miljardeja euroja. Onko todella niin, että vaikkapa 200 työntekijän koodausyritys, jolle sähkö ei tyypillisesti ole merkittävä kuluerä, tarvitsee tällaista tukea? Tuntuu merkilliseltä, että talousosaamisellaan ratsastava puolue esittää suurinta lisälainanottoa, ja vieläpä sellaista, jossa hyvää tulosta tekeviä yrityksiä tuettaisiin jopa miljoonilla euroilla veronmaksajien pussista. On varmaan totta, että iso osa näistä tuista menisi Kokoomuksen kannattajien omistamille yrityksille, mutta ei se kyllä hyvää talouspolitiikkaa ole. Jos joitakin yrityksiä todella on tuettava, tuet on ehdottomasti rajattava sellaisiin yrityksiin, joilla sähkökulut ovat suuri osa kustannuksista.

Minun onkin poikkeuksellisesti yhdyttävä Jani Mäkelän (PS) mainioon twiittiin kuvassa 2. Pölhöpopulismin sijaan Kokoomuksen kannattaisi miettiä sellaisia keinoja, joita voi oikeasti toteuttaa. Jos minä esiintyisin markkinatalouspuolueena, miettisin edes vähän sitä, onko järkevää hehkuttaa tukimallia, jolla valtionyhtiö työntää kilpailijansa ulos markkinoilta. Parempia tukimalleja aivan varmasti on olemassa.

Kuva 2. Jani Mäkelä osuu hyvin. Lähde: Twitter.

Suomi ja EU:n sähkön hintaan liittyvät hätätoimet

Kenellekään ei liene epäselvää, että energian hintakriisi on saanut Euroopan poliitikot varpailleen, ja nyt etsitään kaikin konstein keinoja hintakriisin lievittämiseen. Toistaiseksi merkittävimmän energian hintoihin liittyvän kriisipakettinsa EU sai aikaan syyskuun lopussa. Tuolloin sovittiin neljästä keskeisestä, väliaikaisiksi suunnitellusta kriisitoimenpiteestä: sähkön säästämisestä,  pienten ja keskisuurten yritysten sähkön hintojen sääntelystä, fossiilienergian tuottajien lisäverosta sekä sähköntuottajien hintakatosta. Minä käsittelen tässä kirjoituksessa lyhyesti kolmea ensimmäistä toimenpidettä ja jätän hintakattoasian myöhempään tekstiin, sillä se on ehdotuksista selvästi monimutkaisin vaikutukseltaan.

Sähkön säästäminen

Lyhyesti tiivistettynä voidaan todeta, että näistä toimenpiteistä ainoa, joka todella auttaa kriisin ratkaisussa, on sähkön säästämistavoite. Euroopassa on yksinkertaisesti turhan vähän sähkön tarjontaa kysyntään nähden, ja se nostaa hintoja. Tällöin on joko lisättävä tarjontaa tai supistettava kysyntää, ja tämä toimenpide tähtää jälkimmäiseen Kaikki muut ehdotetut toimet ovat vain oireiden hoitamista, eivätkä edistä tämän kriisin ratkaisua lainkaan. Itse asiassa huonosti toteutettuna nuo muut toimenpiteet saattavat jopa pidentää kriisiä.

Vapaaehtoisena sähkönsäästötavoitteena jäsenmaiden on pyrittävä vähentämään sähkön kulutusta talviaikana 10 % normaaliin nähden. Tässä saa kuitenkin ottaa huomioon, että maakaasun käytön jo aikaisemmin sovittu vähentämistavoite (-15 %) aikavälille 1.8.2022 - 31.3.2023 voi kasvattaa sähkön käyttöä, samoin kuin pitkäaikainen tavoite sähköistää fossiilisia prosesseja. Suomi on jo ylittänyt kaasun käytön vähentämistavoitteen reippaasti, ja sähkön käytön vähentämistavoitteessakin ollaan aivan oikeassa suunnassa. 

