Datakeskusten sähköveron nosto olisi valtava virhearvio

Minä ja moni muukin suomalainen asiantuntija yllätyimme kovasti, kun valtionvarainministeri Purra (ps) yhtäkkiä ehdotti maaliskuun alussa, että todennäköisesti EU-tasolla juridisiin ongelmiin johtava karkkien verotuen poisto korvataan korottamalla kaivosten ja datakeskusten sähköveroa. En tiedä, millaisen vaikutusarvioinnin hallitus on tästä muutoksesta teettänyt, mutta kovin kummalliselta hallituksen päätöksenteko vaikuttaa. Kovin heppoisesti perusteltu hallituksen lakiesitys ei sekään vähentänyt näitä huolia. Ymmärrettävästi Fazer on iloinen muutoksesta, vaikka voikin kysyä, onko todella kansanterveysvaikutukset huomioiden järkevää kannustaa verotuen avulla suomalaisia syömään mahdollisimman paljon karkkia. Makeisten alhainen arvonlisäverohan normaaliin arvonlisäverokantaan nähdenhän on verotuki ihan samalla logiikalla kuin teollisuuden pienkuluttajia alhaisempi sähkövero arvioidaan verotueksi. Oma asiantuntemukseni ei riitä arvioimaan asian verojuridista puolta, mutta sinänsä uskon karkkeja koskevien lainsäädäntöongelmien olevan todellisia.

Täysin linjatonta politiikkaa

Päätöksen suurin ongelma liittyy kuitenkin datakeskusten ja kaivosten yllättävään veron nostamiseen. Tämä on aivan poikkeuksellisen linjatonta politiikkaa. Kaivosten sähköveroa laskettiin teollisuuden tasolle 2017, koska alan energiaverotus on Suomessa kansainvälisessä vertailussa varsin raskasta. Tämän jälkeen on otettu vielä käyttöön kaivosvero, jonka perusteluissa nimenomaan todettiin, että tämä tehdään sähköveron korotusten sijaan. Käytännössähän kaivosten sähköveron korotus hidastaa kaivosten sähköistämistä eli lisää päästöjä. Samalla se myös vaikeuttaa siirtymää kohti puhtaampaa teknologiaa, koska on kiistatonta, että uusia kaivoksia tarvitaan, jos haluamme fossiilitaloudesta eroon. Samalla päätös tietysti näyttää, että juhlapuheet Euroopan materiaaliriippuvuuden vähentämisestä ovat tyhjää jauhamista, koska tällaisilla rajusti kansainvälistä tasoa korkeammalla verotasolla vain varmistetaan, että emme saa kaivoksia EU-alueelle, ja että EU:n Kiina-riippuvuus vain kasvaa.

Mutta vielä pahemmin hallitus poukkoilee datakeskusten verolinjauksessaan. Datakeskusten sähköveroa muutettiin viimeksi vuonna 2022, kun pientenkin datakeskusten sähkövero laskettiin kansainvälisesti normaalille tasolle eli teollisuuden veroluokkaan (0,6 €/MWh). Tällöin Suomi lähetti selvän signaalin siitä, että datakeskukset ovat yhteiskunnalla tarpeellista ja hyödyllistä infrastruktuuria, jota ei pidä erikseen korkealla verotuksella estää. Orpon hallitus on ilmeisesti saanut jostakin päinvastaisia tietoja, ja näkee datakeskukset vastenmielisinä niljakkaina, joiden investointeja ei maahamme kaivata. Tavallaan tällainen investointivihamielinen toiminta kuvastaa hyvin Suomen ja oikeastaan koko Euroopan rakenteellisia ongelmia. Emme selvästikään edes halua olla kilpailukykyisiä muuhun maailmaan nähden, mutta samaan aikaan ihmettelemme, kun Euroopan talous ei kasva.

Tässä hallitus onnistunee todennäköisesti oikein hyvin, jos se toteuttaa veronnoston. Ensimmäiset uutiset perutuista investoinneista on jo kuultu, ja tällaisia uutisia on tulossa paljon lisää. Tästä on jo saatu kansainvälinen esimerkki Ruotsista, jossa datakeskusten sähköveron raskas korotus on pysäyttänyt alan investoinnit. Esimerkiksi Google osti ison maa-alueen Ruotsista jo 2017, mutta mitään ei ole tapahtunut. Sama kohtalo odottanee korotuksen toteutuessa monia paikkakuntia Suomessa, joissa alustava datakeskussuunnitelma on julkaistu. 

Datakeskus ei ehkä välttämättä ole ihan samanlainen työnantaja kuin nostalginen 1970-luvun paperitehdas, mutta monelle paikkakunnalle se on silti paljon parempi kuin katsella tyhjää kassan pohjaa ja kylmeneviä metsäteollisuuden halleja. Minä ymmärtäisin halun torjua datakeskuksia paremmin, jos meille olisi tullut tai tulossa suuria määriä tuettomia investointeja muusta teollisuudesta, mutta kun minä en näe niitä teollisuuden sähkön käytön tilastoissa. Sen sijaan minä näen kuvaajassa 1 melkoisen alamäen.

Kuvaaja 1. Suomen teollisen sähkön käytön kehitys vuosina 2006-2024. Lähde: Energiateollisuuden sähkötilastot.

Suomen teollisuus siis kulutti siis huippuvuonna 2006 lähes 14 TWh enemmän sähköä kuin nykyään. Silti sen toimintaa ei pyritty estämään tai rajoittamaan, eikä sille asetettu rangaistusveroja. Tuntuukin käsittämättömältä, että jostain syystä datakeskuksia pitäisi nyt ryhtyä estämään tai jopa kieltämään ennen kuin niiden kulutus on edes 2 TWh. En ymmärrä, miksi datakeskukset eivät saisi korvata edes osaa tuosta menetetystä teollisuuskulutuksesta, kun eihän vuoden 2006 kulutustasostakaan mitään katastrofia seurannut. Minusta tämä ei ole ollenkaan loogista.

Fingridin arviot voimakkaasta sähkönkulutuksen kasvusta voineekin heittää veronkorotuksen toteutuessa saman tien roskiin, sillä ei Suomeen tietenkään kannata investoida näissä olosuhteissa. Jos jokin toimiala, kuten datakeskukset, olisi juuri lähdössä voimakkaaseen kasvuun, Suomessa jopa oikeistohallitus näyttää mielellään estävän sen nostamalla verot tasolle, joita muualla maailmassa ei joudu maksamaan. Kyllä tämän signaalin osaa lukea vähän hölmömpikin investointia suunnitteleva yritys. Uskon, että jopa vetyteollisuuden toimijat ymmärtävät tämän, koska datakeskuksia vastaan käytettyjä argumentteja voidaan yhtä hyvin käyttää ainakin alkuvaiheessa täysin tukien varassa olevan vihreän vedyn teollisuuden kehittämistä vastaan.

 

Datakeskukset ovat modernia teollisuutta

Voin ymmärtää kaipuun perinteistä teollisuutta kohtaan, koska datakeskusalan suurta kasvua ja potentiaalia on vaikea ymmärtää perehtymättä asiaan. Mutta riippumatta siitä, mitä mieltä me asiasta olemme, datan käsittely on modernin ajan merkittävää teollisuutta, kun taas turpeen, paperin tai edes teräksen tuotannolla ei maailman arvokkaimpien yritysten listalle ylletä. Sen sijaan datan käsittely ja hyödyntäminen on useimmissa näistä yrityksistä tärkeässä roolissa, enkä uskaltaisi väittää, että kehitys lähtee toiseen suuntaan seuraavan 20 vuoden kuluessa.

On tavallaan totta, että pelkällä datakeskusrakentamisella ei välttämättä kauheasti uusia työpaikkoja luoda, mutta silti en tajua, miksi olisi kansantaloudellisesti järkevää sabotoida nousevia toimialoja. Vielä epäloogisempaa on rangaista jotakin toimialaa korkealla sähköverolla siitä, että se ei luo "riittävästi" uusia työpaikkoja. Eihän perinteistä teollisuuttakaan ole rankaistu korkeammalla sähköverolla edes siitä, että se hävitti Suomesta noin 100 000 työpaikkaa pelkästään vuosina 2005-2015. Tuskinpa tämä olisi työpaikkakehitystä ainakaan parantanut.

Paikallinen esimerkki meillä on Haminasta. Haminan kaupungin alueella oleva teollisuus käytti vuonna 2007 yli 1100 GWh sähköä, ja tämä määrä väheni noin 1050 GWh, kun Summan paperitehdas suljettiin vuonna 2008 (Energiateollisuuden kuntatilastot). Sen tiloihin rakennettiin Googlen datakeskus, jota on laajennettu useaan otteeseen, ja kaupunki itse arvioi sen tuoneen noin 500 suoraa työpaikkaa. Mutta tästä huolimatta Haminan alueen palvelusektorin sähkönkulutus on noussut vuoteen 2023 mennessä vähemmän kuin 400 GWh. Paperiliiton lukujen perusteella uskaltaisin jopa väittää, että datakeskus työllistää enemmän ihmisiä sähkön käyttöönsä nähden kuin sen paikalla aikaisemmin ollut paperitehdas. Minä en pysty käsittämään, miksi datakeskus ei saisi käyttää edes samaa määrää sähköä kuin sen tilalla ennen ollut paperitehdas, tai mikä tekee näistä datakeskuksen työpaikoista jotenkin radikaalisti huonompia kuin jotkin muut työpaikat. Vielä kummallisempaa on, että esimerkiksi Teknologiateollisuus ry:n puheenjohtaja on raivokkaasti kampanjoinut tällaisia työpaikkoja vastaan.

Metsäteollisuuden irtisanomiset ja yleinen alamäki on sittemmin vain jatkunut, ja tehtaita on suljettu esimerkiksi Kajaanissa, Jyväskylässä, Simpeleellä, Myllykoskella, Äänekoskella, Lohjalla, Varkaudessa, Valkeakoskella, Hämeenkyrössä, Jämsässä, Kemissä, Mäntässä, Kaskisissa, Tampereella ja Kemijärvellä (Wikipedia ja Paperiliitto). Eikä tämä kehitys ole vieläkään pysähtymässä, kun jo lapsuudesta asti mieleeni painunut Takon tehdaskin menee kiinni. Jos todella haluamme rangaista jotaikin toimialoja korkealla sähköverolla siksi, että alan työllisyyskehitys ei tyydytä, minä en kyllä aloittaisi datakeskuksista. En myöskään jäisi odottelemaan, että vaikkapa metsäteollisuuden työllisyyskehitys kääntyy niin, että emme enää ollenkaan tarvitsisi datakeskusten työpaikkoja. Menneisyyden näytöt kyllä puhuvat puolestaan, ja nyt olisi aika katsoa eteenpäin.

Jotta asia ei jäisi epäselväksi, en tietenkään kannata korkeaa sähköveroa sen enempää perinteiselle kuin modernillekaan teollisuudelle. Mutta työpaikkakehitykseen vedoten ei voi perustella uuden teollisuuden verosyrjintää, vaan tämä on täysin kestämätön argumentti.

 Kansainvälinen kilpailutilanne

Suomessa on perinteiselle teollisuudelle kansainvälisesti kilpailukykyinen sähköverotaso (noin 0,6 €/MWh eli 0,06 c/kWh). Kuten edellä huomasimme, tämäkään ei ole riittänyt armottomassa kansainvälisessä kilpailussa, vaan pikemminkin teollisuustuotantomme ja alan työpaikat ovat vähentyneet. Siihen nähden onkin omituista, että datakeskusten vastustajat ovat käytännössä väittäneet datakeskusten kyllä tulevan Suomeen ilman kohtuullista verotasoakin. Tällaista väitettä en usko hetkeäkään.

Eurooppalaisesta yleisestä verotasosta saa hyvän kuvan esimerkiksi tästä artikkelista. Jopa EU-maissa sähköveron mediaani muille kuin suurille teollisuuskäyttäjille on luokkaa 1 €/MWh, eikä datakeskusten verotaso nyt ainakaan ole korkeampi kuin kotitalouksien. Suomea korkeampi taso on lähinnä joissakin Länsi-Euroopan maissa, eikä niistä yksikään tietääkseni verota datakeskusten sähköä kuin kotitalouksien sähköä, mikä on Suomessa datakeskusten vastustajien tavoite. Esimerkiksi Tanskassa, jossa kotitalouksien sähkövero on pitkään ollut korkea, datakeskusten vero on laskettu 0,5 €/MWh tasolle.  Huomattavaa on myös, että Tanskan datakeskuksia koskeva analyysi toteaa datakeskusten hukkalämmön hyödyntämisen vähentävän sähkön käyttöä suoraan kaukolämmön tuotantoon.

Yleisesti Euroopassa suuntaus on sähköverojen osalta täysin päinvastainen kuin Suomessa. Esimerkiksi Saksan uusi muodostumassa oleva hallitus tavoittelee sähkön hintoihin noin 50 €/MWh alennusta esimerkiksi alentamalla sähköveroja, mikä parantaisi Saksan kilpailukykyä myös datakeskusmaana. Näin suurta alennusta datakeskukset eivät toki saisi, mutta niidenkin kustannukset laskisivat. Italiassa, jossa sähkön markkinahinnat ovat Euroopan korkeimpia, hallitus pyrkii myös laskemaan teollisuuden kustannuksia, ja aikoo järjestellä energiaintensiiviselle teollisuudelle sähköä taattuun 65 €/MWh hintaan, eli käytännössä tukee suoralla tuella sähkön hintoja. Ranska puolestaan on asettanut datakeskuksille 0,5 €/MWh sähköverotason. Ainakaan nämä maat eivät näytä vielä konsultoineen Suomen hallitusta, jonka mukaan meillä on hyvin varaa heikentää entisestään teollisuuden kilpailukykyä.

