Suomi ja kuluttajasähkön hintakatto - onko Kokoomus menettänyt järkensä?

Olin viime viikkoon asti uskonut, että suomalaiset poliitikot pitävät päänsä kylmänä, eikä valtio lähtisi sähkön arvonlisäveroalennuksen, sähkövähennyksen ja pienituloisten sähkötuen lisäksi jakamaan vielä lisää sähkönkulutustukia suurelle joukolle kansalaisia. Olen hyvin tietoinen siitä, että tämä linja ei ole kovin suosittu, mutta sitä minä en ymmärrä, että jos kerran valtiolla on aivan liikaa rahaa, miksi tähän lähdetään vasta nyt. Mutta ilmeisesti iltapäivälehtien sensaatioartikkelit siitä, kuinka miljonääreillä on suuria sähkölaskuja, ovat onnistuneet iskemään monen mieleen sellaisen ajatuksen, että nyt on aika laittaa valtion piikki auki.

Minulle tulee tästä silti vähän kummallinen olo. Miksi satojen tuhansien kaltaisteni ihmisten, jotka elävät kohtuukokoisissa, tuloihinsa sopivissa kerrostaloasunnoissa, pitäisi tukea ehkäpä sata kertaa itseäni rikkamman Arttu Virtasen varsin laajaa liiketoimintaa? Ei se ole meidän vikamme, että Virtasen liiketoiminta kuluttaa monta sataa kertaa enemmän sähköä kuin millä kerrostaloasunnossa tulee perhe toimeen, vaan se on hänen oma valintansa. Millään oikeustajulla ei voi olla oikein, että minun pitäisi olla jossakin vastuussa siitä, millaisia energiankulutusvalintoja hän tai hänen yrityksensä ovat tehneet.

Mutta sitä minä en vastusta, että aidosti kotinsa lämmityksen kustannusten kanssa kamppailevia ihmisiä autetaan jollain tavalla. Kannatin jo kesällä jonkinlaista vastaantuloa esimerkiksi sähkön arvonlisäveroalennuksen muodossa, ja näin myös tehtiin, mutta silloin yksinkertaisesti uskoin, että hintakattomalleihin ei ole varaa. Viime viikon sähkön hintoihin nähden niiden nostaminen uudelleen esiin ei kuitenkaan ollut täysi yllätys. Kuten myös Helsingin Sanomat viikolla kirjoitti, pääministeripuolue SDP:n yllättäen esiin tuoma sähkön kuluttajahintakattoesitys oli hallitusyhteistyöhön nähden aika erikoinen tempaus, mutta suhteessa Keskustan aiempiin välistävetoihin tätä ei voi pitää enää kovin yllättävänä. Tässä ei sentään suoraan rikota mitään hallituksessa jo sovittua, ja SDP onnistui selvästi saamaan aloitteen käsiinsä, vaikka idea ei uusi ollutkaan.

Tähän astihan Suomen hallitus on itse asiassa onnistunut epätavallisen korkeista energian hinnoista huolimatta pitämään valtion energiakriisiin liittyvän rahankäytön aika kohtuullisena, mikä näkyy myös kansainvälisessä vertailussa kuvassa 1 hyvin. Suomen sijoitusta selittää merkittävältä osin se, että kaukolämmön markkinaosuus lämmityksestä on korkea, sillä kaukolämmön kyky vaihtaa ainakin osa polttoaineista hinnoista riippuen suojelee energiakriisin pahimmilta vaikutuksilta. Tämä kannattaisi pitää mielessä tulevienkin kriisien varalta.

Kuva 1. Eri valtioiden rahankäyttö energiakriisitukiin. Lähde: Bruegel.

Erilaisia hintakattoesityksiä

 

On kiistatta niin, että jos kerran valtiolla oli koko ajan rahaa mittavampiin sähkötukiin, oli kummallista tehdä ensin pieniä toimia ja nyt sitten lisätä niiden päälle vielä suuria toimia. Tästä nimittäin seuraa, että monelle kotitaloudelle työnnetään nyt sähkötukia useasta eri tuutista. Tämä on hallinnollisesti tehotonta ja kansalaisille sekä työlästä että vaikeasti ymmärrettävää. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että jokin hintakattomalli on varsin todennäköinen, joten yritän arvioida esiin tuotuja esityksiä.

SDP:n hintakattoesityksessä (noin 20 c/kWh) on positiivista, että mallin yksityiskohtia ei ole edes yritetty lyödä lukkoon etukäteen, eikä yksikään toimista ole mahdoton. SDP:n esittämä hintakaton taso on melko matala, mikä kasvattaa valtion kustannuksia, mutta on luonnollisesti lähinnä poliittinen kysymys, kuinka paljon rahaa tähän voidaan käyttää. Jos vielä kuukausitason määräkatto asetetaan niin, että tuettu kulutusmäärä on kohtuullinen ja tuki koskee vain vakituisia asuntoja, ei päädytä tukemaan kannabisfarmeja tai miljonäärien kesämökkipalatseja kuten Ruotsissa.

Esimerkiksi Lauri Murasen esittämä pohdinta sähkön kuluttajahintakaton olemuksesta sisältää paljon järkeviä elementtejä ja toivon todella, että jos hintakatto nyt todella katsotaan välttämättömäksi asettaa, noita asioita otetaan huomioon. Murasella kustannusarviokin vaikuttaa olevan järkevää mittaluokkaa, sillä omakin arvioni tuollaisen mallin hinnasta on puolen miljardin ja miljardin euron välissä. Myös Vihreät ovat esittäneet samantyyppistä huolellista harkintaa, mutta ovat hieman enemmän huolissaan valtion rahankäytöstä.

Vasemmistoliiton malli eli äärimmäisen alhainen hintakatto (8 c/kWh ja sen yläpuolelta valtio maksaa 80 %), jonka yläpuolella kuluttajat maksaisivat vain pienen osan kuluistaan on, aivan kuten itse sanovatkin, Norjan mallin (7 c/kWh ja 90 % valtionosuus ylimenevältä osalta) mukainen. Sen ongelma kuitenkin on, että se on niin tolkuttoman avokätinen, että se maksaa valtiolle siellä useita miljardeja euroja, ja myös Suomessa se johtaisi paljon korkeampiin kustannuksiin kuin edellä esitetyt tukimallit. Mallin toinen ongelma on se, että hyvätuloiselle kuluttajalle sähkön kustannus jää kaikissa realistisissa tapauksissa aika alhaiseksi, eikä säästöön synny riittävää kannustinta. Pahimmillaan näin alhaisesta katosta voisi myös syntyä tilanteita, jossa kaukolämmön sijaan kannattaisi lämmittää sähköllä, mikä entisestään nostaisi lisäisi sähkön kulutusta eli pahentaisi energiakriisiä.

Norjalla on tähän varaa, koska se tekee nykyisillä hävyttömän korkeilla kaasun hinnoilla 10 miljardia euroa kauppaylijäämää kuukaudessa, mutta samaan aikaan on sanottava, että vain erittäin kostea ja lauha syksyn sää esti Etelä-Norjan ajautumisen sähkön säännöstelyyn tänä talvena. Norja ehti jo kovasti kehottaa vesivoimayhtiöitä säästämään vettä talvea varten ja valmistautui ajamaan hyvin kallista kaasulauhdevoimalaitosta tuotantoon.