Mielestäni merkittävä osa tätä onnistumista on se, että Suomi ei ole lähtenyt joidenkin muiden maiden tapaan jakamaan ylettömiä kulutuksen tukia, jotka ainoastaan lisäisivät sähköpulan todennäköisyyttä ensi talvena. Varoittavana esimerkkinä Euroopasta toiminee Kosovo, jossa sähkön hintasäännöstely ja voimalaitoshuollot ehtivät jo johtaa kiertäviin sähkökatkoihin, kun maalla ei ollut varaa maksaa tuontisähköstä.

Tämän lisäksi paketissa sovittiin pakolliseksi 5 % sähkön säästötavoite joulu-maaliskuun huippukulutustunneille. Tämä on ihan järkevä tavoite, mutta onnistumisen mittaamisesta tulee todella vaikeaa, sillä esimerkiksi Suomessa huipputuntien sähkönkulutus riippuu ratkaisevasti lämpötiloista, ja tähän varmuudella vetoavat myös muut maat. Käytännössä järkevän vertailutason asettaminen on sen verran tulkinnanvaraista, että tavoitteen pakollisuus on aika lailla merkityksetöntä. 

 

Minusta Suomen ei kannata erityisesti yrittää tähdätä tähän tavoitteeseen, vaan tavoitteemme pitää olla yksinkertaisesti se, että tuotamme itse mahdollisimman paljon sähköä ja säästämme sitä sen verran, että sitä riittää yli talven säästä riippumatta. Sekä tätä tavoitetta että sähkön riittävyyttä voidaan kuitenkin erinomaisesti edistää esimerkiksi suurille käyttäjille suunnatulla sähkönsäästöhuutokaupalla, ja tätä ovat ehdottaneet jo ainakin EU:n puolivirallinen dokumentti, SDP ja Kokoomus, ja kannatan tätä. Samoin on järkevää edistää sähkönsäästöä kotitalouksissa ja palveluissa Astetta alemmas -tyyppisellä kampanjalla riippumatta siitä ylletäänkö lopulta juuri tiettyyn prosenttilukuun.

Pienten ja keskisuurten yritysten sähkön hintojen sääntely

Tämä on erittäin ongelmallinen osa pakettia, ja tässä tapauksessa maille suotu vapaaehtoisuus ei suinkaan paranna tilannetta. Käytännössä jäsenmaat saavat tässä melko vapaan kortin suojella omia yrityksiään kohonneilta sähkön hinnoilta, jos näin haluavat. Valitettavasti on jo nyt selvää, että tämä luo merkittäviä jakolinjoja varakkaiden ja köyhien maiden välille. Esimerkiksi Saksa on jo nyt hyväksynyt osin vielä määrittelemättömän 200 miljardin euron energiatukipaketin, joka kohdistuu osin myös yrityksiin. Vaikka Saksa itse puolustaa pakettiaan kohtuullisena suhteessa talouden kokoon ja talouden haavoittuvuuteen, paketti on jo herättänyt runsaasti pahaa verta ympäri Eurooppaa, koska kaikilla muilla ei ole vastaavaan varaa. Vaikka EU:n paketin 12. artikla edellyttää, että "toimenpide kattaa rajallisen määrän kulutusta ja säilyttää kannustimen kysynnän vähentämiseen", tämän valvonnasta tulee oikeasti erittäin vaikeaa.

Suomi ei ole toistaiseksi ryhtynyt tällaisiin yritysten tukitoimiin lainkaan, enkä ole ollenkaan vakuuttunut, kannattaako Suomen edes ryhtyä sellaisiin, sillä Suomessa sähkön hinnat ovat olleet merkittävästi alhaisempia kuin Keski-Euroopassa. Myös talviajan hintaodotukset ovat selvästi Saksan alapuolella. Lähtökohtaisesti yritysten tulisi itse varautua tärkeiden tuotannontekijöidensä hintavaihteluihin, koska muuten veronmaksajat päätyvät sosialisoimaan yksityisen voitontavoittelun riskejä. Sen olen kuitenkin valmis myöntämään, että jos monet muut maat lähtevät tällaisia tukia antamaan, suomalaiset yritykset kärsivät epäreilusta kilpailusta EU:n sisällä, ja tämä voi johtaa hankaliin tilanteisiin. Tästä vaikutuksesta asiantuntijat ovat syystäkin ilmaisseet huolensa Saksan tukiin liittyen. Siksi asiaa on syytä seurata tarkkaan, vaikka juuri nyt tuet eivät järkeviltä Suomessa vaikutakaan.