Muuhun maailmaan nähden tilanne on vielä huonompi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Kiinassa datakeskusten sähköverot ovat aivan varmasti erittäin alhaisia, eikä datakeskusten tarvitse myöskään maksaa sähkössään merkittäviä päästökustannuksia, toisin kuin EU:ssa. Teollisuuden sähkön kokonaishinnat esimerkiksi Texasissa ja USA:n sisämaassa ovat 55-65 €/MWh, ja on vielä syytä ymmärtää, että suuri datakeskus saa sähkönsä vielä jonkin verran tätä tilastollista hintaa halvemmalla. On siis melkoista toiveajattelua väittää, että 22 €/MWh lisävero Suomessa ei olisi erittäin merkittävä kilpailuhaitta kansainvälisessä vertailussa. Trumpin hallinto sitä paitsi selvästi viestii, että sen tavoite on laskea energian hintoja nykyisestä, mikä on datakeskusten kannalta päinvastainen signaali kuin Suomessa.

Mielestäni on yksinkertaisesti strateginen virhe verottaa nousevaa datakeskustoimialaa paljon kovemmin kuin Kiinassa, Yhdysvalloissa tai muualla Euroopassa tehdään, koska tällaisella toiminnalla vain varmistamme, että emme ole alan kehityksen kärjessä. Se ei riitä, että uusi sähköverotasomme on kilpailukykyinen Norjaan ja Ruotsiin nähden, varsinkin kun tämäkin pitää paikkansa vain maiden eteläosan suhteen. Jälkimmäisen huomautuksen esimerkiksi hallituksen esitys unohtaa kokonaan. Tämä ei tarkoita, että meidän pitäisi hankkia alan investointeja valtavilla suorilla tuilla, kuten jotkin muut valtiot tekevät, mutta jos nyt kuitenkin edes pidettäisiin niiden sähköverotus muuhun maailmaan nähden normaalilla tasolla.

Alennettu verokanta ei ole suoraa valtion menoa 

Suomessa erityinen harhaluulo kansainväliseen kilpailutilanteeseen nähden syntyy siitä, että meillä on valitettavan usein tapana esittää alennus jostakin toisesta kotimaisesta verokannasta kuin se olisi suoraa valtion menoa. Tällaisessa ajattelussa ei ole kansainvälisessä vertailussa mitään mieltä, mutta näin tehtiin esimerkiksi Helsingin Sanomien oheisessa kuvaajassa 2.

Kuvaaja 2. Vuoden 2035 kuvitteellisten verotukien ja vuoden 2025 menoleikkausten vertailu. Lähde: Helsingin Sanomat 2.2.2025

 
Kuvaajassa on melkoisia ongelmia. Ensinnäkin vuoden 2025 leikkaukset ja vielä rakentamattoman teollisuuden arvioidut, kuvitteelliset verotuet vuodelle 2035 esitetään jotenkin yhteismitallisina.  Ensinnäkin olen varma, että sähköveroa tullaan muuttamaan vuoteen 2035 mennessä vielä jokusen kerran, ja inflaation vuoksi vuoden 2025 ja 2035 raha on aivan eriarvoista. Suurin ongelma on kuitenkin se, että laskelmassa on oletettu, että datakeskusten kuluttaman sähkön määrä on riippumaton veron tasosta. Kun yli 95 % tässä laskelmassa oletetusta datakeskusten sähkönkulutuksesta (~30 TWh vuodelle 2035) on vielä rakentamatta, on syytä todeta, että Suomessa on vuonna 2035 valtavasti vähemmän datakeskuksia, jos niiden sähkövero on muuhun maailmaan nähden poikkeuksellisen korkea (22,6 €/MWh), kuin siinä tapauksessa, että datakeskusten sähkövero on muuhun maailmaan nähden normaalilla tasolla (0,6 €/MWh). Suomeen ei koskaan tule sellaista määrää datakeskuksia, että ne maksaisivat 660 miljoonaa euroa sähköveroja. Tämä nimittäin tarkoittaisi niin korkeaa verotasoa, että keskukset rakennettaisiin johonkin muualle.

Laskelma 660 miljoonan euron verotulojen kuvitteellisesta menetyksestä on suunnilleen yhtä järkevä kuin seuraava esimerkki verotukien laskentatavasta. Oletetaan, että maassa sallitaan vain punaiset ja siniset makeiset. Lähtötilanteessa molempien valmisteverotaso on 0,1 €/kpl, mutta yhtäkkiä määrätään, että sinisten karkkien verotaso on 1 000 000 €/kpl. Punaiset karkit saavat siis 999 999,9 euron verotuen, eli ne saavat vuodessa jopa kymmeniä miljardeja laskennallisia verotukia. Tarkoittaako tämä, että punaisten karkkien valmistajat ovat yhtäkkiä upporikkaita? No ei tietenkään, jos muualla maailmassa vastaava verotaso on esimerkiksi 0,1 €/kpl, ja ihmiset voivat aivan hyvin ostaa karkkinsa naapurimaasta. Toisin sanottuna olennaista on todellinen verotaso ja sen kilpailukyky, ei laskennallinen veronalennus suhteessa johonkin toiseen kansalliseen verotasoon.

 

Esitetystä kritiikistä

Käsittelin jo edellä datakeskusalan työllistävyyteen liittyvää kritiikkiä. Ehdottomasti yleisin netissä näkemäni väite on, että datakeskuksissa ei ole töissä kuin pari siivoojaa. Esimerkiksi Haminan esimerkin perusteella tilanne ei ole näin huono, ja kuten jo edellä totesin, tällä logiikalla voisi löytyä muitakin toimialoja, joita pitäisi verottaa nykyistä enemmän. Jos työllistävyysargumenttia todella haluttaisiin pätevästi käyttää, asiaa olisi vähintäänkin selvitettävä ennen kuin lähdetään ajamaan koko alan investointeja alas.

Toinen yleinen argumentti koskee sitä, miksi yleensä datakeskuksille pitäisi antaa alempi verotaso kuin sähkön pienkuluttajille. Tämä on tavallaan ihan järkevä argumentti, ja useissa maailman maissa molempien sähköverotasot ovatkin keskenään samat eli hyvin alhaiset. Suomessa on kuitenkin sen verran perusteellinen hyvinvointiyhteiskunta, että sitä ei pysty rahoittamaan kovin alhaisilla verotasoilla, ja kohtalaiset energiaverot ovat länsimaissa yleinen tapa hankkia osa rahoituksesta. Kansainvälisen kilpailun vuoksi teollisuutta ei kuitenkaan pysty verottamaan samoin kuin pienkuluttajia, jos yleensä haluaa maassa jotain teollisuutta pitää. Tämä on EU-maissa ymmärretty varsin hyvin, eikä mikään merkittävä läntinen teollisuusmaa toimi näin.

Teollisuuden sisäistä veroerottelua vastaan puhuu se, että on vaikea löytää hyviä perusteita lähteä valtiojohtoisesti erottelemaan teollisuuden aloja toisistaan voittajiin ja häviäjiin verottamalla niitä eri tavoin. Tällainen Kekkosen ajalta kuulostava suunnitelmatalous harvoin onnistuu hyvin vapailla markkinoilla. Jos näin kuitenkin halutaan tehdä, minä kyllä suosisin verotuksella mieluummin sellaisia kasvualoja, joilla on halua investoida Suomeen ja tuoda maahan lisää työpaikkoja, kuten datakeskukset, enkä niinkään niitä, jotka keskittyvät enimmäkseen irtisanomaan henkilöstöään ja vähentämään toimintaansa Suomessa. Minusta tällainen "vanhaa teollisuutta pitää tukea, mutta uutta teollisuutta pitää estää" -argumentti on yhtä näköalaton kuin jos 1900-luvun alussa olisi todettu, että autoteollisuuden kehityksen edistäminen on tyhmää, koska hevosellakin pääsee.

Ruotsissa on jonkin verran tutkittu datakeskusten sähköveroalennuksen hyötyjä ja haittoja (Riksrevisionen ja Tillväxtanalys). Näistä voi tehdä monenlaisia johtopäätöksiä, mutta se on selvää, että staattisella tarkastelulla tällaiselle veronalennukselle ei ole helppoa näyttää todistettavia hyötyjä. Jos siis uskoo vakaasti, että datakeskusalasta ei ole tulossa merkittävää tulevaisuuden teollisuuden alaa, sen investointien estämistä voi tavallaan puolustaa. Tosin jos vastaava tarkastelu suoritettaisiin monelle muullekin teollisuuden alalle, todennäköisesti niiltäkin olisi teoreettisesti "oikein" poistaa kaikki alennetut verokannat ja tuet. Vaikkapa Suomen telakoiden pitäisi yksinkertaisesti vain antaa kuolla pois, ja siirtää tuokin toimiala lopullisesti Kiinaan. Vaikka tällainen schumpeteriläinen "totaalinen luova tuho" olisi talousteoreettisesti oikea ratkaisu, minä en ole ollenkaan varma, onko Suomen järkevää lähteä tuolle linjalle, kun kansainvälinen kilpailu ei muutenkaan ole kovin reilua.

Suomessa kuitenkin paljon huomiota on saanut myös sähkömarkkinoihin liittyvä kritiikki, joka tavallaan rakentuu sen varaan, että datakeskukset ovat "huonoa" sähkönkulutusta, ja jokin toinen toimiala on "hyvää" sähkönkulutusta. Minä en tällaista tutkimusnäyttöön perustumatonta arvostelua oikein ymmärrä, ja siksi käsittelen sitä silti tässä.

 

Datakeskukset sähkömarkkinoilla

Törmäsin nimittäin LinkedInissä asiasta keskusteltaessa kuvaajaan 3, jolla toisen sähköä käyttävän eli kilpailevan toimialan asiantuntija perusteli sitä, miksi datakeskuksia on erityisen tärkeää syrjiä muuhun sähkönkulutukseen nähden. Ilmeisestä intressikonfliktista huolimatta tätä näkemystä on myös pidetty asiantuntevana. 

Kuvaaja 3. Datakeskuksia vastustavan ihmisen näkemys datakeskusten sähkömarkkinahaitoista.

Kuvaajaan on siis piirretty punaisella tuulivoiman pysyvyyskäyrä vuositasolla ja ”näytetty”, että toiset kuluttajat joutuisivat maksamaan datakeskusten sähkön saannin silloin kuin tuulivoima tuottaa huonommin. Näinkin pieneen kuvaajaan on kuitenkin saatu mahtumaan useita erittäin ongelmallisia oletuksia.

Näistä ensimmäinen on se, että kuvaajan viivoitettua aluetta on keinotekoisesti kasvatettu piirtämällä siihen tuulivoiman pysyvyyskäyrä vuositasolla eli 8760 tunniksi, mutta samaan aikaan kuvaajan oikeaan laitaan on piirretty viivoitettua "maksualuetta" 10 000 tuntiin asti. Näin datakeskusten aiheuttama teho-ongelma näyttää mahdollisimman suurelta. Viivoitetun alueen pinta-ala on pelkästään tämän vuoksi kymmeniä prosentteja suurempi kuin sen pitäisi olla.

Kuvaan on myös hyvin omituisesti laadittu rajoitus, jonka mukaan datakeskus ei voisi ostaa mitään muuta sähköä kuin tuulivoimasähköä, ja sitäkin vain kaksinkertaisen tehon omaan huipputehoonsa nähden. Eihän tällaisessa väitteessä ole mitään järkeä, kun 2 MW tuulivoimaa ei edes tuota vuositasolla riittävästi sähköä jatkuvalle 1 MW sähkönkäytölle. Energiamielessä tasapainoon päästäisiin, jos 1 MW:n tasaista käyttöä kohti ostettaisiin noin 3 megawatin tuulivoimalan tuotanto, mikä myös pienentäisi merkittävästi viivoitettua aluetta.

Ei ole myöskään mitään järkeä olettaa, että datakeskus rajoittaisi sähkön hankintansa vain tuulivoimaan, vaan varmuudella sen kannattaisi hyödyntää myös kasvava aurinkovoiman tuotanto. Aurinkovoima tuottaa nimittäin Euroopassa usein paljon sähköä, kun tuulet ovat kesällä heikkoja, ja meillä on tulevina kesinä Euroopassa runsaasti aurinkovoimaa, jolle on vaikeaa löytää ostajaa. Tämän huomioiminen pienentäisi jälleen väitettyä ongelma-aluetta. Eikä mikään nyt estä datakeskusta ostamasta myöskään vesi-, ydin- tai tuontisähköä, koska niitäkin meillä on ajoittain yli tarpeen. Nykyäänhän Suomessa ydinvoimalatkin joutuvat välillä rajoittamaan tuotantoaan, kun niiden sähkölle ei löydy ostajaa positiivisella hinnalla.

Erikoinen oletus on myös se, että kaikkien datakeskusten sähkön käyttö olisi täysin hintajoustamatonta läpi vuoden. Suuri kansainvälinen toimija voi joustaa sähkön käytössään esimerkiksi siirtämällä laskentakuormaa pois Suomesta, jos juuri täällä on poikkeuksellisen tiukka sähkömarkkinatilanne. Moniin datakeskuksiin rakennetaan jopa varavoimaloita, joilla ne voivat vähentää markkinasähkön ostamista sen hinnan karatessa liian kalliiksi.  Niitä voidaan käyttää myös sähköverkkohäiriöiden yhteydessä. Tällainen datakeskus itse asiassa tukee sähköjärjestelmän toimintaa, ei suinkaan heikennä sitä. 