Norjan mallin suurin älyttömyys onkin koko vuoden ajan ollut siinä, että maa teki keskenään ristiriitaisia toimia: se maksoi pahimmillaan 80 % kuluttajien sähkölaskuista, mutta pyysi näitä säästämään sähköä. Ei mikään ihme, että norjalaiset ovat säästäneet sähköä vähemmän kuin suomalaiset tai ruotsalaiset. Itse asiassa on erittäin todennäköistä, että Norjan mittava sähkönkulutustuki on nostanut sähkön hintoja myös Suomessa ja Ruotsissa. Tämän pitäisi olla riittävä varoitus hyvin matalaa hintakattoa vastaan.

Perussuomalaisilta en onnistunut löytämään aivan yhtä konkreettista hintakattoehdotusta, ja tuore tiedote on täynnä erilaisia väitteitä siitä, mitä hallitus on tehnyt väärin. On aika helppo ymmärtää, että "tuotantotapakohtainen windfall-vero" on toteuttamiskelvoton ehdotus, koska sama tuotantotapa ei välttämättä tarkoita kovinkaan samanlaisia kustannuksia pääomakustannukset huomioiden. Se myös johtaisi tilanteeseen, jossa poliitikot päättäisivät kunkin tuotantomuodon kannattavuudesta, mikä olisi jatkuvan epävarmuuden vallitessa katastrofi investointi-ilmapiirille. Tämä ei edistäisi sen enempää ydinvoimaa kuin turvevoimaakaan, vaikka näiden voisi tiedotteen perusteella päätellä olevan puolueen suosiossa.

Tästä huolimatta PS:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tavio oli lasketuttanut eduskunnan tietopalvelulla aika kohtuullisesti mitoitetun (15 c/kWh ja valtio maksaa 70 % ylimenevältä osalta) hintakaton kustannuksia. En varmaankaan ole kauhean usein kehunut Perussuomalaisten esityksiä, mutta kyllä noiden lukujen kanssa voisi ihan hyvin elää. Malli ei laskelmankaan mukaan ole sen kalliimpi kuin SDP:n malli, ja siinä säilyy tiukkaa hintakattoa paremmin kannuste säästää sähköä, jos markkinatilanne on hetkellisesti erittäin tiukka.

Mutta aivan ylivoimaisesti eksoottisimmalle linjalle kuluttajien tukemisessa on lähtenyt Kokoomus. Kansanedustaja Vestmanin esittelemä malli ajaa niin kaukaa vasemmalta ohi Vasemmistoliitosta, että voi ihan hyvin kysyä, onko Kokoomus aikeissa laajemminkin luopua markkinataloudesta.

Kokoomuksen hintakattomalli eli sähkön vähittäismyynnin hintakartelli

 

Kun ensimmäisen kerran näin Kokoomuksen intoilevan Viron yleispalveluvelvoitesähköstä, luulin ihan oikeasti lukevani jotain parodiasivustoa, koska ei tuntunut mitenkään mahdolliselta, että markkinataloutta kannattava puolue pitäisi järjestelyä jotenkin mielekkäänä. Koko kuvio näyttää nimittäin vahvasti siltä, että se on tehty pönkittämään valtioyhtiön hallitsevaa markkina-asemaa.

Taustaksi siis se, että Virossa on valtion täysin omistama energiayhtiö Eesti Energia. Se on Viron ylivoimaisesti suurin sähkön tuottaja, sähkön vähittäismyyjä ja sähkön jakeluverkkoyhtiö. Nyt Viron hallitus päätti energiakriisitoimena, että kaikkien yhtiöiden, joilla on yli 150 MW tuotantokapasiteettia, pitää alkaa myydä sähköä öljyliuskesähkön tuotantokustannukseen sidotulla hinnoilla, jotka neuvotellaan yhdessä Viron kilpailuviraston kanssa. Näitä yhtiöitä on luonnollisesti vain yksi eli Eesti Energia. Sillä on myös velvoite myydä sähköä tällä hinnalla muille vähittäismyyntiyhtiöille. Nämä säännöt ovat vieläpä voimassa vuoden 2026 kevääseen asti.

Tällä menettelyllä on niin uskomaton määrä ongelmia, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin. Ihan ensimmäisenä voisi ehkä aloittaa sillä, että tässähän valtio käyttää sähköyhtiötään sosiaalitoimistona. Ei se ole kiellettyä, mutta Kokoomuksen väite siitä, että tämä on valtiolle ilmaista, on aivan absurdi. Jos valtion täysin omistama yhtiö jakaa kansalle tukia, se ei ole yhtään sen halvempaa kuin jos valtio maksaisi niitä suoraan. Muutenhan sosiaaliturvaakin jakaisi Kela Oy, jonka tappio ei sitten olisikaan valtion tappio. Jostain syystä Kokoomus ei itsekään seuraa yhtään samaa logiikkaa Palmia Oy:n kanssa.

Suomessa tästä tekisi vielä ongelmallisempaa, että Suomen suurin sähkönmyyjä on valtion vain puoliksi omistama Fortum. Jos Suomen valtio alkaisi käyttää Fortumia sosiaalitoimistona, yhtiö olisi luonnollisesti muille omistajille arvoton, mikä johtaisi erittäin todennäköisesti oikeusjuttuihin koskien vähemmistöomistajien epäreilua kohtelua. Tämä olisi tosin mittakaavaltaan monin verroin pahempaa kuin ilmainen osakeanti Solidiumille, jota sitäkin muut omistajat protestoivat voimakkaasti. Minusta on hämmästyttävää, että tämä ei näytä merkitsevän Kokoomukselle mitään, vaikka sen äänestäjissä on varmasti paljon osakesijoittajia.

Toinen keskeinen ongelma on siinä, että käytännössä Viron valtio synnyttää sähkön vähittäismyyntimarkkinoille kartellin. Yhdenkään uuden yrittäjän ei kannata tulla markkinoille ja suurimman osan nykyisistä kannattaa suosiolla poistua markkinalta, koska kaikkien myyjien hinta on tästä lähtien sama. Viro ei ole tosin rajoittanut myyjien myyntimarginaalia, mutta käytännössä myyjien hintaerot ovat vain prosentteja, joten sähkön kilpailutuksessa ei ole enää järkeä. Muiden sähkötuotteiden tarjoaminen ei ole kiellettyä, mutta eihän kukaan pitkällä aikavälillä tarjoa sellaisia, koska aina jos hinta kohoaisi yleispalvelusähkön hinnan yläpuolelle, asiakkaat kaikkoavat. Sopimuksethan sai aina katkoa siirtyessään yleispalvelusähkötuotteeseen. Käytännössä tällä siis vahvistetaan valtionyhtiön markkina-asemaa sähkön myynnissä ja ajetaan sen kilpailijoita markkinalta ulos.

Eikä siinä tietenkään vielä kaikki. Koska sähkön pakkomyyntivelvoite koskee kaikkia yhtiöitä, jotka ylittäisivät 150 MW:n tuotantorajan, yksikään muu yhtiö ei voi lähteä lisäämään tuotantokapasiteettiaan Virossa merkittävästi, koska se joutuisi rajan ylittäessään pakkomyyntivelvoitteen kohteeksi. Toisin sanottuna tämä suojelee tehokkaasti valtionyhtiön asemaa kilpailijoita vastaan myös sähkön tuotannossa.