Fossiilienergian tuottajien lisävero

EU on paketissaan hienoin sanakääntein määritellyt raakaöljy-, maakaasu-, hiili- ja jalostamoalojen toiminnasta kertyviin ylimääräisiin voittoihin kohdistuvan lisäveron "solidaarisuusmaksuksi". Ajatus on sinänsä oikea, eli verotetaan niitä toimijoita, joille Venäjän hyökkäyssodasta seurannut energian hinnan kova nousu tuottaa tavallaan ansiottomasti suuria voittoja. Tällaisten voittojen olemassaolosta ei sinänsä ole mitään epäselvyyttä, minkä on voinut huomata vaikkapa Saudi Aramcon tuloksesta. Huikeista tuloksista ovat raportoineet myös esimerkiksi Chevron, Equinor, Exxon ja Gazprom.

Firmojen nimistä tulee kuitenkin helposti esiin yksi suuri ongelma. Leijonanosa näistä voitoista syntyy maissa ja yrityksissä, joihin EU:n lisäverotus ei yllä. Esimerkiksi Suomessa ei todennäköisesti ole ainuttakaan yritystä, jota lisävero koskisi. Mielestäni Eurooppa, Saksa aivan etunenässä, onkin tehnyt valtavan geostrategisen virheen irrottautuessaan kovin hitaasti fossiilisista polttoaineista. Joko tätä vauhtia olisi pitänyt kiihdyttää entisestään tai sitten olisi pitänyt pitää paremmin huolta omasta tuotannosta. Vielä parempi olisi ollut, jos olisi tehty molemmat. EU:ssa on nimittäin järkyttävän paljon maita, jotka ovat laskeneet energiasektorinsa esimerkiksi maakaasun varaan, ja olleet silti täysin riippuvaisia tuonnista, mikä näkyy hyvin kuvasta 1. 

Kuva 1. Euroopan maiden kaasuriippuvuus ja kaasun osuus energiamixistä. Kuvalähde: Eurostat.

Kuvan 1 mukaisesti suurista EU-maista esimerkiksi Espanja, Italia ja Saksa ovat täysin tuontikaasun varassa, ja silti kaasulla on tärkeä osuus niiden energiajärjestelmässä. Suomi ja Ruotsi ovat ihan yhtä riippuvaisia tuontikaasusta, mutta näissä maissa kaasun osuus energiasta on mitätön. Toisaalta taas esimerkiksi Romania ja Alankomaat käyttävät kyllä paljon kaasua, mutta ne ovat huolehtineet kohtuullisessa määrin myös omasta tuotannostaan, mikätarjoaa edes osittaista suojaa tässä kriisissä.

 

Mitä me sitten olemme tehneet tälle riippuvuudelle viime aikoina? Tämä näkyy ikävän hyvin kuvassa 2. EU on aina ollut hyvin riippuvainen tuontiöljystä, eikä tämä ole muuttunut mihinkään 30 vuoteen. Mutta maakaasussa me olemme viimeiset 30 vuotta aktiivisesti lisänneet tuontiriippuvuuttamme. Kaikista kauniista puheista ja ilmastonmuutoksen vastaisesta taistelusta huolimatta tämä on tulos. Tämä ei ollut mikään vääjämätön lopputulos, vaan tämä on aivan tietoisesti tehdyn politiikan seurausta. Eurooppa ja Euroopan teollisuus maksavat kalliisti tästä virheestä ennen kuin tämä kriisi on ohi. EU:n vielä jäljellä oleville harvoille fossiilisten polttoaineiden tuottajille määrättävä lisävero ei ratkaise tätä ongelmaa millään lailla.

Kuva 2. EU:n riippuvuus alueen ulkopuolisesta öljyn ja maakaasun tuonnista. Kuvalähde: Eurostat.