Tarvittaessa voidaan aivan hyvin asettaa vaikka verkkoliitynnän ehdoksi, että laitosten varavoimaloita voidaan osin käyttää myös sähköjärjestelmän toiminnan varmistamiseen poikkeustilanteissa. Ei nimittäin ole missään tapauksessa datakeskusten etu, että Suomen sähköverkko joutuisi ongelmiin edes hetkellisesti. Myös Suomen kantaverkkoyhtiö Fingrid on todennut, että datakeskuksista tuskin tulee Suomessa ongelma, ja parhaassa tapauksessa niistä voi olla jopa sähköjärjestelmälle hyötyä.

Ja jos nyt vielä tämänkin jälkeen todella pidämme datakeskusten mahdollista tasaista sähkön käyttöä ongelmana, ja vaadimme siitä hyvästä alalle rangaistusveroa, sama logiikka pitäisi kyllä ulottaa muuhunkin teollisuuteen. Olemassaolevan teollisuuden sähkön käyttö voidaan nimittäin olettaa samalla lailla "haitalliseksi", jos se on täysin hintajoustamatonta. 

Kuvaajan taustaoletuksena on myös erikoinen ajatus siitä, että kunhan datakeskukset saadaan pidettyä poissa Suomesta, ne eivät vaikuta meihin. Tämä ei yksinkertaisesti ole totta. On joka tapauksessa selvää, että Euroopan sähkömarkkinoille rakennetaan tulevina vuosina paljon datakeskuksia. Vaikka Suomesta kiellettäisiin datakeskukset kokonaan, ne vaikuttavat meidän sähkömarkkinoihimme yhtä lailla, mutta silloin rooliksemme jää sähkön vienti noihin datakeskuksiin. Minä olen aivan varma, että tästä jää yhteiskunnallemme paljon vähemmän käteen kuin siitä, että tekisimme edes osan tuosta datan käsittelystä itse ja veisimme tätä taitoa ja osaamista palveluna muualle maailmaan. Jälkimmäinen tuottaisi Suomeen varmasti enemmän sekä työpaikkoja että yhteisöveroja. 

Vihreän vedyn teollisuus ei ole datakeskusten vaihtoehto

Ainakin osa datakeskusten kritiikistä tuntuu kumpuavan siitä taustasta, että jokin toinen toimiala haluaa kampittaa potentiaalista kilpailijaa. Minä en koskaan ole arvostanut sellaista lobbausta, jossa yritetään hankkia etua omalle toimialalle lobbaamalla toisille aloille haitallista veropolitiikkaa tai muuta sääntelyä. Valitettavasti jopa Teknologiateolisuus on puheenjohtajansa suulla lähtenyt tähän kelkkaan, vaikka en sen motiiveja ymmärräkään. En usko, että poliitikot ovat markkinoita parempia näkemään, mitkä toimialat voisivat tuoda Suomeen uutta taloudellista kasvua, eikä poliitikkojen siksi pidä lähteä valitsemaan voittajia.

Esimerkiksi LUT-yliopisto on esittänyt julkisuudessa, että Suomessa voitaisiin hyvin tuottaa satoja tai jopa tuhansia terawattitunteja (artikkelissa arviona 34 * 80 = 2700 TWh) tuuli- ja aurinkovoimaa. Siihen nähden tuntuu  merkilliseltä, että saman yliopiston Jukka Ruusunen kampanjoi ankarasti datakeskusten rakentamista vastaan varoittaen ettei sähköä riitä datakeskuksille. En ymmärrä oikein tätä logiikkaa, jossa sähköä kyllä riittää huimasti, mutta ei "väärille" kuluttajille. 

LUT-yliopisto on pitänyt esillä vetyteollisuuden mahdollisuuksia Suomessa, ja on verrannut vetyteollisuuden mahdollisuuksia muun muassa Norjan öljylöytöihin. Minusta tällainen vertailu ei ole kovinkaan mielekästä, koska se yliarvioi potentiaalia rajusti. Norjan öljyntuotanto on nimittäin luokkaa 100 miljoonaa kuutiometriä vuodessa ja kaasua tuotetaan vielä vähän enemmän. Energiana mitattuna Norjan fossiilituotanto on noin 2500 terawattituntia eli noin 30 kertaa enemmän kuin Suomen nykyinen sähkönkulutus, ja se kasvoi tähän tasoon nollasta noin 25 vuodessa. Minä en ikimaailmassa usko, että Suomen mahdollisuudet vedyssä ovat noin suuria, mutta uskotaan nyt kuitenkin tutkijoita laskelmaa varten.

Arvioidaan siis vetyteollisuuden verotuet vuonna 2050 tämän arvion pohjalta. Oletetaan siis että Suomi käyttäisi noin 2 500 000 000 MWh sähköä vuodessa vetyteollisuuteen, ja se saisi alennetusta sähköverokannasta etua 22 €/MWh. Tällaista vetyvolyymiä nimittäin tuskin saadaan aikaiseksi ilman kansainvälisesti kilpailukykyistä sähköverotasoa. Tästä voimme piirtää kuvaajan 4, joka on laadittu samalla periaatteella kuin kuvaaja 2. Loogisesti olisikin siis syytä ehdottaa, että otamme myös vetyteollisuuden sähköverotuen pois, ja voimme rahoittaa sen poistosta kertyneillä rahoilla vuonna 2050 jopa valtion koko budjetin vuodelta 2019, aivan kuten Helsingin Sanomien kuvaajassakin käytettiin tulevaisuuden teoreettisia verotuloja rahoittamaan nykyisiä menoja.

Kuvaaja 4. Laskennallisten verotukien vertailua budjettiin ja säästöihin kuvaajan 2 tapaan.

Eikä tässä vielä kaikki. Harjavallan sinänsä ansiokas vihreän vedyntuotantolaitos sai 26 miljoonaa euroa investointitukea, ja sen tuottamaa vetyäkin tuetaan pakottamalla teollisuus ostamaan sitä, mikä on myös miljoonien arvoinen jatkuva tuki. Laitoksen kapasiteetti on 20 MW vetyä, mikä tarkoittaa hyötysuhde huomioiden noin 30 MW sähköä, mikä tekee vuositasolla jatkuvalla käytöllä noin 0,24 TWh. Kun LUT-yliopiston arvion mukainen Norjaa vastaava potentiaali hyödynnetään, tarvitsemme enää 10 000 vastaavaa laitosta. Kun jatkamme edellisten oletusten staattista logiikkaa, tämä tarkoittaa noin 260 miljardin euron investointitukia. Minä ehdottaisin, että jätämme osan näistä maksamatta ja tyydymme vähän pienempään osaan potentiaalista.

Näissä laskelmissa ei tietenkään ole mitään järkeä, kuten ei Helsingin Sanomien alkuperäisessä kuvaajassakaan, mutta tarkoitus onkin kyseenalaistaa vedyn suosimista datakeskusten kustannuksella. Oman arvioni ja toteutuneiden investointien perusteella ensimmäiset 10 terawattituntia datakeskuskulutusta syntyisivät paljon vähäisemmällä valtion panostuksella kuin ensimmäiset 10 terawattituntia vedynvalmistusta, ja myös tämän vuoksi tuntuu omituiselta pitää vetyteollisuutta jotenkin parempana valintana valtion taloudelle kuin datakeskuksia. Minulla ei ole mitään puhtaan vedyn valmistusta vastaan, ja toivon alan hankkeille menestystä, mutta sitä en arvosta, jos ala lähtee veropoliittisella lobbauksella kampittamaan kilpailijoitaan.

Pitääkö pelätä Irlannin tietä?

Yhtenä pelkona on esitetty, että jos Suomeen rakennetaan paljon datakeskuksia, olemme pian Irlannin tiellä. Sinänsä on totta, että Irlannissa on maan kulutukseen nähden paljon datakeskuksia, kuten kuvaaja 5 osoittaa. Sekin on totta, että maassa on nykyään datakeskuksiin liittyviä haasteita sekä sähköverkkojen että sähkön tuotannon riittävyyden kannalta. Irlannissa ei myöskään ole paljon perinteistä raskasta teollisuutta.

 

Kuvaaja 5. Datakeskusten sähkön käyttö ja niiden osuus sähkön kokonaiskäytöstä eri EU-maissa vuonna 2022. Lähde: JRC.

Silti kyseenalaistaisin väitteen siitä, että tämä olisi jotenkin erityisen kamalaa. Irlannin kansantuote on datakeskuksista huolimatta (vai ehkä sittenkin osin niiden vuoksi?) kasvanut tällä vuosisadalla kohisten kuvaajan 6 osoittamalla tavalla, kun oma bruttokansantuotteemme henkeä kohden ei ole kasvanut yhtään 15 vuoteen. Onko todella niin, että meidän kannattaa ryhtyä torjumaan uusia investointeja korkeilla veroilla, ettei meille vain kävisi yhtä ”huonosti” kuin Irlannille? Kaikkia Irlannin menestysreseptejä emme pysty kopioimaan, mutta jotain meidän varmasti pitäisi tehdä toisin. 

 

Kuvaaja 6. Suomen ja Irlannin indeksoitu bruttokansantuotteen kehitys henkeä kohden vuosina 2008-2023. Lähde: Eurostat

 Mitä sitten pitäisi tehdä?

Valtiovarainministeriö ei ole väärässä siinä, että Suomen valtion velkaantuminen on huolestuttavaa. Samaan aikaan olisi syytä todeta, että tuskinpa koko talouden rakenteellisia ongelmia ratkaistaan karkottamalla datakeskusinvestoinnit muualle kilpailukyvyttömällä sähköverolla. Pikemminkin tässä pitäisi miettiä, miten Suomeen saataisiin uusia investointeja ja työpaikkoja. Viimeisten vuosikymmenten kehityksen jälkeen minun on vaikea uskoa, että niitä syntyisi erityisen paljon juuri perinteiseen teollisuuteen. Datakeskusten sähköveron korotuksella estetään miljardien investoinnit Suomeen, ja näistä kertyneet verotulot olisivat monin verroin kuitanneet muutaman kymmenen miljoonan euron vuotuiset laskennalliset sähköveromenetykset.

En ole vakuuttunut, että työllistävyys on erityisten järkevä kriteeri sähköveron alentamiselle tai nostamiselle, mutta jos sitä nyt välttämättä halutaan jotenkin käyttää, samaa periaatetta olisi sovellettava myös muuhun teolliseen sähkön käyttöön. Ilman mitään näyttöä en suostu uskomaan, että kaikki datakeskukset olisivat suhteessa sähkönkäyttöönsä huonommin työllistäviä kuin kaikki perinteinen teollisuus. Tätä asiaa pitäisi vähintäänkin tutkia kunnolla ennen kuin lähdetään pysäyttämään datakeskusinvestoinnit verottamalla ne kuoliaaksi.

Kuten totesin edellä, en usko, että Suomessa on oikeasti Norjan öljyn mittaluokan potentiaali vetyteollisuudelle, kuten LUT väittää. Mutta silti ehdotan, että jos nyt vaikka varataan 1 % tuosta väitetystä potentiaalista eli 25 TWh datakeskuksille, ja jos se joskus ylittyy, niin katsotaan siinä vaiheessa, pitääkö kehitystä ruveta jotenkin jarruttelemaan. Osuutena kokonaiskäytöstä tämä voisi olla samaa luokkaa kuin Irlannissa nykyään, jos Suomen sähkönkulutus lähtee kasvamaan. Tämä on myös sellainen määrä kulutusta, jonka tarpeeseen pystymme näytön perusteella hyvin rakentamaan uutta sähköntuotantoa ja sähkönsiirtoa seuraavan 10-15 vuoden aikana. Suomessahan on jo nyt tilanne, jossa suurin uhka sähköntuotantoinvestoinneille on kulutuksen puute.

Jos kuitenkin yhä olemme sitä mieltä, että datakeskusten sähkönkulutus uhkaa karata käsistä, meidän kannattaa mieluummin kiristää sähköveron alennuksen ehtoja kuin antaa raippaa koko alalle. Jo nykyisellään sähköveron alennukselle on energiatehokkuuteen liittyviä kriteereitä, kuten laista (4a §) voi lukea, ja niitä voi varmasti halutessaan säätää. Datakeskusalan sisällä varmasti löytyy enemmän ja vähemmän hyödyllisiä toimintoja. Esimerkiksi Norjassa on rajattu kryptovaluuttojen louhintaa, ja tällaiset rajaukset olisivat varmasti kokonaisuuden kannalta järkevämpiä kuin koko alan kehityksen pysäyttäminen. Tästä kirjoitti hiljattain myös Kauppalehti. Jos nyt emme mitään muuta voi tehdä, niin tehdään nyt sitten edes ensin kunnon selvitys ennen kuin torpataan lupaavan kasvualan kehitys Suomessa heti alkuunsa.

Sähkömarkkinoiden seuraava skandaali on käsillä

Pohjoismaisilla sähkömarkkinoilla tapahtuu tällä viikolla kummia, sillä pohjoismaiset kantaverkkoyhtiöt ovat ottamassa käyttöön uudenlaisen tavan laskea siirtoja pohjoismaisten markkina-alueiden välillä. Käytännössä kantaverkkoyhtiöt luopuvat alueiden välisen siirtokapasiteetin antamisesta yksinkertaisesti alueiden välisenä siirtokapasiteettina (NTC-menetelmä, net transfer capacity) ja sen sijaan antavat siirrolle huomattavasti enemmän rajoitteita. Näin otetaan huomioon myös hinta-alueiden sisäisiä siirron pullonkauloja ja myös eri pullonkaulakohtien riippuvuutta toisistaan. Uutta mallia kutsutaan FBMC-menetelmäksi (flow-based market coupling). Tätä menetelmää käytetään ensimmäisen kerran hintojen laskennassa tiistaina 29.10., kun lasketaan spot-hinnat keskiviikolle 30.10.