Sekä sähkön tuotannon että myynnin kilpailun rajoittamisen lisäksi pitkäaikaisella yleispalvelusähköllä on myös vakava vaikutus sähkön johdannaismarkkinoille. Tuotantoyhtiöhän joutuu tässä itse asiassa myymään myyntiyhtiöille ilmaiseksi suuria osto-optioita, mikä jo itsessään on merkittävästi tappiollista toimintaa. Samalla nämä tuotannon ja myynnin volyymit poistuvat johdannaismarkkinoilta, eikä sinne oikein jää Virossa ketään. 

Moni sanoo helposti, että johdannaismarkkinat ovat vain pörssipeliä eikä kukaan "oikeasti" kaipaa sellaisia. Tässä vain on sellainen ongelma, että kaikki pitkäaikaiset sähkön tuotannon ja kulutuksen suuret investoinnit edellyttävät joko toimivia johdannaismarkkinoita tai valtion takuita, koska muuten rahavirrat ovat liian epävarmoja. Tämä koskee yhtä lailla ydin-, tuuli- ja aurinko- tai vaikka hiilivoimaakin. Valtion takuiden myöntäminen on taas EU-säännöillä hyvin hankalaa eikä todellakaan ilmaista, joten johdannaismarkkinoiden tyrehdyttäminen on vakava isku sähköalan investoinneille, mikä puolestaan hidastaa ja vaikeuttaa ulospääsyä tästä kriisistä. Tämänkin Kokoomus olisi varmasti kuullut helposti aika monelta asiantuntijalta. (Kokoomus on tosin myös tehnyt esityksen uudesta kelvottomasta sähkömarkkinamallista, jonka keskeinen ominaisuus Suomessa olisi se, että tuottajien ja myyjien sähkön hinnat erotetaan kauas toisistaan, mikä tekisi sähkön johdannaismarkkinat mahdottomiksi. Tämä ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aihe.)

Ja hullummaksi vain menee. Öljyliuskesähkö on aika kallista tuottaa, ja Eesti Energian omankin ilmoituksen mukaan sen pelkkä muuttuva kustannus oli noin 120 €/MWh eli 12 c/kWh tämän vuoden toisella kvartaalilla. Päälle voi kilpailuviraston kanssa sovitun myyntihinnan perusteella arvioida muutaman sentin kiinteitä kuluja. Kustannus riippuu hyvin paljon päästöoikeuksien hinnasta, mutta jos ne eivät laske, hinta säilyy korkeana. Samaan aikaan Suomessa sähkön markkinahinta vuodelle 2024 on jo nyt selvästi alle 10 c/kWh. Mutta koska Eesti Energian pakkomyyntihinnat on tässä tilanteessa sidottu öljyliuskeen tuotantokustannukseen vuosiksi eteenpäin, sen ei missään tapauksessa kannata tehdä Viroon investointeja, jotka laskisivat sähkön markkinahintaa. Muutenhan se vaarantaisi asemaansa sähkön myynnissä. (Voi tietysti olla, että valtio käskee yhtiön tehdä näitä investointeja silti, mutta yhtiön tulosta tämä ei parantaisi, mikä asettaa yhtiön johdon aika erikoiseen asemaan.)

Aika erikoiseksi tilanne menikin, sillä pian tämän pakkomyyntihinnan asettamisen jälkeen Eesti Energian hallintovaliokunta eli valtion omistajaohjaus tiedotti, että se heittää toimitusjohtajan ja koko yhtiön hallituksenkin ulos. Tämä ei ole kovinkaan tavallista omistajapolitiikkaa, varsinkin kun Hando Sutter oli toimitusjohtajana tehnyt hyvää työtä. On erittäin vaikea uskoa, että tällainen ennakoimaton toiminta parantaa yrityksen kilpailukykyä.

Ihan viimeiseksi voidaan todeta, että rajallisen resurssin myyminen tuotantokustannukseen sidotulla, säännöstellyllä hinnalla on erittäin vaarallinen tie. Tämän luulisi jonkun Kokoomuksessakin ymmärtävän, varsinkin kun tästä on Euroopassa tuore, erittäin ikävä esimerkki. Kosovossa sähköä myydään valtion säännöstelemillä hinnoilla. Ne ovat kyllä korkeammat kuin maan ruskohiilivoimalaitosten tuotantokustannukset ovat. Mutta mitäs sitten tapahtuikaan, kun omissa voimalaitoksissa oli vikoja, ja tuontisähkön hinta ylitti selvästi sähkön myyntihinnan? Kiertävät sähkökatkot, tietenkin. Eikä naapurimaissa ollut kauheasti sen helpompaa, ja sähkön hintojen säännöstely on iso osa ongelmaa. Naapurissa Albaniassa sähköntuotanto on melkein pelkkää vesivoimaa, eli sen tuotantokustannus on hyvin alhainen. Mutta kun vesivoima on rajallinen resurssi, sitä ei voi myydä paljon alle vaihtoehtoisen tuotannon kustannusten, tai se loppuu kesken esimerkiksi kuivuuden yllättäessä.

Viron malli on toteuttamiskelvoton Suomessa

Ilmeisesti kukaan ei ole kertonut näistä Viron mallin ongelmista Kokoomukselle, mutta olisi nyt luullut ennen markkinataloutta kannattaneesta puolueesta tuon verran osaamista löytyvän. Joka tapauksessa Kokoomus ilmeisen tosissaan yrittää kaupata toimitusvelvollisten sähköyhtiöiden kattohintamallia muille puolueille. Ottaen huomioon, että osa Suomen toimitusvelvollisista yhtiöistä on yksityisiä, osa kunnallisia ja myös Fortum on tällaisen yhtiön roolissa Carunan verkossa, en voi mitenkään käsittää, millä valtuuksilla Kokoomus luulee pystyvänsä laillisesti säännöstelemään niiden kaikkien hintoja "tuotantokustannuksia vastaavaksi". Erityisen kummallinen ajatus on siksi, että osalla toimitusvelvollisista myyntiyhtiöistä ei ole mitään yhteyttä yhteenkään tuotantoyhtiöön, vaikka Vestman näin aivan poikkeuksellisen epärehellisesti väittää.

Tämä on suoraan sanottuna aivan täyttä kommunismia ja loukkaa törkeällä tavalla yksityisomaisuuden suojaa. Suomi on sentään oikeusvaltio, ja kynnyksen siihen, että pakotetaan yksityisiä yrityksiä myymään tuotteitaan valtion määrittelemällä hinnalla, pitäisi olla erittäin korkea. Myöskään kunnallisten yhtiöiden rahoja valtio ei voi ihan noin vain alkaa käyttää omiin tarkoituksiinsa, vaan tämä on ensisijaisesti omistajien asia. Ainakin oman tulkintani mukaan tällainen omistajien sivuuttaminen päätöksenteossa vaatisi vähintään poikkeustilan julistamista. Kokoomustakin luulisi huolettavan, mihin muuhun säännöstelyyn tällaisia valtuuksia sitten alettaisiin käyttää, kun ne olisi kerran myönnetty. Jopa Vestmanin saamissa Twitter-kommenteissa tämä näytetään ymmärtävän. Vestmanille on myös aiheellisesti huomautettu, että hänen ilmaisena markkinoimansa hintasäännöstely kaataisi Suomessa aika monta sähkönmyyntiyhtiötä ja todella monen ihmisen nykyiset sähkösopimuksetkin loppuisivat. Valtio ei nimittäin voi kohdistaa laillisesti tukia vain yksittäisiin sopivasti valitsemiinsa yhtiöihin.