Minä tiedän, että ajatus ei ole kauhean vihreä, mutta minusta fossiilituottajien lisävero EU:n harvoille tuottajille ei ole geostrategisessa mielessä järkevää politiikkaa, koska se vain parantaa EU:n ulkopuolisen fossiilituotannon kilpailukykyä suhteessa EU:n sisällä olevaan fossiilituotantoon. Se on enemmänkin poliittista teatteria ongelman ratkaisun sijaan. Tehokkaampaa olisi välittömästi pyrkiä lisäämään EU:n omaa energiantuotantoa, niin fossiilista, ydinvoimaan perustuvaa kuin uusiutuvaakin. Uusia fossiiliesiintymiä ei ehkä enää ihan helposti löydy, mutta nyt jos koskaan tunnetuista esiintymistä kannattaisi tiristää viimeisetkin tipat irti, sillä kokonaan irti fossiileista emme vielä parin seuraavan vuosikymmenen aikana pääse. Lisävero toimii pikemminkin tätä vastaan.

 

Samalla olisi aika viimein lopettaa ydinvoiman perusteeton syrjintä uusiutuvaan energiaan nähden EU-tasolla. Me tarvitsemme kipeästi kaikkea vähäpäästöistä energiaa, jolla voimme korvata fossiileja ja ennen kaikkea venäläisiä fossiileja. Ydinvoima ei ole halvin energiamuoto, mutta se on vähäisen vesivoiman maissa ainoita vaihtoehtoja vähäpäästöisen, sääriippumattoman, vakaan energiantuotannon turvaamiseksi. Tällaisesta päätöksestä olisi paljon enemmän hyötyä kuin fossiilituottajien lisäverosta. Tässä asiassa Suomea ei onneksi tarvitse suuremmin moittia.

Sähkön vähemmän huono hintakattohahmotelma

Todettakoon, että olen tällä hetkellä työstäni perhevapaalla, ja kirjoitukseni sisällöstä vastaan yksinomaan minä.

Kirjoitin kuukausi sitten, että energiakriisiä ei ratkaista sähkön hintakatolla. Tämä on edelleen totta, mutta tilanne on viimeisen kuukauden aikana vaikeutunut merkittävästi. Pohjoismainen ensi vuoden sähköfutuuri oli vielä heinäkuussa 140 €/MWh eli 14 c/kWh, mutta se on viimeisen kuukauden aikana tuplaantunut, ja perjantaina 26.8. sen hinta oli jo 279 €/MWh. Saksassa tilanne on vielä pahempi, sillä heinäkuun lopussa hinta oli 362 €/MWh, ja perjantaina se hipoi jo tuhatta euroa. Valtaosa tästä järkyttävästä noususta nähtiin viime viikon aikana. Kansallinen sähkön hintakatto olisi tässä tilanteessa entistä kauheampi idea, mutta EU-tasolla alan taipua hintakaton laskun puolelle.

Ei ole nimittäin liioittelua sanoa, että Euroopan sähkömarkkinat ovat paniikissa. Ongelmana tilanteessa on, että nyt kärsivät sekä hyvin että huonosti johdetut yhtiöt, sillä vastuulliset yhtiöt nimenomaan suojaavat sähkön tuotantoaan ja myyntiään finanssipörssissä. Kun Saksan ensi vuoden sähkön futuuri nousi perjantaina 240 euroa, ja avoin positio tässä futuurissa on noin 90 000 MW, tämä tarkoittaa yksinkertaisella laskelmalla, että tuotetta myyneiden yhtiöiden vakuusvaade kasvoi noin 190 miljardia euroa päivässä. Käytännössä tämä on pääomaa, joka yhtiöiden on siirrettävä sähkön finanssipörssin vakuuksiksi. Tämä on täysin järjetön summa rahaa, eikä ole mitään takuita, että ensi viikolla ei tarvittaisi lisää vastaavia rahansiirtoja.

Ymmärrän sellaisen talousteoreettisesti oikean ajatuksen, että kehnoja finanssipositioita ottaneiden yhtiöiden tuleekin kaatua, mutta juuri nyt teoretisoinnissa ei ole oikein järkeä kenenkään kannalta. Kun Eurooppaa uhkaa ehkä kaikkien aikojen pahin energiapula, sähkön tuotanto- ja myyntiyhtiöiden laajamittaiset konkurssit veisivät ihan tavallisiltakin kuluttajilta sähkösopimukset, ja käytännössä pakottaisimme kymmenet tai jopa sadat miljoonat eurooppalaiset etsimään uuden sähköntoimittajan tilanteessa, jossa hinnat ovat ennätyskorkeat. Myös Euroopan muu teollisuus kärsisi valtavat tappiot, ja Euroopan kyky ylipäätään selvitä ensi talvesta lämpimänä heikkenisi merkittävästi. 