Minä pidän FBMC-mallin käyttöönottoa yhtenä pohjoismaisten sähkömarkkinoiden suurimpana uudistuksena pitkään aikaan, ja valitettavasti pidän sitä myös strategisena virhearviona. Menetelmä on erittäin monimutkainen ja se tuottaa tehtyjen rinnakkaislaskelmien perusteella toistuvasti tuloksia, joita on mahdoton ymmärtää tai edes puolustaa, jollei käytössä ole pohjoismaista verkkomallia. Tätä mallia ei kuitenkaan ole saatavissa mistään julkisesti. Tämä on erittäin merkittävä heikennys nykyiseen tilanteeseen nähden, jossa alueiden väliset kapasiteetit julkaistaan ennen hintojen laskentaa. Lisäksi malli tuottaa toistuvasti tilanteita, joissa sähkö virtaa arkijärjen vastaisesti kalliin hinnan alueilta matalamman hinnan alueille, koska tämän väitetään tuovan kokonaistaloudellista etua.

Minä en tässä kirjoituksessa selosta, miten malli toimii, koska perusajatus on kuvattu hyvin jo esimerkiksi Fingridin lehdessä. Sen sijaan yritän kertoa, miksi mallin käyttöönotto on virhearvio. Kritiikkini ei ole mitenkään ainutlaatuista, vaan esimerkiksi Ruotsissa sitä ovat kritisoineet esimerkiksi maan energiateollisuus, raskaan teollisuuden etujärjestö, elinkeinoelämän keskusliitto ja oppositiopuolueet. Suomessa kritiikki on jäänyt enemmänkin ammattipiireihin, mutta esimerkiksi Fortum esitti vastustuksensa jo vuosia sitten, eikä keskeisiä ongelmia ole ratkaistu, kuten vaikkapa Energiateollisuuden tuoreemmasta lausunnosta käy ilmi.

Sähkömarkkinoiden luotettavuus ja reiluus kärsivät jo energiakriisissä melkoisia mainekolhuja, jotka saivat jopa normaalisti markkinataloutta ymmärtävän puolueen sekoilemaan urakalla. Valitettavasti kantaverkkoyhtiöt ovat nyt ampumassa sähkömarkkinoita pahasti jalkaan toteuttamalla FBMC-mallia. Jaan kritiikkini neljään pääosaan:

1. Mallin hyötyjä ei ole todistettu
2. Malli tuottaa epäintuitiivisia tuloksia, jotka heikentävät sähkömarkkinan legitimiteettiä
3. Malli vähentää intraday-markkinan käytettävissä olevaa siirtokapasiteettia
4. Malli on monimutkainen ja läpinäkyvyydeltään nykyistä heikompi

FBMC:n hyötyjä ei ole todistettu

FBMC-mallin käyttöönottoa on perusteltu EU-lainsäädännöllä. Tämä on tavallaan totta, sillä EU ohjaa mallin käyttöön, jollei jotain toista mallia pystytä osoittamaan suunnilleen yhtä hyväksi. Tämä on kuitenkin aivan eri asia kuin että mallia olisi pakko käyttää, kuten pohjoismaiset kantaverkkoyhtiöt ovat toistuvasti antaneet ymmärtää. Mallin hyötyjä Pohjoismaissa on pyritty osoittamaan rinnakkaisajoilla, eli laskelmilla, joissa alueiden hinnat on laskettu nykyisellä NTC-menetelmällä ja erikseen FBMC-menetelmällä.

Näissä laskelmissa on kuitenkin käytetty nykyisille markkinoille annettuja tarjouksia sellaisenaan, mikä varmasti kuulostaa aivan loogiselta. Valitettavasti tämä on vakava logiikkavirhe. FBMC-mallissa vesivoimavaltaisten alueiden, etenkin Pohjois-Skandinavian alueiden vesivoimaa käytetään nykyistä enemmän, koska siirto on vähän tehokkaampaa. Mutta vesivoiman markkinatarjoukset riippuvat aina edellisten päivien ja viikkojen tuloksista. Jos esimerkiksi viikolla 3 ajetaan joka päivä 5 % enemmän vesivoimaa FBMC-mallissa, tämä nostaa vesivoiman tarjontahintaa. Mutta kantaverkkoyhtiöiden simuloinnissa käytetään päivästä ja viikosta toiseen NTC-mallin tarjouksia, ja väitetään niiden perusteella FBMC:n olevan parempi. Käytännössä rinnakkaisajoissa saadaankin aikaiseksi taloudellista hyötyä FBMC-mallin eduksi käyttämällä samaa vesivoimaa enemmän kuin yhden kerran. Oikeassa maailmassa tämä on kuitenkin mahdotonta, koska vesi ei nouse pumppaamatta takaisin ylämäkeen muuten kuin kantaverkkoyhtiöiden tarkoitushakuisissa simulaatioissa.

On syytä epäillä, että iso osa siitä hyödystä, jonka kantaverkkoyhtiöt ovat rinnakkaisajoissaan saaneet FBMC-mallin ansioksi muodostuukin itse asiassa tästä vesivoiman epärealistisesta lisäkäytöstä. On käsittämätöntä, että kantaverkkoyhtiöt eivät ole edes yrittäneet arvioida, kuinka suuri tämä täysin kuvitteelliseksi jäävä "hyöty" on. 

FBMC tuottaa epäintuitiivisia siirtotuloksia

Valitun FBMC-mallin ominaisuuksiin kuuluu, että se tuottaa välillä ennennäkemättömän kummallisia siirtotuloksia sähkömarkkina-alueiden välillä. Toisin sanottuna joskus sähköä siirtyy kalliilta alueelta halvalle alueelle, eli kalliin alueen kuluttajat laitetaan maksamaan lisää, jotta saataisiin enemmän sähköä vientiin. Nykyisessä mallissa näin ei käy koskaan, paitsi jos kantaverkkoyhtiö erikseen ilmoittaa etukäteen NTC-parametreilla, että tällainen epäintuitiivinen sähkön siirtyminen on välttämätöntä. Käytännössä näitä tilanteita on ollut vain Norjan sisäisessä siirrossa, mutta nyt näitä tapauksia tulee valtavasti lisää, ja myös Suomeen ja Ruotsiin. 

Tästä esimerkkinä toimii kuva 1, jossa näkyy, kuinka Keski-Ruotsin kuluttajat laitetaan maksamaan siitä, että sähköä Ruotsista itään, vaikka tämä on hintoihin nähden täysin väärin päin. Vaikka malli kuinka toimisi teknisesti "oikein", kun se toimii näin, logiikkaa on täysin mahdoton perustella suurelle yleisölle. Minulle käsittämättömästä syystä kantaverkkoyhtiöt eivät näe näitä epäintuitiivisia virtoja ongelmana, vaikka ne ovat suorastaan todennäköinen PR-katastrofi. Tällaisia virtoja on nimittäin useiden alueiden välillä jatkuvasti, jopa kymmeniä prosentteja kaikista tunneista (lähde).

 

Kuva 1. Esimerkissä FBMC johtaa merkittävään hinnannousuun ennen kaikkea Ruotsin eteläisemmillä alueilla (SE3 ja SE4), koska näiltä alueilta viedään sähköä halvemman hinnan alueille Liettuaan ja Suomeen. Punaisella on merkitty siirrot, jotka tapahtuvat hintanäkökulmasta väärään suuntaan FBMC-mallissa. Kuvalähde: Kantaverkkoyhtiöiden rinnakkaisajoraportti, sivu 51.

Tämä herättänee valtavasti arvostelua sähkömarkkinoita kohtaan, ja koko sähkömarkkinamalli joutuu jälleen kyseenalaiseksi, kuten kävi myös energiakriisin aikana. Jokaisen kannattaisi käydä katsomassa minkä tahansa sähkömarkkinoita käsittelevän lehtiartikkelin kommentteja, ja siellä monet ovat täysin vakuuttuneita siitä, että sähkömarkkinat ovat jo nyt tuottajien salaliitto. Näin väitetään jopa silloin, kun spot-hinnat ovat nollassa viikon putkeen, mikä ei ole nykyään tavatonta. Mutta tällä kertaa emme voi energiakriisin tavoin enää syyttää Putinia kummallisista hinnoista, vaan luomme markkinan uskottavuusongelman aivan itse. Minä olen puolustanut sähkömarkkinoiden toimintaa vuosien saatossa tuhansia kertoja useilla eri forumeilla, koska yleensä esitetyt korvaavat vaihtoehdot ovat olleet ilmeisen toimimattomia, mutta näitä  FBMC-mallin tuloksia en pysty mitenkään perustelemaan, saati sitten puolustamaan. Koska malli nostaa sähkön hintaa suurimmalle osalle kuluttajista Ruotsissa, siellä tätä arvostelua on nähty jo ennen mallin käyttöönottoa, mutta keskustelu räjähtää varmasti, kun talvipakkasilla malli tuottaa omia kummallisuuksiaan.

FBMC-malli muuten tuottaa tällaisia epäintuitiivisia tuloksia jatkuvasti Keski-Euroopassa, jossa se on ollut käytössä jo vuosia. Kantaverkkoyhtiöt tuntuvat käyttävän tätä perusteena sille, että asia ei olisi ongelma Pohjoismaissa. Tämä on kuitenkin erehdys, sillä erona on, että Keski-Euroopassa usean maan kuluttajasähkömarkkinat ovat varsin kehittymättömät. Monessa maassa ei ole vieläkään tuntimittausta, saati sitten tuntihintaisia pienkuluttajasopimuksia, joten tukkumarkkinoiden tuntihinnat eivät ole lehtien otsikoissa. Pohjoismaissa tilanne on kuitenkin täysin toinen, sillä tuntisopimukset ovat yleisiä, ja sähkön tuntihintoja seurataan aktiivisesti. 

FBMC vähentää intraday-markkinan käytössä olevaa siirtokapasiteettia

Useimpien ihmisten mielestä kuulostanee merkityksettömältä, että FBMC jättää hyvin rajallisesti alueiden välistä siirtokapasiteettia käytettäväksi intraday-markkinalle. Keski-Euroopassa tämä onkin jo tilanne, mutta markkinamme ovat hyvin erilaisia. Keski-Euroopassa suurin osa päivänsisäisestä sähkökaupasta tehdään alueiden sisällä, mutta Pohjoismaissa suurin osa tapahtuu itse asiassa alueiden välillä. Tämä on ymmärrettävää, sillä vesivoimavaltaisilla alueilla (Norja, SE1, SE2) on yksinkertaisesti paljon enemmän helposti, nopeasti ja edullisesti säädettävää kapasiteettia kuin vaikkapa Suomessa tai Etelä-Ruotsissa. Kun nykyisellään tämä kapasiteetti siirtyy sujuvasti muidenkin alueiden käyttöön jopa päivänsisäisessä kaupassa, näiden markkinoiden säätösähkö- ja tasekustannukset pysyvät yleensä kohtuullisina.

Kun päivänsisäistä siirtokapasiteettia näiltä alueilta poispäin rajoitetaan murto-osaan nykyisestä, kuten FBMC:n myötä käy, päivänsisäisen kaupankäynnin likviditeetti esimerkiksi Suomessa ja Ruotsin eteläosissa heikkenee. Esimerkiksi ydinvoimaloiden vikatilanteissa korvaavan tuotannon hankkiminen päivänsisäisesti tulee siis selvästi kalliimmaksi ja hankalammaksi. Näillä alueilla on paljon kuluttajia, joten tämä näkyy suoraan tasehallinnan kustannusten nousuna sähkön myyjille, jolloin kuluttajahinnat  nousevat entisestään. Tämäkään ei lisää luottoa sähkömarkkinan toimintaan, sillä näin spot-hintojen ja kuluttajahintojen välinen ero kasvaa entisestään.

FBMC on monimutkainen ja läpinäkyvyydeltään nykyistä heikompi

Kuten jo edellä totesin, nykyään siirtokapasiteettien maksimiarvot alueiden välillä julkaistaan joka päivä ennen hintojen laskemista. Markkinalla on myös kokemusperustaisesti tiedossa, millaisia arvoja nämä tyypillisesti saavat ja mikä on suurin mahdollinen siirtokapasiteetti, kun mitään verkkohäiriöitä tai -huoltoja ei ole. Jatkossa nämä laskelmat perustuvat kantaverkkoyhtiöiden asettamien tärkeiden pullonkaulojen parametreihin, joita on valtavasti enemmän kuin alueiden välisiä rajoja. Markkinalla ei ole tietoja siitä, mitä näiden parametrien normaaliarvot ovat, eivätkä verkkoyhtiöt jaa enää jatkossa avoimesti tietoa siitä, miten huollot tai häiriöt näihin vaikuttavat. Ruotsin tapauksessa mennään jopa niin pitkälle tiedon salaamisessa, että edes kriittisiä verkkoelementtejä ei nimetä turvallisuussyistä, mikä tekee niiden kehityksen arvioinnista pitkällä aikavälillä äärimmäisen vaikeaa.

Tämä on iso askel taaksepäin sähkömarkkinoiden läpinäkyvyydessä, ja heikentää rajusti markkinoiden ennustettavuutta. On todennäköistä, että hintojen ennustaminen muuttuu paljon nykyistä vaikeammaksi, ja ennusteet ovat laadullisesti aiempaa heikompia. Tästä on jo esimerkkejä Keski-Euroopasta, jossa Ranskan kantaverkkoyhtiö muutti kaikessa hiljaisuudessa laskennan parametreja keväällä 2024, ja tiedotti asiasta vasta viikkoja myöhemmin markkinan ihmeteltyä jo jonkin aikaa odottamattoman pieniä siirtoja Ranskasta itään ja näistä rajoituksista syntyneitä yllättävän suuria hintaeroja. 