Luonnollisesti Kokoomuksen malli myös sotii täysin vastuullisen sähkönmyyntiyhtiön toimintamallia vastaan. Normaali myyntiyhtiö on jo suojannut merkittävän osan hankinnastaan tälle talvelle tässä vaiheessa, ja nämä suojaukset on tietenkin tehty markkinahinnalla. On täysin irrelevanttia, mitä konsernin toisen osan eli tuotantoyhtiön tuotantokustannukset ovat, koska yhtä lailla se on voinut suojata sähkön tukkumyyntinsä hintoja jo aikaa sitten. Konsernilla voi olla myös suuri määrä erilaisia tuotantotapoja, joista jokaista on vain rajallinen määrä ja niiden kustannukset ovat toisistaan poikkeavia. Toisin kuin Kokoomus tuntuu markkinatalouden peruslakien vastaisesti olettavan, taloudellisesti kestävä myyntihinta ei ole vain kustannusten funktio, vaan sekä kustannusten että myyntimäärän funktio.

Kannattaa myös huomata, että jos myyntiyhtiöiden myyntihinnat väkipakolla sidotaan tuotantokustannuksiin, tästä seuraa, että uutta edullista tuotantoa, kuten vaikkapa ydinvoimaa tai tuulivoimaa ei kannata rakentaa eikä varsinkaan käynnistää. Sehän vain laskisi yhtiön tuottoja, koska valtio ulosmittaisi kaiken alentamalla säännöstelyhintaansa. Onko meillä todella varaa pysäyttää puhtaan energian investointeja juuri nyt?

Huomattavaa on myös, että Vestman ehdottaa hintakattomallin laajentamista pk-yrityksiin, mikä tarkoittaa mittavasti laajempaa ja kalliimpaa hintakattoa kuin mitä muut puolueet suoraan ehdottivat. Tämä lisäisi tuensaajien määriä paljon, ja tämän jälkeen tuen hinta olisi erittäin todennäköisesti useita miljardeja euroja. Onko todella niin, että vaikkapa 200 työntekijän koodausyritys, jolle sähkö ei tyypillisesti ole merkittävä kuluerä, tarvitsee tällaista tukea? Tuntuu merkilliseltä, että talousosaamisellaan ratsastava puolue esittää suurinta lisälainanottoa, ja vieläpä sellaista, jossa hyvää tulosta tekeviä yrityksiä tuettaisiin jopa miljoonilla euroilla veronmaksajien pussista. On varmaan totta, että iso osa näistä tuista menisi Kokoomuksen kannattajien omistamille yrityksille, mutta ei se kyllä hyvää talouspolitiikkaa ole. Jos joitakin yrityksiä todella on tuettava, tuet on ehdottomasti rajattava sellaisiin yrityksiin, joilla sähkökulut ovat suuri osa kustannuksista.

Minun onkin poikkeuksellisesti yhdyttävä Jani Mäkelän (PS) mainioon twiittiin kuvassa 2. Pölhöpopulismin sijaan Kokoomuksen kannattaisi miettiä sellaisia keinoja, joita voi oikeasti toteuttaa. Jos minä esiintyisin markkinatalouspuolueena, miettisin edes vähän sitä, onko järkevää hehkuttaa tukimallia, jolla valtionyhtiö työntää kilpailijansa ulos markkinoilta. Parempia tukimalleja aivan varmasti on olemassa.

Kuva 2. Jani Mäkelä osuu hyvin. Lähde: Twitter.

Miksi ostaa Uniper?

Kirjoituksen saatua yllättävän paljon julkisuutta on syytä todeta, että olen kirjoittanut tekstin yksityishenkilönä, eikä se edusta työnantajani tai muunkaan tahon näkemyksiä. Se ei myöskään ole sijoitussuositus, koska pyrin siinä lähinnä arvioimaan Uniperin energiaomistusten arvoa. Esimerkiksi yhtiön johdannaissalkun sisältöön, lainakorkoihin tai muihin rahoitukseen liittyviin asioihin en ole edes yrittänyt ottaa kantaa.

Viime viikolla saatiin yksi kaikkien aikojen suomalaisista yrityskauppauutisista, kun Suomen valtion vähän yli puoliksi omistama Fortum ilmoitti päässeensä sopimukseen E.ONin kanssa siitä, että se ostaa noin 47 % Uniperin osakkeista. Kauppaa ei voi pitää erityisen yllättävänä, sillä erityisesti Ruotsissa Uniperilla on omistuksia, joita Fortumin voi uskoa jo pitkään tavoitelleen. Toistaiseksi Fortum ei saa enemmistöosuutta Uniperissa, mutta tämä lienee lähinnä ajan kysymys, sillä Uniperin osakkeenomistajiin kuuluu paljon instituonaalisia sijoittajia, ja Fortum käynee aikanaan neuvotteluita myös niiden kanssa.

Talouslehdistössä kauppaa on kommentoitu enimmäkseen asiallisesti, ja siellä on aivan oikein nähty, että kaupassa on sekä hyviä että huonoja puolia. Sen sijaan useat poliitikot, valitettavasti myös osa vihreistä, vaikuttavat menettäneen pahasti malttinsa arvioidessaan kauppaa ja yrittäessään käyttää sitä poliittisena lyömäaseena. On tietenkin totta, että Uniperilla on omistuksessaan kivihiiltä käyttäviä voimalaitoksia, mutta yrityskauppa-analyysinä "paha yhtiö, koska sisältää kivihiiltä" on kelvoton. Vielä paljon huonompiakin arvioita olen nähnyt, sillä jotkut ovat jopa epäilleet Uniperin olevan Soneran UMTS-kauppojen tapaista tyhjää ilmaa, ja tämä on jo väitteenä täysin järjetön.

Fakta on, että valtio pääomistajana antoi Fortumin myydä vakaata tuottoa tarjoavan, luonnollisesta monopolista nauttivan sähköverkkotoiminnan verosuunnittelua maksimaalisesti hyödyntäville kansainvälisille pääomasijoittajille. Pidän tuota päätöstä virheenä, vaikka se ei olekaan aiheuttanut viimeaikaista sähkön siirtohintojen nousua. Tuo nousu johtuu täysin eduskunnan säätämistä huonosti suunnitelluista laeista, kuten kirjoitin aikaisemmin (linkki). Nyt kun näin on kuitenkin tehty, olisi  virhe estää Fortumia tekemästä rahoillaan jotain.

Verkkojen myynnin seurauksena rahaa oli käytössä sen verran paljon, että jotain sille oli tehtävä, ja silloin on käytännössä valittava siitä, mitä markkinoilla on myynnissä. Euroopan energiamarkkinoilla ei ole järkevään hintaan myynnissä suuria yrityksiä, joilla ei olisi fossiiliomistuksia. Vielä vähemmän siellä on myynnissä yhtiöitä, joilla on suuria vesivoimaomistuksia ja merkittäviä synergioita Fortumin toiminnan kanssa. Toisin sanottuna Uniper on kaikesta huolimatta juuri Fortumille yksi parhaita mahdollisia ostokohteita, mutta tämän ymmärtääkseen pitää vaivautua ensin selvittämään, mikä Uniper on. Näyttää siltä, että moni innokas kommentoija ei ole tätä jaksanut tehdä.