Tämä ei ole poliittisesti realistinen eikä edes eettisesti oikea tapa toimia, vaan huolimatta ajatuksen periaatteellisesta vastenmielisyydestä olen sitä mieltä, että EU:n ja/tai sen jäsenvaltioiden on ryhdyttävä laajamittaiseen interventioon energiamarkkinoille rauhoittaakseen tilannetta. Venäjä käy energiasotaa EU:ta vastaan, ja se aloitti siihen liittyvät toimet jo viimeistään vuonna 2021 esimerkiksi ajaessaan hallitsemiaan eurooppalaisia kaasuvarastoja tahallaan poikkeuksellisen tyhijiksi jo ennen talvea, normaalista toiminnasta poiketen. Kun Venäjä toimii törkeästi sekä manipuloidessaan energiamarkkinaa että tappaessaan ukrainalaisia lapsia, meidän on myös oltava valmiita poikkeuksellisiin toimiin.

Minä en väitä tuntevani kaikkia toimia, mitä tässä tilanteessa on tehtävä, mutta jotain on pakko tehdä energia-alallakin. Tämä ei ole jäänyt poliitikoilta täysin huomaamatta, ja Tsekki onkin EU:n puheenjohtajamaana kutsunut kokoon EU:n energiaministereiden ylimääräisen kokouksen mahdollisimman nopeasti.

Sähkön hintakattosääntelyn muutos

Energiayhtiöiden akuutti likviditeettikriisi on tietenkin ratkaistava, ja siihen tarvitaan varmasti muitakin toimia kuin mitä voin tässä mainita, mutta on poliittista realismia, että yhtenä ratkaisuna tilanteeseen esitetään sähkön hintakattoa. Sähkön hintakaton taso vaikuttaa nimittäin luonnollisesti siihen, kuinka suuriksi energiayhtiöiden vakuusvaateet voivat pahimmillaan kasvaa. Kuluttajan kannalta tämä voi kuulostaa merkityksettömältä, mutta tällaisessa kriisissä sillä alkaa olla suuri merkitys sille, millaisia sopimuksia sähköyhtiöt voivat ylipäätään kuluttajille tarjota. Toisaalta hintakatto tarjoaa myös pörssisähkösopimusta käyttävälle kuluttajalle tiedon siitä, mitä kustannukset voivat äärimmillään olla.

Talousteoreettisesti on oikein, että sähkömarkkinan hintakatto olisi vähintään niin korkea, että olisi kokonaistaloudellisesti fiksumpaa jättää sähköä toimittamatta kaikille kuin maksaa sähköstä vielä enemmän. Tämän VoLL-arvon on esimerkiksi Suomessa arvioitu olevan 8000 €/MWh eli 800 c/kWh. On kuitenkin katsottu, että näin korkean hintakaton käyttäminen aiheuttaisi kohtuuttomia riskejä sähkömarkkinoiden osapuolille, ja EU-regulaatiolla on asetettu sähkön spot-markkinoiden hintakatoksi 3000 €/MWh.

Säännöstö kuitenkin sisältää sellaisen pykälän, että aina kun sähkön hinta jossain yksittäiselläkin markkina-alueella käy edes hintakaton läheisyydessä, hintakatto nousee aina 1000 euroa koko EU-alueella. Ensimmäinen tällainen osuma nähtiin Ranskassa keväällä, ja hintakatto nousi 4000 euroon. Pari viikkoa sitten Baltiassa osuttiin tähän uuteen hintakattoon, ja syyskuun lopulla se nousee jo 5000 euroon.

Järjestelmä toimii ihan hyvin, jos hintakatto-osumat ovat erittäin harvinaisia, sillä näiden tilanteiden syyt ovat yleensä ohimeneviä. Historiallisesti näin on myös ollut, mutta nyt tilanne onkin jotain ihan muuta kuin tavallinen. Tässä tilanteessa, jossa Venäjällä on realistinen mahdollisuus kohdistaa yksittäisiin maihin tai alueisiin sellaisia energiasotatoimia, että hintakatto-osuma muuttuu todennäköiseksi, säännössä ei ole mitään järkeä.