Hintalaskennasta tuleekin entistä enemmän "musta laatikko", joka antaa vaikeasti ymmärrettäviä ja selitettäviä tuloksia. Niitä ei edes pysty haastamaan, koska kaikki laskentaparametrit eivät ole tiedossa. Kun otetaan huomioon, että sähköpörssit ovat viime vuosina tehneet karkeitakin virheitä hintojen laskennassa (esimerkki vuodelta 2021), tämä on huolestuttavaa. Käytännössä arvaamattomuus ja huono ennustettavuus lisäävät tavallisten sähkönmyyntiyhtiöiden riskejä, mikä näkyy jälleen korkeampina kuluttajahintoina. Kyynisesti voisin toki todeta, että sähkömarkkina-analyysin tarve lisääntyy eli kaltaisilleni ihmisille on enemmän töitä, mutta minua tämä ei suuremmin ilahduta.

Historian perusteella on myös aiheellista pelätä, että FBMC johtaa monimutkaisuudessaan entistä useammin teknisiin ongelmiin hintalaskennan suorittamisessa, millä voi olla vakavia seurauksia. Tällaisesta saatiin esimerkki Saksassa, kun EPEX ei saanut hintoja laskettua normaalisti, ja Saksan hinnat ampuivat varamenetelmän käytön vuoksi taivaisiin täysin yllättäen. Tämä on nimenomaan näyttönä siitä, että erittäin monimutkaiset järjestelmät menevät helpommin "rikki", ja niitä on vaikeampi korjata. Jopa markkinamanipulaatiota voi olla vaikeampi huomata, mikä on huolestuttavaa, kun tiedämme kokemuksesta, että sähkömarkkinoilla liikkuu yhä toimijoita, joilla on täysi valmius jättää jopa tuhansien megawattien virheellisiä tarjouksia. Tällaisilla sattumuksilla voi olla vakavia seurauksia. 

Yhteenveto

Olen vakuuttunut, että FBMC:n käyttööotto tässä tilanteessa on strateginen virhe, joka vaarantaa sähkömarkkinoiden kehityksen. Näin on siitä huolimatta, että se ei muuta keskimääräisiä hintoja kovinkaan paljon. Yksittäisten tuntien tarkastelussa malli kuitenkin johtaa koko sähkömarkkinan kyseenalaistamiseen varsin nopeasti, kun tulokset ovat riittävän epäloogisia, eikä alalla olisi enää varaa tällaisiin harha-askeleisiin. Se mahdollinen pieni hyöty verkon käytön tehostumisessa, joka uudella laskentamallilla saadaan, ei ole läheskään haittapuolien veroinen. Markkinan legitimiteetin ja läpinäkyvyyden heikkeneminen, ennustettavuuden häviäminen ja päivänsisäisen siirtokapasiteetin menetys muodostavat yhdessä paljon suuremman tappion kuin mitä mahdollinen pieni verkon käytön tehostaminen tuo. 

Ongelmana on, että näille haitoille on vaikea määrittää täsmällistä hintalappua, mutta se on aivan eri asia kuin että tuota hintaa ei olisi olemassa. Omassa kritiikissäni ei sinänsä ole mitään erityisen ainutlaatuista, sillä täsmälleen samoja asioita toi hiljattain esiin myös Vattenfall FBMC-mallia koskevassa tapahtumassa. Pidänkin todennäköisenä, että suurin kritiikki mallia kohtaan nousee jatkossakin Ruotsista, jossa tulosten ymmärtäminen ja selittäminen on laajan verkkoa koskevien tietojen salaamisen vuoksi poikkeuksellisen vaikeaa.

Olen myös erittäin pettynyt siihen, että vaikka näitä asioita koskevaa kritiikkiä on esitetty jo vuosien ajan, se on toistuvasti jätetty huomiotta. Ongelmahan ei ole se, että tuonti ja vienti vaikuttavat sähkön hintoihin, sillä niinhän tapahtuu jo nykyään, vaan se, että nämä vaikutukset eivät ole ennakoitavia, eikä niitä pysty riittävän yksinkertaisesti selittämään mallin monimutkaisuuden vuoksi. Pelkästään Trumpin poliittisesta menestyksestä voisi ottaa opiksi sen, että edes hyvin luotu järjestelmä ei välttämättä kestä populistisia hyökkäyksiä, jos sen etuja ei pystytä selittämään kansalaisille.

Kuluttajariitalautakunta yrittää pakottaa kaikki pörssisähköön

Olen pitkään ajatellut, että Suomessa viranomaistoiminta perustuu lakiin, ja laeista päättää eduskunta. Näin oikeusvaltiot nimittäin toimivat. Kuluttajariitalautakunnan toiminta vuoden 2023 aikana on kuitenkin saanut minut vakavasti epäilemään, onko luottamukselleni enää perusteita. Vaikka kuluttajariitalautakunta on ainoastaan tuomioistuinten ulkopuouolinen vaihtoehtoinen riidanratkaisuelin eikä varsinainen viranomainen, se on lähtenyt ajamaan sähkönmyyntiä koskevissa riidoissa linjauksia, joilla se yrittää merkittävästi kaventaa kuluttajien valinnanvaraa ja yksityisoikeudellisten sopimusten vapautta. Vielä tätäkin erikoisempaa on, että kuluttajariitalautakunta yrittää jopa vaikuttaa Suomen energiapolitiikkaan vaikeuttamalla puhtaan energian lisäämistä, kuten myöhemmin tässä kirjoituksessa osoitan. Tämä ei kuulu alkuunkaan sen tehtäviin, ja omilla linjauksillaan se ylittää merkittävästi oman lainmukaisen toimivaltansa.

Kuluttajariitalautakunnan päätökset kesä- ja syyskuussa

Ensimmäiset kaksi merkittävää päätöstään kuluttajariitalautakunta antoi kesäkuussa 2023. Ensimmäisessä päätöksessä (D1136/39/2022), joka koskee kuluttajan ja Vaasan Sähkö Oy:n välistä toistaiseksi voimassa olevaa myyntisopimusta, kuluttajariitalautakunta esittää, että sähkönmyyjä ei saa koskaan missään tilanteessa korottaa toistaiseksi voimassa olevien sopimusten hintoja siten, että kuluttajan kustannus nousisi vuodessa yli 15 %, jos vaikutuksen suuruus on yli 150 euroa. Lautakunta on perustellut 15 % korotuskattoa kilpailun ulkopuolella olevien toimialojen lainsäädännöllä. Samalla lautakunta toteaa, että sähkön myyjän hankintakustannuksen nousulla tai sen suuruudella ei pidä olla mitään vaikutusta siihen, mitä voi pitää sallittuna myyntihinnan korotuksena. Toisin sanottuna lautakunta tietää yrittäjää paremmin, miten yrittäjän pitää tuotteensa hinnoitella.

Toisessa päätöksessään (D2160/39/2023), joka koskee kuluttajan ja Keravan Energian välistä määräaikaista, kiinteähintaista sähkösopimusta, kuluttajariitalautakunta vetoaa samaan 15 % tasoon kohtuuttomuuden rajana. Merkittävää tässä on kuitenkin, että nyt lautakunta kääntää edellisen tapauksen koko argumentin toisin päin, ja sanoo, että jos markkinahinta laskee sopimuskauden aikana yli 15 %, sähköä myyvän yhtiön on soviteltava myyntihintaa alaspäin. Hyvin mielenkiintoisella tavalla lautakunta myös toteaa, että kaksivuotisen sopimuksen kohtuuttomuutta voidaan tarkastella erikseen sopimusvuosikohtaisesti. Vaikka kuluttaja saisi ensimmäisenä sopimusvuonna merkittävää hyötyä, kun sähkön markkinahinta on yli sovitun myyntihinnan, hän voi silti olla oikeutettu hinnan sovitteluun toisen sopimusvuoden aikana, jos sähkön markkinahinta on tällöin selvästi myyntihinnan alapuolella. Päätöksiä on kuvaillut artikkelissaan myös Helsingin Sanomat.

Nämä päätökset eivät kuitenkaan vielä lautakunnalle riittäneet, vaan syyskuussa (D998/39/2023) se antoi määräaikaisen, kiinteähintaisen sähkösopimuksen irtisanomista koskevan päätöksen. Tapauksen taustana on se, että Turussa poliittinen paine pakotti Turku Energian tarjoamaan myyntihetken sähkömarkkinatilanteeseen nähden edullisia kiinteitä sopimuksia Turun Pientalojen Keskusjärjestö ry:n jäsenille. Nyt sopimukset eivät tietenkään enää vaikuta kovin edullisilta ja asukkaat haluaisivat niistä eroon. Kuluttajariitalautakunnan päätöksessä vielä erikseen todetaan, että ennen tätä sopimuskautta nämä asukkaat olivat nauttineet pitkään erittäin edullisista kiinteistä sopimuksista.

Lautakunta päätti tässä yhteydessä, että sen näkemyksen mukaan kuluttajan pitää saada yksipuolisesti irtisanoa kiinteähintainen, määräaikainen sopimus ilman mitään seuraamuksia, jos sopimuksen hintataso on yli 60 % korkeampi kuin vastaavien sopimusten hintataso on sopimuksen voimassaoloaikana, ja jos tämä johtaa yli 600 euron kustannuseroon. Päätös on siis vähän samanlainen kuin se, että arvo-osuustilin ylläpitäjä eli pankki käskettäisiin perumaan omalla kustannuksellaan kuluttajan omasta halustaan Nokian osakkeella tekemiä kauppoja, jos Nokian osake on laskenut liian paljon. Lisäksi kuluttajalla on luonnollisesti oikeus hinnan sovitteluun jo 15 % hintaerosta lähtien edellisten päätösten perusteella.

Lyhyesti todettuna lautakunta on siis sitä mieltä, että merkittävä hankintakustannusten nousu ei saa olla peruste hintojen nostolle, ja markkinahintojen noustessa niiden muutosta ei pidä huomioida. Toisaalta kuitenkin myyjän on pakko huomioida myyntihinnoissaan markkinahintojen lasku, silloinkin kun se ei tosiasiallisesti laske myyjän hankintakustannuksia.  

Päätösten noudattaminen tarkoittaisi pakollista pörssisähköä kaikille

Erittäin poikkeuksellisesti sähkön myyntiyhtiöt joutuivat ilmoittamaan, että kuluttajariitalautakunnan päätöksiä on mahdoton noudattaa, ja tämä on myös useiden tutkijoiden ja oikeusasiantuntijoiden kanta.  Minun on täysin mahdoton käsittää, miten kuluttajariitalautakunta kuvittelee, että sähkön myyntiyhtiöt voivat toimia kannattavasti, jos vakaaksi sovittujen myyntihintojen on pakko seurata markkinahintoja alaspäin, mutta markkinahintojen ylöspäin seuraaminen on kiellettyä. Samoin se, että kuluttajalla on yksipuolinen oikeus purkaa sopimus, jos markkinahinta laskee riittävästi, on myyjän kannalta sietämättömän kallis sopimusehto. Mikään yritys millään toimialalla ei voi toimia tällaisilla ehdoilla, vaan tosiasiallisesti lautakunnan päätöksien noudattamisesta seuraisi määräaikaisten ja toistaiseksi voimassa olevien sähkösopimusten tarjoamisen lopettaminen. Voidaan jopa perustellusti olettaa, että pelkästään lautakunnan päätökset ovat jo nyt nostanut määräaikaisten sopimusten hintoja, koska näiden sopimusten riskitason voi arvioida nousseen.

Kun otetaan huomioon, että yli 80 % voimassa olevista sähkönmyyntisopimuksista on Energiaviraston mukaan joko määräaikaisia tai toistaiseksi voimassa olevia, kuluttajariitalautakunta siis yrittää päätöksillään estää kuluttajia saamasta haluamiaan sopimuksia. Tällöin markkinoille jäisi vain pörssisähkösopimuksia, eli kuluttajariitalautakunnan päätös johtaisi kuluttajien riskitason merkittävään nousuun. Tämän väittäminen laadukkaaksi kuluttajien edunvalvonnaksi on järjetöntä. Myös Helsingin Sanomat on todennut saman ongelman artikkelissaan, jossa kiinteitä sähkösopimuksia aivan perustellusti verrataan vakuutukseen. Ei vakuutus ole ollut turha, eikä siitä voi saada maksupalautusta, vaikka talo ei vakuutusaikana palaisikaan.

Voidaan tietysti ajatella, että viranomainen velvoittaa yhtiöitä yhä tarjoamaan tällaisia sopimuksia. Energiavirasto on jopa erikseen päättänyt, että kunkin verkkoalueen toimitusvelvollisen myyjän on tarjottava myös muuta kuin pörssisähkösopimusta toimitusvelvollisille asiakkaille. Energiavirasto kuitenkin itsekin toteaa, että lainsäädäntö ei mahdollista sitä, että vähittäismyyjiä voisi velvoittaa myymään sähköä tappiolla. Pelkästään tämä lausunto osoittaa, että kuluttajariitalautakunnan päätös on lainvastainen, koska 15 % vuotuinen korotuskatto yhdistettynä hyvityksiin yli 15 % markkinahintalaskussa tosiasiallisesti pakottaisi toistuvasti myyjät myymään sähköä tappiolla. Tämä on helppo todeta sähkön kuvan 1 sähkön markkinahintojen historiallisen hintavaihtelun perusteella.