Mikä Uniper on?

 

Kuva 1. Uniperin sähköntuotanto-omistukset Länsi ja Keski-Euroopassa. Lähde Uniper assets.

Uniper on saksalaistaustainen energiayhtiö, jolla on huomattava asema Saksan, Ison-Britannian, Ruotsin ja Hollannin sähkömarkkinoilla sekä Saksan ja Itävallan kaasuvarastoissa. Sähköntuotannon rakennetta voi tarkastella kuvassa 1. Lisäksi sen 83,73-prosenttisesti omistama Unipro tuottaa huomattavia määriä sähköä Venäjällä. Omistuksista on saatavissa julkinen kooste, johon viittaan useaan kertaan.

Kun kyseessä on yrityskauppa, aivan ensimmäisenä pitäisi aina arvioida kaupan hintaa. Fortum on maksamassa 46,65 %:n osuudesta 3,76 miljardia euroa, eli koko Uniperin se arvioi noin 8 miljardin euron arvoiseksi. Vuonna 2016 Uniper tuotti 2,2 miljardin euron kassavirran, ja vuoden 2017 alkupuoliskolla se tuotti 1,5 miljardin kassavirran. Koko vuodelta sen arvioidaan tuottavan noin miljardin voittoa, eli yhtiön arvo suhteessa vuotuiseen voittoon (p/e, price per earnings) on erittäin maltillinen noin 8. Yhtiö on myös rajusti vähentänyt velkojaan, ja ensimmäisen vuosipuoliskon 2017 jälkeen sen kokonaisveloiksi on ilmoitettu 3,3 miljardia euroa, mikä on kassavirtoihin ja yhtiön omaisuuteen nähden vähän. Yhtiön talous on siis kunnossa, ja se on vieläpä viime aikoina vähentänyt riskejään fossiilisen energian tuotannossa myymällä osuutensa venäläisestä kaasukentästä.

Puhtaasti talouslukujen valossa Uniperia voi siis pitää edullisena. Tämä on erittäin tärkeää todeta ääneen ennen kuin lähtee arvostelemaan yrityskaupan mielekkyyttä tai Fortumin johdon arvostelukykyä. Myös sijoittajien näkemys Uniperista on yleisesti ollut, että osake on houkutteleva sijoituskohde, toisin kuin jotkut yli-innokkaat arvostelijat ovat väittäneet. Tämän voi helposti todeta katsomalla yhtiön osakekurssin kehitystä, sillä osake on noussut yli 100 % sitten vuoden 2016 syyskuun listauksen. Osa noususta voi tosin selittyä jo pitkään liikkuneilla yrityskauppahuhuilla.

Vaikka yrityskaupan arvioinnissa talouslukujen arvioinnin pitäisikin lähtökohtaisesti olla keskeisessä roolissa, suurin erimielisyys Uniper-kaupan järkevyyden osalta näyttää liittyvän yhtiön tulevaisuuden näkymiin. Olen nähnyt ainakin parin vihreän kansanedustajan väittävän, että yhtiöllä ei ole minkäänlaista tulevaisuutta, koska se on fossiilienergiayhtiö. Samalla linjalla olivat erilaiset nettinälvijät, jotka nimittelivät Uniperia E.ONin jakautumisen yhteydessä E.OFFiksi. Sanaleikki on hauska, mutta minä seuraan työkseni eurooppalaisia energiamarkkinoita, ja olen (ilmastonmuutoksen kannalta ikävä kyllä) täysin eri mieltä. Euroopan energiantuotanto muuttuu hitaasti, ja on paljon todennäköisempää, että Uniper tienaa myös fossiilienergialla vielä paljon rahaa seuraavina vuosikymmeninä. Uniperin arvokkain omaisuus on tästä huolimatta sen ei-fossiilisissa osissa. Seuraavissa kappaleissa yritän selvittää, miksi näin on.

Uniper Ruotsissa

Uniperin tai oikeastaan E.ONin tarina Ruotsissa alkoi vuonna 2001, kun E.ON osti eteläruotsalaistaustaisen Sydkraft Ab:n osake-enemmistön. Yhtiö kasvoi eteenpäin yrityostoilla, kun saksalaisilla energiantuotantoyhtiöillä meni vielä hyvin. Kuten yhtiön voimalaitoslistasta käy ilmi, se omistaa noin 1600 MW ruotsalaista säädettävää vesivoimaa ja vielä 200 MW heikommin säädettävää jokivesivoimaa. Kokonaistuotanto vaihtelee sateiden mukaan, mutta viime vuosien lukujen perusteella tuotannoksi voi arvioida 6 500 GWh eli suunnilleen puolet Suomen vuotuisesta vesivoiman tuotannosta. En voi lakata hämmästelemästä, miten esimerkiksi Iltalehti ohittaa tämän faktan "analyysissään" täysin.

Väite siitä, että ruotsalainen vesivoima on jotain menneisyyteen kuuluvaa saastuttavaa energiaa on suorastaan järjenvastainen. Tilanne on täysin päinvastoin, ja esimerkiksi Ruotsin viimevuotinen energiapoliittinen sopimus pitää, aivan syystäkin, vesivoiman merkitystä keskeisenä maan puhtaalle sähköntuotannolle. Vesivoima on tärkeässä roolissa jopa Greenpeacen ja NeoCarbon Energyn  energiaskenaarioissa, ja näitä tahoja en ihan ensimmäisenä menisi syyttämään takertumisesta vanhaan energiapolitiikkaan, vaikka monesta muusta asiasta niitä voikin arvostella.

Vesivoimaa on harvoin myynnissä, ja nyt Fortum on siis saamassa hallintaansa noin 1800 MW ruotsalaista vesivoimaa. Edellinen suuri ruotsalaisen vesivoiman kauppa taidettiin tehdä 2013, kun muutamat suomalaiset energiayhtiöt ostivat 161 MW (normaali vuosituotanto 862 GWh) Indalsälvenin vesivoimaa 605 miljoonalla eurolla. Suomessa puolestaan 300 GWh (66 MW) Kokemäen- ja Kymijoen vesivoimatuotantoa kaupattiin 239 miljoonalla eurolla vuonna 2014.

Sähkön tukkuhinta on nykyään hieman alempana kuin tuolloin, mutta toisaalta vesivoiman kiinteistöveroa on Ruotsissa sovittu alennettavaksi lähivuosina useiden eurojen edestä megawattituntia kohden, joten vesivoiman tuloksentuottokyky on suunnilleen ennallaan. Olen tutustunut Uniperin vesivoimalaitoksiin laitoskohtaisesti työni vuoksi käytettävissä olevan aineiston perusteella, enkä näe syytä pitää Uniperin laitoksia yhtään vähemmän arvokkaina kuin noita tuolloin kaupattuja laitoksia.

Lisäksi pitää huomioida, että Uniper omistaa laitokset kokonaan, ei vain osittain, kuten edellä mainitussa Kraftgården Ab:n kaupassa, mikä helpottaa entisestään laitosten täyttä hyödyntämistä. Uniperin laitokset sijaitsevat pääosin Ångermanjoella sivujokineen ja Ljungan-joella, jotka sijaitsevat samalla spot-markkina-alueella (SE2) kuin Kraftgårdenin voimaosuudet. Jonkin verran omistuksia on myös etelämpänä eli hieman korkeampien sähkön tukkuhintojen piirissä, mutta teen nyt tässä karkean oletuksen, että Uniperin laitosten tuotanto on suunnilleen saman arvoista kuin Kraftgårdenin laitosten.