Aivan ensimmäisenä toimenpiteenä ehdottaisinkin, että EU lopettaa itse säätämänsä hintakaton korotusautomaatin, ja sähkön hintakatto palautetaan normaaliin 3000 euroon. Jos se on riittävän korkea normaaliaikoina, sen pitää kelvata myös tässä kriisissä.

Järkevän hintakaton asettaminen

Ymmärrän hyvin, että joku esittää sähkön hintakaton asettamista vielä paljon tuotakin alemmas, mutta järkevän tason löytäminen ei ole aivan helppoa. Mielekkään hintakaton pitää nimittäin täyttää ainakin seuraavat kriteerit:

1. Hintakatto ei saa olla niin korkea, että yksikin osuma hintakattoon kaataisi ison osan markkinatoimijoista. Jos sähkön hintakatto olisi vaikkapa 1 000 000 €/MWh, yksi voimalaitosvika voisi kaataa vakavaraisenkin yhtiön. Tämä nyt sentään ei ole EU:n ongelma.

2. Hintakatto ei saa olla niin matala, että se tuhoaa kuluttajien kannusteet säästää energiaa pulan koittaessa. Jos hintakatto olisi esimerkiksi 200 €/MWh, isolla osalla pohjoismaalaisista ei olisi minkäänlaista ongelmaa kuluttaa ihan niin paljon energiaa kuin mitä kotitalous mitenkään saa menemään. Itse asiassa esimerkiksi Kosovo on soveltanut kuluttajahinnoille niin matalaa valtion tukemaa kattoa, että kansalaiset ryhtyivät innolla muun muassa bitcoin-tuotantoon. Nyt tilanne sitten onkin se, että vaikka bitcoin-hölmöilyt on jo kielletty, Kosovossa ei enää riitä sähköä edes normaalikäyttöön, kun valtiolla ei ole varaa maksaa sähkön tuonnista.

3. Hintakatto ei saa olla niin matala, että se pakottaa osan tuottajista pois markkinoilta. Jos nimittäin hintakatto alittaa jonkin voimalaitoksen tuotantokustannuksen, tällaisen tuottajan ainoa mahdollisuus on sulkea voimala tai ainakin jättää tarjoamatta sähköä markkinoille, mikä entisestään pahentaa sähköpulaa. Tästäkin on tuore esimerkki Australiasta, jossa kaasuvoimalat joutuivat lopettamaan sähkön tarjoamisen markkinoille, kun niiden polttoainekustannus ylitti sähkön hintakaton.

4. Pitkällä aikavälillä hintakaton on oltava ainakin jonkin verran korkeampi kuin markkinan kalleimman tarpeellisen tuottajan tuotantokustannus on. Muuten tällainen voimalaitos ei voi tehdä voittoa, ja vastuullisen omistajan on pakko sulkea laitos. Vaihtoehtoisesti markkinan kaikille tai ainakin kalleimmille tuottajille on maksettava erikseen kapasiteettikorvausta siitä, että ne pitävät laitoksensa markkinoilla sähköntuotannon kannattamattomuudesta huolimatta. Kapasiteettimaksujärjestelmän luominen olisikin yksi mahdollinen tapa pysyvästi leikata markkinan hintahuippuja, mutta sellaista ei enää ehdi täksi talveksi luoda.

Jo nyt olemme tilanteessa, että Euroopassa kaasun hinta on ensi talvelle yli 300 €/MWh. Käytännössä on myös varmaa, että riittävän sähkön saannin turvaamiseksi kaasuvoimalaitoksia, myös hyötysuhteeltaa heikkoja sellaisia, tarvitaan riittävän sähkön saannin turvaamiseksi. Tästä seuraa, että ainakin alle 1000 euron hintakatot akuutisti pahentaisivat energiapulaa, koska ne todella ajaisivat osan tarvittavista voimaloista kannattamattomiksi. Tästä todisteena käyvät myös kuvan 1 kaltaiset Suomen sähkömarkkinoiden tuoreet kysyntä- ja tarjontakäyrät, joita voi ladata Nord Poolista.