Kuva 1. Suomen hinta-aluen vuotuiset spot-hinnat 2000-23. Vuoden 2023 luku on oma karkea arvioni tähän astisen toteuman ja loppuvuoden futuurien perusteella. Oranssilla on merkitty ne vuodet, jolloin markkinahinta on muuttunut edellisestä vuodesta yli 15 %, eli sähkönmyyntiyhtiöt olisivat tehneet merkittäviä tappioita, jos kuluttajariitalautakunnan päätöksiä sovellettaisiin takautuvasti.

 Yli 15 % markkinahintavaihtelu vuosien välillä on siis enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Hyvällä suojausstrategialla sähkönmyyntiyhtiö olisi useana vuotena pystynyt suojaamaan asiakkaansa tällaiselta markkinahintojen vaihtelulta, mutta kuluttajariitalautakunnan kanta tekee myyntiyhtiön hintasuojauksesta mahdotonta. Luonnollisesti kuluttajahintoihin vaikuttaa myös arvonlisävero, joka on laskettava kuvaajassa esitetyn tukkumarkkinahinnan päälle arvioitaessa kuluttajan keskimääräistä myyntihintaa, mutta sekään ei ole sähkönmyyntiyhtiön päätettävissä. Yksittäisen kuluttajan ostaman sähkön hankintakustannukseen vaikuttavat sitä paitsi tukkumarkkinahinnan ohella myös esimerkiksi kulutuksen ajoitus, ennustettavuus, kuluttajalle myönnetty maksuaika ja kuluttajan mahdolliset sähkön alkuperävaatimukset, joita kuluttajariitalautakunta ei ole jostain syystä päätöksessään lainkaan huomioinut, vaikka nämä voivat aiheuttaa kuluttajalle tarjotussa hinnassa sähkön tukkumarkkinahinnasta riippumatonta vaihtelua.

Kuka maksaa, jos kuluttajat eivät voi itse suojautua hintariskeiltä?

Yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei ole, mutta kansainvälinen esimerkki meillä on käytössämme. Norjassa on valtavasti sähkölämmitteisiä asuntoja, joten sähkön hinnalla on monille kuluttajille suuri merkitys. Maan kuluttajaviranomaiset ovat aggressiivisesti painostaneet kaikkia valitsemaan pörssisähkön, jopa siinä määrin, että kiinteähintaisten sähkösopimusten tarjonta on usein ollut hyvin niukkaa. Perusteluna on siis ollut se, että pitkällä aikavälillä pörssisähkö on edullisempaa. Näin varmasti on, mutta ongelmana on, että "pitkä aikaväli" saattaa olla sen verran pitkä, että monien kukkaro ei kestä sitä parempien aikojen odottelua. Pitkällä aikavälillähän myöskään palovakuutusta ei kannata ottaa, mutta tulipalo on sen verran iso kertavahinko, että oma elinikä ei riitä yhden vakuutuksettoman tulipalon aiheuttamien tappioiden kattamiseen.

Tämä surkea politiikka johti siihen, että vuoden 2022 sähkön hintakriisi tuli huomattavasti nopeammin norjalaisten sähkönkuluttajien kukkarolle kuin suomalaisten. Upporikas öljymaa ratkaisi tämän tukemalla kotitalouksien, pienyritysten, opiskelijoiden, yhdistysten, maatalouden ja jopa kirkkojen sähkönkulutusta yli kolmella miljardilla eurolla pelkästään vuonna 2022, ja näillä näkymin miljardiluokan tukisumma menee myös 2023. Toisin sanottuna kuluttajaviranomaisten kelvottomien suositusten vaikeuttama kriisi kaadettiin veronmaksajien niskaan. Norjalla oli toki siihen varaa, mutta tällainen riskien sosialisointi todennäköisesti tekee seuraavasta kriisistä vain entistä pahemman, koska kuluttajat luonnollisesti luottavat siihen, että valtio pelastaa myös ensi kerralla. 

Norjan esimerkin perusteella olen vakuuttunut siitä, että jos Suomi menee sähkösopimuksissa pelkkien pörssisopimusten suuntaan, jokainen meistä pääsee rahoittamaan naapuriensa riskinottoa sähkösopimuksissa seuraavassa kriisissä. Suomen poliitikkojen toiminta sähkökriisissä vuonna 2022 ei mitenkään vakuuttanut minua siitä, että omien poliitikkojemme kantti kestäisi seuraavaa ongelmatilannetta ilman riskien sosialisointia.

Miten sähkönmyyjä toimii kiinteähintaisten sopimusten kanssa?

En ole töissä yrityksessä, joka myisi sähköä pienkuluttajille Suomessa, mutta olen ollut töissä energia-alalla yli kymmenen vuotta useissa eri puolilla Eurooppaa toimivissa yrityksissä. Sähkönmyyjän toiminnalla kiinteän hinnan sopimuksissa ei kuitenkaan ole merkittävää eroa eri maissa, vaan kaikkialla myyjä toimii niin, että kun se tekee kiinteähintaisia myyntisopimuksia, se myös kiinnittää ostohinnan hyvin lähellä myyntihetkeä. Tämän voi tehdä finanssisopimuksena ostamalla sähköfutuureita tai vaikka sopimalla fyysisestä sähköntoimituksesta tietylle ajalle, mutta joka tapauksessa hankintakustannus lukitaan tässä yhteydessä.

Kuluttajariitalautakunnan ehdotus siitä, että sähkönmyyjä voisi perua näitä kauppoja jälkikäteen vedoten oikeustoimilain 36. pykälään on täysin järjetön. Kaikki hintasuojaukset kaikilla aloilla, mukaan lukien esimerkiksi korkosuojaukset, muuttuisivat täysin mahdottomaksi, jos oikeustoimilakiin vedoten voisi väittää markkinoiden epäsuotuisaa liikettä "kohtuuttomaksi". Jos Nokian osake tai vaikkapa viljan hinta laskee tai nousee 60 %, aina varmasti joku voittaa ja joku toinen häviää, mutta kukaan ei varmasti kuvittele, että voisi Suomen oikeustoimilakiin vedoten purkaa epäsuotuisat kaupat ja pitää suotuisat kaupat, vaikka kuluttajariitalautakunta tätä sähkönmyyjien toimintatavaksi esittääkin. Kaikki Suomen pankit olisivat rahantekokoneita noilla säännöillä, paitsi että kukaan ei kyllä suostuisi ottamaan niitä sopimusvastapuolekseen.

Ylipäätään hankintahintojen riittävä suojaus etukäteen on ainoa tapa, jolla juuri mitään hyödykkeitä (sähköä, viljaa, hiiltä, rautamalmia, lannoitteita yms.) voi laajamittaisesti myydä pitkillä sopimuksilla. Jokaisessa merkittävässä hintanousussa kaatuu yrityksiä, jotka ovat unohtaneet tämän periaatteen. (Esimerkit 1 ja 2.) On erittäin ikävää, että vaikka yhtiöt ovat tämän periaatteen lausunnoissaan kuluttajariitalautakunnalle selostaneet, se on päättänyt yksinkertaisesti jättää asian huomioimatta, ja lähtenyt tulkinnoissaan aivan omille teilleen. Lautakunnan linjan mukaan kuluttajansuojalaki ajaa kaiken muun lainsäädännön, esimerkiksi perustuslain takaaman yksityisomaisuuden suojan ja kuluttajien sopimusvapauden yli. Tämä ei vastaa lautakunnan tavoitetta, joka on sen omien sanojen mukaisesti "ratkaista riitoja puolueettomasti ja asiantuntevasti niin, että sekä kuluttajien että myyjien oikeudet toteutuvat.".

Miksi monopolialan lainsäädäntöä ei voi sellaisenaan käyttää kilpaillulla toimialalla?

Yksi keskeinen ongelma kaikkia kolmea kuluttajariitalautakunnan päätöstä yhdistävä tekijä on voimakas tukeutuminen sähkönsiirtoa ja vedenjakelua koskevaan lainsäädäntöön. Näillä aloilla on tosiaan erikseen määrätty lailla vuositason korotuskatot. Tämä on täysin ymmärrettävää, eikä siinä ole ongelmaa, koska näillä aloilla asiakkaat on sidottu myyjään ja myös myyjä asiakkaaseen. On äärimmäisen harvinaista, että joku irtisanoo vedenjakelua tai sähkönsiirtoa koskevan sopimuksena, jos ei muuta pois, joten palvelun myyjää ei haittaa, vaikka yksittäisen asiakkaan palvelun toimitus olisi kovastikin tappiollista. Ajan kanssa se kyllä tulee takaisin. 

Kuluttajariitalautakunta on kuitenkin jättänyt kokonaan lukematta näitä aloja koskevan lainsäädännön perustelut. Sähkönsiirron korotuskattoa koskevassa voimaan tulleessa lakiesityksessä nimittäin erikseen todetaan, että korotuskaton mahdollistavat sähkön siirtoa ja jakelua koskevat EU-direktiivit. Näiden direktiivien perusteella tehdyn lainsäädännön soveltaminen muille, kilpailluille aloille ei ole sellaisenaan mahdollista, kuten myös Kuluttajariitalautakunnan vähemmistö on todennut. On täysin käsittämätöntä, jos kilpailu- ja kuluttajaviraston edustajat eivät ole tätä tuoneet lautakunnassa esiin.

Päätösten laillisuusongelmat eivät kuitenkaan lopu tähän. Jos valtio säätää mille tahansa kilpaillulle toimialalle inflaatiosta riippumattoman korotuskaton, se ryhtyy tosiasiallisesti säännöstelemään kyseisen tuotteen hintaa. Tuotteiden vähittäismyyntihintojen säännöstely on lähtökohtaisesti kiellettyä EU-lainsäädännön mukaan. Jos Suomen valtio haluaa ryhtyä säännöstelemään sähkön vähittäismyyntihintoja, sen on saatava tällaiselle käytännölle lupa EU:sta. Joillakin jäsenmailla tällainen lupa kyllä on, joten poikkeuksen voinee saada, mutta Suomi ei ole tällaista lupaa pyytänyt, joten kuluttajariitalautakunnan päätöstä ei voi ryhtyä sellaisenaan noudattamaan.

Kuluttajariitalautakunta yrittää tehdä energiapolitiikkaa

On myös syytä huomata, että Suomi on sitoutunut EU-päätöksiin, jossa Suomi on luvannut lisätä uusiutuvan energian osuutta kokonaisenergian käytöstä. Suomen energia-alaa seuraaville tuskin on uutta, että tuulivoima on tärkeä osa tätä lisäystä. Tuulivoiman rahoitus taas riippuu ratkaisevasti siitä, että kiinteähintaisille tuulivoiman myyntisopimuksille on ostajia, ja sähkön vähittäismyyntiyhtiöt ovat yksi merkittävä sopimusten ostajaryhmä. 

Näitä sopimuksia ei voi tehdä, jos sähkön myyntiyhtiöt eivät voi myös suojata myyntihintojaan edes jonkin verran eteenpäin. Kun kuluttajariitalautakunta yrittää tehdä sähkön myyntihinnan suojaamisen mahdottomaksi, se siis samalla myös jarruttaa uusiutuvan energian etenemistä ja ylläpitää fossiilienergian käyttöä Suomessa. 

Yhtä lailla voidaan ajatella, että osa kuluttajista voisi haluta esimerkiksi maksaa vakaasti sähköä tuottavasta ydinvoimasta melko tasaista hintaa vuodesta toiseen, vaikka tämä hinta olisikin välillä vähän korkeampi kuin markkinahinta. Mutta kuluttajariitalautakunnan mielestä se tietää kuluttajaa paremmin, että kukaan ei "oikeasti" halua tällaista sopimusta. Minusta tämä on hävytöntä ihmisten mielipiteiden väheksymistä.

Kun kuluttajariitalautakunta yrittää päästää eroon kiinteän hinnan sopimuksista, kyseessä on siis itse asiassa merkittävä energiapoliittinen linjaus uutta puhdasta energiantuotantoa vastaan, eikä sellaisten tekeminen kuulu kuluttajariitalautakunnalle lainkaan. Se ei ole mikään puolustus, että lautakunta ei ehkä päätöksiä tehdessään ymmärtänyt tätä.

Oikea tapa edetä on lainsäädäntö

Jos kuitenkin Suomessa syntyy poliittinen enemmistö sen taakse, että sähkön vähittäismyyntimarkkinoiden toimintaa on muutettava, en minä sellaista vastusta. Sitten hallitus laatii lakiehdotuksia, teettää niistä vaikutusarvioita ja lopulta säätää lakeja eduskunnan päätöksellä. Kyllä minun puolestani hallitus saa tietyissä tilanteissa esimerkiksi rajoittaa markkinoiden sopimustyyppejä tai ryhtyä erilaisten hyödykkeiden hintasäännöstelyyn, mutta tällainen valta ei todellakaan kuulu kuluttajariitalautakunnalle, jota kansa ei ole vaaleilla valinnut.

Yksi tärkeä, perustuslainkin suojaama periaate on silti muistettava. Kuten lainkirjoittajan opaskin sanoo: "Taannehtiva puuttuminen yksityisten välisiin varallisuusoikeudellisiin sopimussuhteisiin on lähtökohtaisesti ongelmallista. Omaisuuden perustuslainsuoja turvaa myös sopimussuhteiden pysyvyyttä", eli esimerkiksi sähkönmyyntisopimuksia ei voi taannehtivasti muuttaa, kuten kuluttajariitalautakunta ehdottaa. Tämä tarkoittaa, että lakia ei voi säätää jälkikäteisesti koskemaan aikaa ennen lain säätämistä muuten kuin erittäin poikkeuksellisissa tapauksissa. Esimerkiksi pikavippien korkoja rajoittavissa laeissa tätä periaatetta noudatettiin, vaikka poliittinen yksimielisyys hävyttömän korkeista koroista oli laaja. Merkittävänä erona sähkönmyyntiin oli vieläpä se, että korot eivät perustuneet todellisiin rahan hankintakustannuksiin, toisin kuin sähkön myyntihinnat.