Tällöin pelkästään Uniperin ruotsalaisten vesivoimalaitosten arvo olisi (6 500 GWh / 862 GWh) * 605 milj. € = 4,6 miljardia euroa. Rehellisesti sanottuna epäilen Kraftgårdenin kaupan hintaa korkeammaksi kuin mitä Fortum olisi valmis maksamaan, mutta silti Uniperin ruotsalaisen vesivoiman arvo on helposti 2,5-3 miljardia euroa. Jos joku väittää jotain muuta, esittäköön numeroita väitteidensä tueksi.

Toisekseen Ruotsin energiapoliittinen sopimus takaa myös Ruotsin ydinvoimaloille mahdollisuuden käydä teknisen elinikänsä loppuun asti. Uniper omistaa 55 % Oskarshamn 3:sta (1400 MW), noin 30 % Ringhalsin neljästä reaktorista, joista kaksi jatkaa toimintaansa vielä ainakin pari vuosikymmentä ja noin 10 % Forsmarkin kolmesta reaktorista. Tämä tarkoittaa noin 2250 MW ydinvoimatehoa (17-18 000 GWh/v), jolla on käyttöikää 20-30 vuotta. Ottaen huomioon, että Suomessa ollaan valmiita maksamaan 7 miljardia euroa Fennovoiman 1200 MW:n ydinvoimatehosta 60 vuodeksi, lähes kaksi kertaa suuremman ruotsalaisen ydinvoimatehon arvoksi on hyvin varovaisestikin arvioitava 2-3 miljardia. Yli 30 vuoden päässä olevat kassavirrat ovat nimittäin investointi- ja kauppahintalaskelmissa aika lailla arvottomia.

Jos ja kun Fortum saa enemmistön Uniperista, se pystynee suomalaisten kokemustensa perusteella tehostamaan toimintaa erityisesti Oskarshamnissa, jossa saksalaisten ydinvoimaviha on estänyt toiminnan kehittämistä. Näin tuon toiminnan arvoa voidaan ehkä jopa nostaa, sillä vuonna 1985 käynnistetty Oskarshamn 3 siirtyisi kokonaan yhden toimijan alle. Fortum nimittäin omistaa loput 45 % Oskarshamnin reaktoreista. Pidän Fortumia huomattavasti Uniperia parempana ydinvoiman omistajana, sillä Fortum pitää aivan oikein ydinvoimaa yhtenä keinona vähentää ilmastopäästöjä, kun taas Uniper tai sen edeltäjä E.ON eivät tätä halunneet ymmärtää. E.ON syyllistyi nimittäin Oskarshamnissa hiljattain yhteen Pohjois-Euroopan viime aikojen suurimmista ympäristörikoksista Fortumin vastustuksesta huolimatta.

Tällä tarkoitan sitä, että Oskarshamn 1 (473 MW) suljettiin kesällä 2017 ja Oskarshamn 2 (638 MW) pari vuotta sitten, vaikka ne olisivat olleet käyttökelpoisia vielä 10-20 vuodeksi eteenpäin. Sulkeminen ei juuri lisännyt Ruotsin päästöjä, koska Ruotsissa puhdasta sähköä riittää, mutta reaktoreiden sulkemisen vuoksi Ruotsi pystyy nyt viemään aikaisempaa vähemmän puhdasta sähköä Puolaan, Saksaan, Tanskaan ja Liettuaan. Tämä lisää Euroopan hiilidioksidipäästöjä miljooneilla tonneilla joka vuosi, ja tuon lisäyksen mittaluokka on sama kuin Suomen koko sähköntuotannon vuotuisilla päästöillä.

Hiilidioksidipäästöttömän vesi- ja ydinvoiman lisäksi Uniper toimittaa suuria määriä kaukolämpöä Malmöön kaasulla käyvästä Öresundsverketistä ja vastaa suuresta osasta Ruotsin tehoreservitarpeita, sillä Etelä-Ruotsissa ei kylminä ja tyyninä talvipäivinä ole riittävästi sähköntuotantotehoa. Myös näiden laitosten arvo on selvästi enemmän kuin nolla.

Jos Uniperin Ruotsin tuotantolaitoksia arvostetaan lähellekään toteutuneita kauppahintoja, maltillisesti laskienkin pelkästään niiden arvoksi tulisi siis määritellä vähintään 4,5 miljardia euroa.

Uniper Saksassa

Aika suuri osa Uniper-ostoon kohdistuvasta kritiikistä taitaa perustua Uniperin tuotantorakenteeseen Saksassa. Tältä osin kritiikki on tietenkin osin aivan aiheellista, sillä on tosiasia, että Saksassa poltetaan aivan liikaa hiiltä ja kaasua. Samaan aikaan haluaisin kuitenkin todeta, että tämä ei ole Uniperin tai muiden energiayhtiöiden syytä, vaan ennen kaikkea poliitikkojen vika.

Saksa on halunnut sulkea ydinvoimaloita ennenaikaisesti sen sijaan, että olisi aloittanut energiakäänteensä rusko- ja kivihiilivoimalaitostensa sulkemisella. Päästövähennystulokset ovat kiistatta surkeita ja ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta täysin riittämättömiä, kuten kuvasta 2 näkee. Kokonaispäästöt ovat vähentyneet 25 vuodessa vaivaiset 15 % (kuvassa tummanpunaiset palkit), mikä on todella heikko suoritus, eikä Saksa ole saavuttamassa vuodelle 2020 asetettuja päästövähennystavoitteita. Euroopan maista esimerkiksi Suomi, Ruotsi, Tanska ja Iso-Britannia ovat pystyneet paljon parempiin tuloksiin, kukin omilla tavoillaan.

Kuva 2. Saksan sähköntuotannon kokonaispäästöt miljoonina tonneina ja CO2-intensiteetti (g/kWh). Lähde: Icha & Kuhs, Entwicklung der spezifischen Kohlendioxid-Emissionen des deutschen Strommix in den Jahren 1990 bis 2015.

Saksan vaalien jälkeenkin Merkelin CDU jatkaa päähallituspuolueena, eikä se ole kovinkaan tarmokkaasti työskennellyt päästövähennysten edistämiseksi. Uniperin kannalta CDU:n vallan jatko tarkoittaa, että  osaa sen fossiilisesta kapasiteetista tarvitaan myös jatkossa. Itse asiassa Saksa on kieltänyt Uniperia sulkemasta eräitä kannattamattomia fossiilisia voimalaitoksia, koska niitä tarvitaan pitämään valot päällä maassa (esimerkki). Minusta on typerää syyttää Uniperia siitä, että se noudattaa viranomaisten käskyjä tässä asiassa, vaikka kuinka haluaisin vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä.

On kuitenkin totta, että Uniperin 500 MW:n ruskohiilisähkökapasiteetti ja 3 000 MW enimmäkseen aika vanhaa kivihiilisähkökapasiteettia ovat sulkemisuhan alla joko taloudellisista tai poliittisista syistä lähivuosina. Niille ei pidä laskea merkittävää arvoa, eikä Fortum varmasti niin teekään. Voi hyvin olla, että Fortum ei mielellään ostaisi niitä ollenkaan, mutta sellaista pakettia ei ole myynnissä.