Kuva 1. Sähkön kysyntä- ja tarjontakäyrät Suomessa 29.8.2022 klo 15-16 Suomen aikaa.

Kuvasta 1 voi nimittäin todeta, että jopa Suomessa markkinoiden kalleimman juuri nyt aktiivisen tuottajan tarjous oli vain vähän vajaa 800 €/MWh. Ja kun katsoo vastaavia käyriä Keski-Euroopassa, siellä näkee jonkin verran tuottajia myös 1000 ja 2000 euron välissä. Molemmissa myös näkee, että sähkön kuluttajapuolella on ainakin jonkin verran joustokapasiteettia, jonka aktivoituminen vaatii jopa tätäkin korkeampaa hintaa.

Jos nyt säätäisimme yksinkertaisesti vaikkapa 1000 euron hintakaton sähkölle, tämä tarkoittaisi, että tavallaan hukkaisimme osan tuottajien ja kuluttajien venymiskyvystä, mikä kuitenkin sähköpörssiin jätettyjen tarjouksien perusteella on olemassa.

Hintakattoehdotus

Varmasti joku voisi tehdä syvällisemmänkin analyysin, mutta minun johtopäätökseni sähkön kysyntä- ja tarjontakäyristä on, että mielekäs sähkön hintakatto voisi löytyä tämänkin kriisin keskellä 1000 euron ja 3000 euron välistä. Mitä alemmas se halutaan asettaa, sitä suuremmaksi nousee mahdollisuus, että katon asettaminen itse asiassa pahentaa energiapulaa. Alarajan läheisyydessä tultaisiin myös sellaisiin ongelmiin, että osa jo voimassa olevista johdannaissopimuksista saattaa olla solmittu tämän tason ylittäviin hintoihin, mistä seuraisi vaikeasti ratkaistavia oikeudenmukaisuuskysymyksiä.

Poikkeuksellisessa tilanteessa hintakattoa voisi kuitenkin soveltaa epätavallisella tavalla, joka ehkäisee pahimmat edellisessä kappaleessa mainitut ongelmat. Jotta malli toimii, ensimmäisenä toimena valtioiden on yksinkertaisesti määrättävä voimalaitosten sulkemiset luvanvaraisiksi väliaikaisesti. Toisin sanottuna yhtään voimalaitosta ei saa sulkea ilman viranomaisharkintaa. Tämä voi kuulostaa hurjalta, mutta esimerkiksi Saksa ja Itävalta ovat jo säätäneet vastaavia lakeja kaasuvarastojen suhteen, eli jos jokin yritys ei toimi viranomaisten määräysten mukaisesti kaasuvarastojen täyttämisessä, maiden viranomaiset ottavat varaston hallintaansa väliaikaisesti. Näin estetään laitosten poistuminen markkinalta sähköpulan keskellä, vaikka niiden omistaja ei syystä tai toisesta pystyisi ylläpitämään laitosten valmiutta.

Tämän jälkeen voimalaitosten omistajat tulisi velvoittaa antamaan laitoksistaan tuotantokustannustiedot viranomaisille ainakin kohtuullisella tarkkuudella, jos näin ei ole jo tehty. Tämä mahdollistaisi sen, että viranomaiset pystyisivät kussakin tilanteessa arvioimaan, onko laitos oikeutettu hintakaton ylittävältä osalta korvauksiin. Tällöin nimittäin voitaisiin sopia, että niille laitoksille, joiden kustannus on korkeintaan hintakaton verran, ei missään tilanteessa maksettaisi hintakattoa enempää. Jos kuitenkin joidenkin tuottajien kustannus ylittäisi hintakaton ja tällaistakin tuotantoa olisi pakko aktivoida, näille ja vain näille toimijoille korvattaisiin erikseen valtion toimesta hintakaton ylittävä osuus.

Käytännön esimerkki

Oletetaan, että markkinoilla ovat seuraavat tuottajat.