Kuluttajariitalautakunnan toiminnassa pidänkin erityisen raskauttavana sitä, että se yrittää muuttaa yksityisoikeudellisia sopimuksia merkittävällä tavalla toisen osapuolen eduksi jopa vuosia sopimuksen solmimisen jälkeen. Osa sähkönmyyntiyhtiöistä on täysin yksityisessä omistuksessa, ja yksityisomaisuuden suoja on keskeinen osa oikeusvaltiota. Jos valtio yrittäisi jälkikäteisesti muuttaa sopimuksia siten kuin kuluttajariitalautakunta niitä yrittää muuttaa, on erittäin todennäköistä, että valtio joutuisi korvausvelvolliseksi.

Luonnollisesti olen sitä mieltä, että yksittäiset kuluttajat ovat varmasti voineet joutua pitkäaikaisten kiinteähintaisten sopimusten kanssa ikävään tilanteeseen, ja varmasti olisi hyvä, jos osa näistä sopimuksista saadaan päätettyä yhteisymmärryksessä. Äärimmäisissä tapauksissa eduskunta voisi varmaan edistää tällaisen sovun syntymistä lainsäädännöllä, ja valtio voi luonnollisesti halutessaan säätää tuleviin sopimuksiin kuuluvista sopimussakoista nykyistä tarkemmin. Mutta se ei voi olla oikein, että esimerkiksi kuntaomisteisen sähköyhtiön pitäisi purkaa tällaiset sopimukset hyvin pientä korvausta vastaan, koska silloinhan maksajaksi joutuvat muut kuntalaiset. Ensisijaisesti jokaisen on kuitenkin vastattava omista sopimuksistaan itse, eikä kaataa huonojen päätöstensä seurauksia muiden niskaan.

Suomi ja kuluttajasähkön hintakatto - onko Kokoomus menettänyt järkensä?

Olin viime viikkoon asti uskonut, että suomalaiset poliitikot pitävät päänsä kylmänä, eikä valtio lähtisi sähkön arvonlisäveroalennuksen, sähkövähennyksen ja pienituloisten sähkötuen lisäksi jakamaan vielä lisää sähkönkulutustukia suurelle joukolle kansalaisia. Olen hyvin tietoinen siitä, että tämä linja ei ole kovin suosittu, mutta sitä minä en ymmärrä, että jos kerran valtiolla on aivan liikaa rahaa, miksi tähän lähdetään vasta nyt. Mutta ilmeisesti iltapäivälehtien sensaatioartikkelit siitä, kuinka miljonääreillä on suuria sähkölaskuja, ovat onnistuneet iskemään monen mieleen sellaisen ajatuksen, että nyt on aika laittaa valtion piikki auki.

Minulle tulee tästä silti vähän kummallinen olo. Miksi satojen tuhansien kaltaisteni ihmisten, jotka elävät kohtuukokoisissa, tuloihinsa sopivissa kerrostaloasunnoissa, pitäisi tukea ehkäpä sata kertaa itseäni rikkamman Arttu Virtasen varsin laajaa liiketoimintaa? Ei se ole meidän vikamme, että Virtasen liiketoiminta kuluttaa monta sataa kertaa enemmän sähköä kuin millä kerrostaloasunnossa tulee perhe toimeen, vaan se on hänen oma valintansa. Millään oikeustajulla ei voi olla oikein, että minun pitäisi olla jossakin vastuussa siitä, millaisia energiankulutusvalintoja hän tai hänen yrityksensä ovat tehneet.

Mutta sitä minä en vastusta, että aidosti kotinsa lämmityksen kustannusten kanssa kamppailevia ihmisiä autetaan jollain tavalla. Kannatin jo kesällä jonkinlaista vastaantuloa esimerkiksi sähkön arvonlisäveroalennuksen muodossa, ja näin myös tehtiin, mutta silloin yksinkertaisesti uskoin, että hintakattomalleihin ei ole varaa. Viime viikon sähkön hintoihin nähden niiden nostaminen uudelleen esiin ei kuitenkaan ollut täysi yllätys. Kuten myös Helsingin Sanomat viikolla kirjoitti, pääministeripuolue SDP:n yllättäen esiin tuoma sähkön kuluttajahintakattoesitys oli hallitusyhteistyöhön nähden aika erikoinen tempaus, mutta suhteessa Keskustan aiempiin välistävetoihin tätä ei voi pitää enää kovin yllättävänä. Tässä ei sentään suoraan rikota mitään hallituksessa jo sovittua, ja SDP onnistui selvästi saamaan aloitteen käsiinsä, vaikka idea ei uusi ollutkaan.

Tähän astihan Suomen hallitus on itse asiassa onnistunut epätavallisen korkeista energian hinnoista huolimatta pitämään valtion energiakriisiin liittyvän rahankäytön aika kohtuullisena, mikä näkyy myös kansainvälisessä vertailussa kuvassa 1 hyvin. Suomen sijoitusta selittää merkittävältä osin se, että kaukolämmön markkinaosuus lämmityksestä on korkea, sillä kaukolämmön kyky vaihtaa ainakin osa polttoaineista hinnoista riippuen suojelee energiakriisin pahimmilta vaikutuksilta. Tämä kannattaisi pitää mielessä tulevienkin kriisien varalta.

Kuva 1. Eri valtioiden rahankäyttö energiakriisitukiin. Lähde: Bruegel.

Erilaisia hintakattoesityksiä

 

On kiistatta niin, että jos kerran valtiolla oli koko ajan rahaa mittavampiin sähkötukiin, oli kummallista tehdä ensin pieniä toimia ja nyt sitten lisätä niiden päälle vielä suuria toimia. Tästä nimittäin seuraa, että monelle kotitaloudelle työnnetään nyt sähkötukia useasta eri tuutista. Tämä on hallinnollisesti tehotonta ja kansalaisille sekä työlästä että vaikeasti ymmärrettävää. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että jokin hintakattomalli on varsin todennäköinen, joten yritän arvioida esiin tuotuja esityksiä.

SDP:n hintakattoesityksessä (noin 20 c/kWh) on positiivista, että mallin yksityiskohtia ei ole edes yritetty lyödä lukkoon etukäteen, eikä yksikään toimista ole mahdoton. SDP:n esittämä hintakaton taso on melko matala, mikä kasvattaa valtion kustannuksia, mutta on luonnollisesti lähinnä poliittinen kysymys, kuinka paljon rahaa tähän voidaan käyttää. Jos vielä kuukausitason määräkatto asetetaan niin, että tuettu kulutusmäärä on kohtuullinen ja tuki koskee vain vakituisia asuntoja, ei päädytä tukemaan kannabisfarmeja tai miljonäärien kesämökkipalatseja kuten Ruotsissa.

Esimerkiksi Lauri Murasen esittämä pohdinta sähkön kuluttajahintakaton olemuksesta sisältää paljon järkeviä elementtejä ja toivon todella, että jos hintakatto nyt todella katsotaan välttämättömäksi asettaa, noita asioita otetaan huomioon. Murasella kustannusarviokin vaikuttaa olevan järkevää mittaluokkaa, sillä omakin arvioni tuollaisen mallin hinnasta on puolen miljardin ja miljardin euron välissä. Myös Vihreät ovat esittäneet samantyyppistä huolellista harkintaa, mutta ovat hieman enemmän huolissaan valtion rahankäytöstä.

Vasemmistoliiton malli eli äärimmäisen alhainen hintakatto (8 c/kWh ja sen yläpuolelta valtio maksaa 80 %), jonka yläpuolella kuluttajat maksaisivat vain pienen osan kuluistaan on, aivan kuten itse sanovatkin, Norjan mallin (7 c/kWh ja 90 % valtionosuus ylimenevältä osalta) mukainen. Sen ongelma kuitenkin on, että se on niin tolkuttoman avokätinen, että se maksaa valtiolle siellä useita miljardeja euroja, ja myös Suomessa se johtaisi paljon korkeampiin kustannuksiin kuin edellä esitetyt tukimallit. Mallin toinen ongelma on se, että hyvätuloiselle kuluttajalle sähkön kustannus jää kaikissa realistisissa tapauksissa aika alhaiseksi, eikä säästöön synny riittävää kannustinta. Pahimmillaan näin alhaisesta katosta voisi myös syntyä tilanteita, jossa kaukolämmön sijaan kannattaisi lämmittää sähköllä, mikä entisestään nostaisi lisäisi sähkön kulutusta eli pahentaisi energiakriisiä.

Norjalla on tähän varaa, koska se tekee nykyisillä hävyttömän korkeilla kaasun hinnoilla 10 miljardia euroa kauppaylijäämää kuukaudessa, mutta samaan aikaan on sanottava, että vain erittäin kostea ja lauha syksyn sää esti Etelä-Norjan ajautumisen sähkön säännöstelyyn tänä talvena. Norja ehti jo kovasti kehottaa vesivoimayhtiöitä säästämään vettä talvea varten ja valmistautui ajamaan hyvin kallista kaasulauhdevoimalaitosta tuotantoon.

Norjan mallin suurin älyttömyys onkin koko vuoden ajan ollut siinä, että maa teki keskenään ristiriitaisia toimia: se maksoi pahimmillaan 80 % kuluttajien sähkölaskuista, mutta pyysi näitä säästämään sähköä. Ei mikään ihme, että norjalaiset ovat säästäneet sähköä vähemmän kuin suomalaiset tai ruotsalaiset. Itse asiassa on erittäin todennäköistä, että Norjan mittava sähkönkulutustuki on nostanut sähkön hintoja myös Suomessa ja Ruotsissa. Tämän pitäisi olla riittävä varoitus hyvin matalaa hintakattoa vastaan.

Perussuomalaisilta en onnistunut löytämään aivan yhtä konkreettista hintakattoehdotusta, ja tuore tiedote on täynnä erilaisia väitteitä siitä, mitä hallitus on tehnyt väärin. On aika helppo ymmärtää, että "tuotantotapakohtainen windfall-vero" on toteuttamiskelvoton ehdotus, koska sama tuotantotapa ei välttämättä tarkoita kovinkaan samanlaisia kustannuksia pääomakustannukset huomioiden. Se myös johtaisi tilanteeseen, jossa poliitikot päättäisivät kunkin tuotantomuodon kannattavuudesta, mikä olisi jatkuvan epävarmuuden vallitessa katastrofi investointi-ilmapiirille. Tämä ei edistäisi sen enempää ydinvoimaa kuin turvevoimaakaan, vaikka näiden voisi tiedotteen perusteella päätellä olevan puolueen suosiossa.

Tästä huolimatta PS:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tavio oli lasketuttanut eduskunnan tietopalvelulla aika kohtuullisesti mitoitetun (15 c/kWh ja valtio maksaa 70 % ylimenevältä osalta) hintakaton kustannuksia. En varmaankaan ole kauhean usein kehunut Perussuomalaisten esityksiä, mutta kyllä noiden lukujen kanssa voisi ihan hyvin elää. Malli ei laskelmankaan mukaan ole sen kalliimpi kuin SDP:n malli, ja siinä säilyy tiukkaa hintakattoa paremmin kannuste säästää sähköä, jos markkinatilanne on hetkellisesti erittäin tiukka.

Mutta aivan ylivoimaisesti eksoottisimmalle linjalle kuluttajien tukemisessa on lähtenyt Kokoomus. Kansanedustaja Vestmanin esittelemä malli ajaa niin kaukaa vasemmalta ohi Vasemmistoliitosta, että voi ihan hyvin kysyä, onko Kokoomus aikeissa laajemminkin luopua markkinataloudesta.

Kokoomuksen hintakattomalli eli sähkön vähittäismyynnin hintakartelli

 

Kun ensimmäisen kerran näin Kokoomuksen intoilevan Viron yleispalveluvelvoitesähköstä, luulin ihan oikeasti lukevani jotain parodiasivustoa, koska ei tuntunut mitenkään mahdolliselta, että markkinataloutta kannattava puolue pitäisi järjestelyä jotenkin mielekkäänä. Koko kuvio näyttää nimittäin vahvasti siltä, että se on tehty pönkittämään valtioyhtiön hallitsevaa markkina-asemaa.

Taustaksi siis se, että Virossa on valtion täysin omistama energiayhtiö Eesti Energia. Se on Viron ylivoimaisesti suurin sähkön tuottaja, sähkön vähittäismyyjä ja sähkön jakeluverkkoyhtiö. Nyt Viron hallitus päätti energiakriisitoimena, että kaikkien yhtiöiden, joilla on yli 150 MW tuotantokapasiteettia, pitää alkaa myydä sähköä öljyliuskesähkön tuotantokustannukseen sidotulla hinnoilla, jotka neuvotellaan yhdessä Viron kilpailuviraston kanssa. Näitä yhtiöitä on luonnollisesti vain yksi eli Eesti Energia. Sillä on myös velvoite myydä sähköä tällä hinnalla muille vähittäismyyntiyhtiöille. Nämä säännöt ovat vieläpä voimassa vuoden 2026 kevääseen asti.

Tällä menettelyllä on niin uskomaton määrä ongelmia, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin. Ihan ensimmäisenä voisi ehkä aloittaa sillä, että tässähän valtio käyttää sähköyhtiötään sosiaalitoimistona. Ei se ole kiellettyä, mutta Kokoomuksen väite siitä, että tämä on valtiolle ilmaista, on aivan absurdi. Jos valtion täysin omistama yhtiö jakaa kansalle tukia, se ei ole yhtään sen halvempaa kuin jos valtio maksaisi niitä suoraan. Muutenhan sosiaaliturvaakin jakaisi Kela Oy, jonka tappio ei sitten olisikaan valtion tappio. Jostain syystä Kokoomus ei itsekään seuraa yhtään samaa logiikkaa Palmia Oy:n kanssa.