Uniper omistaa kuitenkin Saksassa noin 1000 MW enimmäkseen heikosti säädettävissä olevaa jokivesivoimaa ja 750 MW toiminnassa olevaa pumppuvesivoimaa. Kaikkien näkemieni energiastrategioiden mukaan Saksa tarvitsee tällaista uusiutuvan energian kapasiteettia myös tulevaisuudessa. Yhtiö on tuottanut Saksassa noin 5 TWh hyvin kannattavaa vesisähköä vuodessa, ja lisäksi sillä on säätökapasiteettia pumppuvoimaloissaan. Pelkästään vesisähkön myynnistä tulee kassavirtaa arviolta 200 miljoonaa euroa vuodessa ja nopeasti säätyvä pumppuvoimalatuotanto on Saksassa arvokasta, jolloin näidenkin laitosten arvoksi on hyvin konservatiivisillakin oletuksilla laskettava 2 miljardia euroa. Tämä on perusteltu arvio myös Ruotsin hintoihin nähden, sillä Saksassa sähköstä maksetaan paremmin kuin Ruotsissa, ja Uniperin saksalaisen vesisähkön määrä on vain hieman pienempi kuin ruotsalaisen.

Uniperin kaasusähköteho Saksassa on noin 3 000 MW, ja kaasun käyttö on vahvasti läsnä Saksan energiastrategioissa vielä vuosikymmeniä tästä eteenpäin. Tältä osin en voi ymmärtää, miten laitoksia voisi pitää arvottomina. Uniper omistaa myös noin neljänneksen Saksan kaikesta maakaasun varastointikapasiteetista, ja koska lähes koko Saksa lämmitetään kaasulla, varastoinnillekin lienee kysyntää pitkäksi aikaa. En todellakaan tiedä, onko tämä Fortumin strategiaan sopivaa bisnestä, mutta arvotonta tai hyödytöntä se ei missään tapauksessa ole. Oma asiantuntemukseni ei tosin riitä arvioimaan kaasun varastointikapasiteetin arvoa, joten jätän sen laskelmissani alhaiseksi. Lisäksi Uniperilla on kaasuputkiosuuksia (Itämeri-Tsekin raja eli OPAL-putki ja Hollanti-UK -yhteys, molemmista 20 % osuus), ja niille voi yhdessä laskea ainakin parin sadan miljoonan euron arvon.

Poliittisesti ongelmallisin Uniperin projekteista saattaa olla valmisteilla oleva Nord Stream 2 -kaasuputki, jossa yritys on mukana. En voi olla yhtymättä Elina Lepomäen näkemykseen siitä, että Suomessa ei ole oikein edes vakavasti keskusteltu asian poliittisista ulottuvuuksista. Pidän Suomen poliittista johtoa naiivina, kun tähän ei olla pystytty, mutta toisaalta Saksan pitäisi olla se maa, jonka pitäisi uskaltaa puhaltaa pilliin. Nord Stream 2 on kaupallisesti tarpeeton, heikentää Ukrainan asemaa ja synnyttää ristiriitoja EU:n sisällä. Putken rakentaminen kuitenkin mitä todennäköisimmin ratkeaa ennen kuin Fortumilla on edes määräysvaltaa Uniperissa, joten en näe sen juuri vaikuttavan tähän kauppaan.

Lisäksi on vielä syytä huomata, että Saksassa uusiutuvan sähköntuotannon rakentamisvauhti on hidastunut huippuvuosista. Jos uusiutuvien vuotuinen rakentamisvauhti on esimerkiksi 5 GW tuulivoimaa ja 1,5 GW aurinkovoimaa, kuten sen arvioidaan vuonna 2017 olevan, se ei riitä edes korvaamaan vuoden 2022 loppuun mennessä käytöstä poistumassa olevien ydinvoimaloiden tuotantoa. Lisäksi samanaikaisesti vanhaa loppuunajettua tuulivoimaa puretaan, joten käytännössä Saksan sähkömarkkinoilla CO2-päästöttömästi tuotetun sähkön määrä vähenee lähivuosina, mikä tarkoittaa hieman lisää tuotantoa fossiilisissa tuotantolaitoksissa.

Uniper muualla EU:ssa

Isossa-Britanniassa Uniperilla on 2000 MW hiilisähkötehoa ja 4300 MW kaasusähkötehoa. Iso-Britannia on ajanut kivihiilen käytön käytännössä alas kansallisella hiiliverolla ja Uniperin laitokset ovat lähellä käyttöikänsä päätä, joten niille ei kannata laskea mitään arvoa. Sen sijaan kaasulaitosten käyttö Britanniassa on kasvanut voimakkaasti, kuten Uniperin laitoslistan sivulta 5 näkyy. Useat Uniperin laitokset ovat myös pärjänneet Ison-Britannian kapasiteettimarkkinakilpailutuksissa, eli ne ovat varmasti käytössä vielä vuosienkin päästä.

Ison-Britannian sähkömarkkinatilanne on nykyisellään aika kireä, eikä laitoksia juuri enää jää varalle kylminä ja tyyninä talvipäivänä, sillä kivihiililaitosten poistuttua markkinoilta maa on täysin riippuvainen maakaasusähköstä. Maassa ei ole myöskään poliittista tahtoa tukea suunnattomia määriä uutta uusiutuvaa sähköntuotantoa, vaan sen lisäys on vähittäistä, joten maakaasua käytetään varmuudella ainakin 20 vuotta eteenpäin. Näin ollen Ison-Britannian kaasulaitoksilla on huomattavaa arvoa. Vastaavien uusien laitosten arvo olisi useita miljardeja euroja, ja vuonna 2015 Uniperin laitokset tuottivat Britannian markkinan keskihinnalla arvioituna 750 miljoonan euron edestä sähköä. Näillä luvuilla 1-2 miljardin euron arvostus laitoksille ei varmasti ole liikaa.

Ranskassa Uniperilla on pari hiililaitosta, mutta nämäkin sulkeutunevat lähivuosina, eikä Fortum varmasti näe niille arvoa. Sen sijaan Ranskan kaasulaitosten arvo saattaa nousta huomattavasti, jos Ranska alkaa todella sulkea ydinvoimaa Macronin suunnitelmien mukaan. Tällaisessa tilanteessa Uniperin kahden kaasuvoimalaitoksen käyttö noussee merkittävästi.

Hollannissa Uniper omistaa Maasvlakten suuret hiililaitokset, teholtaan yhteensä 2140 MW, ja niistä voinee melkoisella varmuudella sanoa, että ne ovat omistajalleen taakka. Hollanti, toisin kuin Saksa, on asettamassa aika tiukkoja päästövähennysvaatimuksia, ja saattaa hyvin jopa olla kieltämässä hiilen käyttöä jo ensi vuosikymmenen aikana. Toisaalta varsinkin uusin laitos (1070 MW) on kyllä juoksevien kulujen osalta melko kannattava hyvän hyötysuhteen ja modernin tekniikkansa ansiosta, joten hyvää kassavirtaa tuostakin laitoksesta kyllä vielä jonkin aikaa saa.