Voimalaitos A, 5000 MW, markkinatarjous 50 €/MWh

Voimalaitos B, 4000 MW, markkinatarjous 200 €/MWh

Voimalaitos C, 900 MW, markkinatarjous 500 €/MWh

Voimalaitos D, 50 MW, markkinatarjous 2500 €/MWh

Voimalaitos E, 50 MW, markkinatarjous 3000 €/MWh

Nykymalli:

Jos kysyntä on 10 000 MW, sähkön hinta on 3000 €/MWh, ja kaikki tuottajat saavat tuon hinnan. Tämä on talousteorian pohjalta täysin oikeudenmukainen tapa asettaa hinta. Sähkön kokonaiskustannus on tuolle tunnille 10 000 * 3 000 = 30 miljoonaa

Ehdotus:

Asetetaan 1500 €/MWh hintakatto. Tämä on yhä sen verran korkea hintakatto, että kysyntä ei ihan kauheasti liikahda, eli oletetaan kysynnän olevan yhä 10 000 MW. Ensimmäiset 9900 MW saadaan hankittua hintakaton alittavalla hinnalla, mutta koska kysyntää ei vielä saatu täytettyä, hinta asetetaan hintakattoon. Loputkin voimalaitokset on aktivoitava, ja niille maksetaan erilliskorvaus, joka kattaa niiden rahavajeen. Nyt kokonaiskustannus on

10 000 * 1 500 + 50 * (2500-1500) + 50 * (3000 -1500) = 15,125 miljoonaa, josta 15 miljoonaa saadaan sähkön ostajilta, ja loput 125 000 tulee rahoittaa muulla tavoin, esimerkiksi verorahoilla. Käytännössä tämä malli myös toimii eräänlaisena "windfall-verona", koska se leikkaa hyvin edullisten tuottajien voittoja suhteessa tilanteeseen, jossa näin ei tehdä. Yleisesti olen sitä mieltä, että windfall-vero on kauhea idea, mutta minusta tässä tilanteessa jokin suurimpia voittoja leikkaava mekanismi lienee poliittinen välttämättömyys.

Jos kuitenkin esimerkissä asetetaan hintakatto esimerkiksi 150 euroon, siirrytään jo tilanteeseen, jossa valtio maksaa lähes kaiken sähkön, ja sitä paitsi noin matala katto nostaisi jo kulutustakin verrattuna normaalitilanteeseen. Todellisuudessa tilanne on tietysti aika paljon monimutkaisempi, kun tuottajia on valtavasti enemmän, mutta kohtuullisella työllä on varmasti löydettävissä sellainen hintaraja, että valtion osuus kustannuksista pysyy kohtuullisena.

Miksi ehdotan näin "hölmöä" mallia?

Yksinkertaisesti siksi, että pelkään muiden mahdollisesti esitettävien mallien olevan vielä hölmömpiä. Jotkin maat haluaisivat esimerkiksi irrottaa polttoainehinnat sähkön markkinahinnoista tukemalla voimalaitosten polttoainekustannuksia, ja juuri tällainen malli on käytössä Espanjassa ja Portugalissa. Näissä maissa nimittäin "leikitään", että kaasun kustannus voimalaitoksille on juuri nyt 40 €/MWh, vaikka markkinahinta Espanjassakin on yli 200 €/MWh. Tämä tehdään niin, että valtiot tukevat polttoaineostoja niin paljon, että sisäänostokustannus pysyy tuossa mainitussa 40 eurossa.

Tästä seuraa, että Espanjassa todella tehottomat ja huonotkin kaasuvoimalat käyvät yötä päivää ja vievät sähköään esimerkiksi Ranskaan, jossa tällaista leikkiä ei harrasteta. Samaan aikaan Ranskassa tai Saksassa paljon espanjalaisia voimaloita paremmat ja kaasua säästävämmät voimalat pysyvät kiinni, eli toimenpide suoraan lisää kaasun kulutusta. Toimenpide myös voimakkaasti vähentää espanjalaisten kuluttajien kiinnostusta energiansäästöön, koska sähkö on valtion tukien vuoksi moninkertaisesti halvempaa kuin sen todellinen tuotantokustannus. Kaiken huipuksi tämän kustannus valtioille on kymmeniä tai jopa satoja miljoonia per päivä. Näin hintakattoa ei ainakaan pidä tehdä.