Suomessa tästä tekisi vielä ongelmallisempaa, että Suomen suurin sähkönmyyjä on valtion vain puoliksi omistama Fortum. Jos Suomen valtio alkaisi käyttää Fortumia sosiaalitoimistona, yhtiö olisi luonnollisesti muille omistajille arvoton, mikä johtaisi erittäin todennäköisesti oikeusjuttuihin koskien vähemmistöomistajien epäreilua kohtelua. Tämä olisi tosin mittakaavaltaan monin verroin pahempaa kuin ilmainen osakeanti Solidiumille, jota sitäkin muut omistajat protestoivat voimakkaasti. Minusta on hämmästyttävää, että tämä ei näytä merkitsevän Kokoomukselle mitään, vaikka sen äänestäjissä on varmasti paljon osakesijoittajia.

Toinen keskeinen ongelma on siinä, että käytännössä Viron valtio synnyttää sähkön vähittäismyyntimarkkinoille kartellin. Yhdenkään uuden yrittäjän ei kannata tulla markkinoille ja suurimman osan nykyisistä kannattaa suosiolla poistua markkinalta, koska kaikkien myyjien hinta on tästä lähtien sama. Viro ei ole tosin rajoittanut myyjien myyntimarginaalia, mutta käytännössä myyjien hintaerot ovat vain prosentteja, joten sähkön kilpailutuksessa ei ole enää järkeä. Muiden sähkötuotteiden tarjoaminen ei ole kiellettyä, mutta eihän kukaan pitkällä aikavälillä tarjoa sellaisia, koska aina jos hinta kohoaisi yleispalvelusähkön hinnan yläpuolelle, asiakkaat kaikkoavat. Sopimuksethan sai aina katkoa siirtyessään yleispalvelusähkötuotteeseen. Käytännössä tällä siis vahvistetaan valtionyhtiön markkina-asemaa sähkön myynnissä ja ajetaan sen kilpailijoita markkinalta ulos.

Eikä siinä tietenkään vielä kaikki. Koska sähkön pakkomyyntivelvoite koskee kaikkia yhtiöitä, jotka ylittäisivät 150 MW:n tuotantorajan, yksikään muu yhtiö ei voi lähteä lisäämään tuotantokapasiteettiaan Virossa merkittävästi, koska se joutuisi rajan ylittäessään pakkomyyntivelvoitteen kohteeksi. Toisin sanottuna tämä suojelee tehokkaasti valtionyhtiön asemaa kilpailijoita vastaan myös sähkön tuotannossa.

Sekä sähkön tuotannon että myynnin kilpailun rajoittamisen lisäksi pitkäaikaisella yleispalvelusähköllä on myös vakava vaikutus sähkön johdannaismarkkinoille. Tuotantoyhtiöhän joutuu tässä itse asiassa myymään myyntiyhtiöille ilmaiseksi suuria osto-optioita, mikä jo itsessään on merkittävästi tappiollista toimintaa. Samalla nämä tuotannon ja myynnin volyymit poistuvat johdannaismarkkinoilta, eikä sinne oikein jää Virossa ketään. 

Moni sanoo helposti, että johdannaismarkkinat ovat vain pörssipeliä eikä kukaan "oikeasti" kaipaa sellaisia. Tässä vain on sellainen ongelma, että kaikki pitkäaikaiset sähkön tuotannon ja kulutuksen suuret investoinnit edellyttävät joko toimivia johdannaismarkkinoita tai valtion takuita, koska muuten rahavirrat ovat liian epävarmoja. Tämä koskee yhtä lailla ydin-, tuuli- ja aurinko- tai vaikka hiilivoimaakin. Valtion takuiden myöntäminen on taas EU-säännöillä hyvin hankalaa eikä todellakaan ilmaista, joten johdannaismarkkinoiden tyrehdyttäminen on vakava isku sähköalan investoinneille, mikä puolestaan hidastaa ja vaikeuttaa ulospääsyä tästä kriisistä. Tämänkin Kokoomus olisi varmasti kuullut helposti aika monelta asiantuntijalta. (Kokoomus on tosin myös tehnyt esityksen uudesta kelvottomasta sähkömarkkinamallista, jonka keskeinen ominaisuus Suomessa olisi se, että tuottajien ja myyjien sähkön hinnat erotetaan kauas toisistaan, mikä tekisi sähkön johdannaismarkkinat mahdottomiksi. Tämä ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aihe.)

Ja hullummaksi vain menee. Öljyliuskesähkö on aika kallista tuottaa, ja Eesti Energian omankin ilmoituksen mukaan sen pelkkä muuttuva kustannus oli noin 120 €/MWh eli 12 c/kWh tämän vuoden toisella kvartaalilla. Päälle voi kilpailuviraston kanssa sovitun myyntihinnan perusteella arvioida muutaman sentin kiinteitä kuluja. Kustannus riippuu hyvin paljon päästöoikeuksien hinnasta, mutta jos ne eivät laske, hinta säilyy korkeana. Samaan aikaan Suomessa sähkön markkinahinta vuodelle 2024 on jo nyt selvästi alle 10 c/kWh. Mutta koska Eesti Energian pakkomyyntihinnat on tässä tilanteessa sidottu öljyliuskeen tuotantokustannukseen vuosiksi eteenpäin, sen ei missään tapauksessa kannata tehdä Viroon investointeja, jotka laskisivat sähkön markkinahintaa. Muutenhan se vaarantaisi asemaansa sähkön myynnissä. (Voi tietysti olla, että valtio käskee yhtiön tehdä näitä investointeja silti, mutta yhtiön tulosta tämä ei parantaisi, mikä asettaa yhtiön johdon aika erikoiseen asemaan.)

Aika erikoiseksi tilanne menikin, sillä pian tämän pakkomyyntihinnan asettamisen jälkeen Eesti Energian hallintovaliokunta eli valtion omistajaohjaus tiedotti, että se heittää toimitusjohtajan ja koko yhtiön hallituksenkin ulos. Tämä ei ole kovinkaan tavallista omistajapolitiikkaa, varsinkin kun Hando Sutter oli toimitusjohtajana tehnyt hyvää työtä. On erittäin vaikea uskoa, että tällainen ennakoimaton toiminta parantaa yrityksen kilpailukykyä.

Ihan viimeiseksi voidaan todeta, että rajallisen resurssin myyminen tuotantokustannukseen sidotulla, säännöstellyllä hinnalla on erittäin vaarallinen tie. Tämän luulisi jonkun Kokoomuksessakin ymmärtävän, varsinkin kun tästä on Euroopassa tuore, erittäin ikävä esimerkki. Kosovossa sähköä myydään valtion säännöstelemillä hinnoilla. Ne ovat kyllä korkeammat kuin maan ruskohiilivoimalaitosten tuotantokustannukset ovat. Mutta mitäs sitten tapahtuikaan, kun omissa voimalaitoksissa oli vikoja, ja tuontisähkön hinta ylitti selvästi sähkön myyntihinnan? Kiertävät sähkökatkot, tietenkin. Eikä naapurimaissa ollut kauheasti sen helpompaa, ja sähkön hintojen säännöstely on iso osa ongelmaa. Naapurissa Albaniassa sähköntuotanto on melkein pelkkää vesivoimaa, eli sen tuotantokustannus on hyvin alhainen. Mutta kun vesivoima on rajallinen resurssi, sitä ei voi myydä paljon alle vaihtoehtoisen tuotannon kustannusten, tai se loppuu kesken esimerkiksi kuivuuden yllättäessä.

Viron malli on toteuttamiskelvoton Suomessa

Ilmeisesti kukaan ei ole kertonut näistä Viron mallin ongelmista Kokoomukselle, mutta olisi nyt luullut ennen markkinataloutta kannattaneesta puolueesta tuon verran osaamista löytyvän. Joka tapauksessa Kokoomus ilmeisen tosissaan yrittää kaupata toimitusvelvollisten sähköyhtiöiden kattohintamallia muille puolueille. Ottaen huomioon, että osa Suomen toimitusvelvollisista yhtiöistä on yksityisiä, osa kunnallisia ja myös Fortum on tällaisen yhtiön roolissa Carunan verkossa, en voi mitenkään käsittää, millä valtuuksilla Kokoomus luulee pystyvänsä laillisesti säännöstelemään niiden kaikkien hintoja "tuotantokustannuksia vastaavaksi". Erityisen kummallinen ajatus on siksi, että osalla toimitusvelvollisista myyntiyhtiöistä ei ole mitään yhteyttä yhteenkään tuotantoyhtiöön, vaikka Vestman näin aivan poikkeuksellisen epärehellisesti väittää.

Tämä on suoraan sanottuna aivan täyttä kommunismia ja loukkaa törkeällä tavalla yksityisomaisuuden suojaa. Suomi on sentään oikeusvaltio, ja kynnyksen siihen, että pakotetaan yksityisiä yrityksiä myymään tuotteitaan valtion määrittelemällä hinnalla, pitäisi olla erittäin korkea. Myöskään kunnallisten yhtiöiden rahoja valtio ei voi ihan noin vain alkaa käyttää omiin tarkoituksiinsa, vaan tämä on ensisijaisesti omistajien asia. Ainakin oman tulkintani mukaan tällainen omistajien sivuuttaminen päätöksenteossa vaatisi vähintään poikkeustilan julistamista. Kokoomustakin luulisi huolettavan, mihin muuhun säännöstelyyn tällaisia valtuuksia sitten alettaisiin käyttää, kun ne olisi kerran myönnetty. Jopa Vestmanin saamissa Twitter-kommenteissa tämä näytetään ymmärtävän. Vestmanille on myös aiheellisesti huomautettu, että hänen ilmaisena markkinoimansa hintasäännöstely kaataisi Suomessa aika monta sähkönmyyntiyhtiötä ja todella monen ihmisen nykyiset sähkösopimuksetkin loppuisivat. Valtio ei nimittäin voi kohdistaa laillisesti tukia vain yksittäisiin sopivasti valitsemiinsa yhtiöihin.

Luonnollisesti Kokoomuksen malli myös sotii täysin vastuullisen sähkönmyyntiyhtiön toimintamallia vastaan. Normaali myyntiyhtiö on jo suojannut merkittävän osan hankinnastaan tälle talvelle tässä vaiheessa, ja nämä suojaukset on tietenkin tehty markkinahinnalla. On täysin irrelevanttia, mitä konsernin toisen osan eli tuotantoyhtiön tuotantokustannukset ovat, koska yhtä lailla se on voinut suojata sähkön tukkumyyntinsä hintoja jo aikaa sitten. Konsernilla voi olla myös suuri määrä erilaisia tuotantotapoja, joista jokaista on vain rajallinen määrä ja niiden kustannukset ovat toisistaan poikkeavia. Toisin kuin Kokoomus tuntuu markkinatalouden peruslakien vastaisesti olettavan, taloudellisesti kestävä myyntihinta ei ole vain kustannusten funktio, vaan sekä kustannusten että myyntimäärän funktio.

Kannattaa myös huomata, että jos myyntiyhtiöiden myyntihinnat väkipakolla sidotaan tuotantokustannuksiin, tästä seuraa, että uutta edullista tuotantoa, kuten vaikkapa ydinvoimaa tai tuulivoimaa ei kannata rakentaa eikä varsinkaan käynnistää. Sehän vain laskisi yhtiön tuottoja, koska valtio ulosmittaisi kaiken alentamalla säännöstelyhintaansa. Onko meillä todella varaa pysäyttää puhtaan energian investointeja juuri nyt?

Huomattavaa on myös, että Vestman ehdottaa hintakattomallin laajentamista pk-yrityksiin, mikä tarkoittaa mittavasti laajempaa ja kalliimpaa hintakattoa kuin mitä muut puolueet suoraan ehdottivat. Tämä lisäisi tuensaajien määriä paljon, ja tämän jälkeen tuen hinta olisi erittäin todennäköisesti useita miljardeja euroja. Onko todella niin, että vaikkapa 200 työntekijän koodausyritys, jolle sähkö ei tyypillisesti ole merkittävä kuluerä, tarvitsee tällaista tukea? Tuntuu merkilliseltä, että talousosaamisellaan ratsastava puolue esittää suurinta lisälainanottoa, ja vieläpä sellaista, jossa hyvää tulosta tekeviä yrityksiä tuettaisiin jopa miljoonilla euroilla veronmaksajien pussista. On varmaan totta, että iso osa näistä tuista menisi Kokoomuksen kannattajien omistamille yrityksille, mutta ei se kyllä hyvää talouspolitiikkaa ole. Jos joitakin yrityksiä todella on tuettava, tuet on ehdottomasti rajattava sellaisiin yrityksiin, joilla sähkökulut ovat suuri osa kustannuksista.

Minun onkin poikkeuksellisesti yhdyttävä Jani Mäkelän (PS) mainioon twiittiin kuvassa 2. Pölhöpopulismin sijaan Kokoomuksen kannattaisi miettiä sellaisia keinoja, joita voi oikeasti toteuttaa. Jos minä esiintyisin markkinatalouspuolueena, miettisin edes vähän sitä, onko järkevää hehkuttaa tukimallia, jolla valtionyhtiö työntää kilpailijansa ulos markkinoilta. Parempia tukimalleja aivan varmasti on olemassa.

Kuva 2. Jani Mäkelä osuu hyvin. Lähde: Twitter.