Hollannissa Uniperilla on kuitenkin myös kaasu-CHP:ta, ja sen tulevaisuus näyttää valoisalta, varsinkin jos Hollanti rajoittaa tiukasti hiilen käyttöä. Myös Belgian kaasuvoimalaitoksilla on vastaavia mahdollisuuksia, mutta näissä maissa Uniperin toiminta on sen verran pientä, että kauppahintaan sillä ei liene suurta vaikutusta. Unkarissa Uniperin ainoan laitoksen tuotanto on ollut voimakkassa kasvussa viime vuosina, ja Itä-Euroopan suunnalla kaasun käytön lisääntyminen itse asiassa edistää ilmastotavoitteita nykytilanteeseen nähden, joten politiikka ei ole sulkemassa kasvun mahdollisuuksia.

Uniper Venäjällä

Viimeisenä käsittelen Uniperin Venäjän-bisneksiä. En millään tavalla kyseenalaista sitä arviota, että Venäjällä energiabisneksen riskien arviointi on kovin erilaista kuin lännessä. On kuitenkin syytä huomata, että nimenomaan sähkötuotannossa venäläiset poliitikot ovat, niin uskomatonta kuin se onkin, olleet paljon luotettavampia kumppaneita energiayhtiöille kuin EU:n poliitikot.

EU:n päästökauppa otettiin käyttöön 2005, ja tuohon aikaan poliitikot kannustivat voimakkaasti EU-alueen yhtiöitä investoimaan päästöttömään energiantuotantoon, koska päästöoikeuksien nousevien hintojen väitettiin tekevän monista investoinneista aikaisempaa kannattavampia. Näin ei tapahtunut, ja ne yhtiöt, jotka tuolloin uskoivat poliitikkojen lupauksiin merkityksellisestä päästökaupasta, ovat saaneet raskaasti pettyä.

Todellisuudessa poliitikot ympäri Euroopan ryhtyivät rakentelemaan erilaisia tukijärjestelmiä uusiutuvalle energialle sekä kiristivät energiansäästötavoitteita. Kun tämän lisäksi Yhdysvalloista alkanut lama vähensi teollisuustuotantoa, päästöoikeuksien kysyntä laski. Nämä tekijät yhdessä romahduttivat päästökaupan hinnat, eivätkä Euroopan poliitikot vaivautuneet tekemään tilanteelle mitään. Käytännössä kaikki, jotka kuuntelivat poliitikkojen puheita 2000-luvun alussa ja investoivat omia rahojaan päästökauppaan luottaen, ovat olleet 2010-luvun energiasektorin häviäjiä. Sen sijaan voittajia ovat ne, jotka vähät välittivät EU:n päästökaupasta keskittyessään metsästämään tuottoisimpia valtioiden kansallisia tukijärjestelmiä. Tämä ei todellakaan ole kunniaksi EU:lle tai sen ilmastotavoitteille. Toisaalta voi silti todeta, että se on silti ollut maailman parhaasta päästä, koska pelkästään ylikansallisen järjestelmän luominen oli melkoinen ponnistus.

Venäjällä ilmastotavoitteista ei suuremmin ole piitattu, vaikka he ovatkin mukana kansainvälisissä sopimuksissa. Sen sijaan viime vuosikymmenen lopulla maahan haluttiin rakentuvan uutta sähköntuotantokapasiteettia kapasiteettimaksujärjestelmän avulla. Toisin kuin EU:ssa, venäläiset ovat pitäneet lupauksensa, ja investoijat ovat saaneet luvattuja tuottoja järjestelmästä, kun ovat rakentaneet uutta kapasiteettia. Järjestelmä on tosin sähkön kuluttajille varsin kallis enkä sitä siksi muille suosittele, mutta tuon aiheen käsittely ei kuulu tähän kirjoitukseen.

Näistä maksuista ovat hyötyneet sekä Fortum että Uniper, ja maksut jatkuvat pitkälle tulevaisuuteen. Myös vanha kapasiteetti on päässyt kapasiteettimaksujen piiriin siellä, missä se on katsottu tarpeelliseksi. Uniper kertookin  International Power -yksikkönsä tuottaneen vuonna 2016 noin 55 000 GWh sähköä, josta siis suuri osa Venäjällä. Kokonaistuloja syntyi 1,1 miljardia euroa, ja voitoksi jäi noin 100 miljoonaa euroa ja edellisvuonna peräti 240 miljoonaa euroa. Vaikka Venäjän bisnekseen voi monesta syystä suhtautua epäillen, se on viime aikoina ollut yllättävän vakaata, ja suurin ongelma lienee ollut ruplan kurssin vaihtelu. Läntisessä Euroopassa tuollaisen bisneksen arvoksi voisi varmasti sanoa ainakin 1,5-2 miljardia euroa, mutta Venäjän maariski huomioiden arvoa ei voine pitää näin korkeana.

Ei Venäjän bisnestä voi silti missään tapauksessa pitää arvottomana eikä edes täysin arvaamattomana. Uskon Fortumin tuntevan sikäläisen energiabisneksen varsin hyvin aikaisempien kokemustensa perusteella, ja pitkällä aikavälillä lienee jopa mahdollista löytää synergiaa Fortumin ja Uniperin Venäjän-toimintojen välille. Tästä huolimatta Fortumin Venäjä-riski huolestuttaa minua myös kaupan jälkeen, ja joku toinen saattaa arvioida sen jopa niin suureksi, että suhtautuu myös tähän kauppaan kriittisesti. Venäjän-toiminnan osuus Fortumin liikevaihdosta kuitenkin jopa laskee Uniper-kaupan myötä, koska Uniperin muu toiminta on niin laajaa.

Lopuksi

Kuva 3 sisältää tekstissä mainitut arviot kerättynä yhteen. Siitä näkee hyvin, että Uniperin voimalaitokset ovat arvokkaita, vaikka fossiilivoimalle ei suurta arvoa laskisikaan.

Kuva 3 Arvio Uniperin osien arvosta.

Maakohtaisen läpikäynnin perusteella on syytä olettaa, että Uniperin kaltaisen yhtiön ostaminen osina olisi kalliimpaa kuin mitä se nyt kokonaisuutena Fortumille maksaa. Uniperin osien arvo on käyttämieni konservatiivisimpien arvioidenkin mukaan enemmän kuin tuo 8 miljardia euroa, lähinnä siksi, että Uniper sisältää paljon edullista ja päästötöntä sähköntuotantoa Ruotsissa ja Saksassa. Minusta tämä riittää perusteeksi sille, että Fortumin kannattaa ostaa Uniperia, sillä puhtaan ja kannattavan sähköntuotannon omistaminen Euroopassa hyödyttää pitkällä aikavälillä myös suomalaista veronmaksajaa.

Arviot, jotka väittävät, että Fortum on tyhmä maksaessaan hiilivoimasta, eivät vaikuta tämän analyysin mukaan kovin järkeviltä. Minä en tosiasiassa usko, että Fortum edes ajattelee maksavansa hiilivoimasta, vaan se tulee vain harmillisena ja lähes arvottomana osana pakettia. Se, mistä Uniperissa ensisijaisesti kannattaa maksaa, on Ruotsin ja Saksan vesivoima sekä ruotsalainen ydinvoima, jossa Fortumilla on jo ennestään suuria omistuksia. Fortumin kannalta varsinkin Oskarshamnin pääomistuksen ajautuminen jonkun kilpailijan käsiin olisi suorastaan haitallista.

Muilta osin varsinkin kaasusähkölle riittää kysyntää vielä vuosikymmeniksi Länsi-Euroopassa, joten kaasuvoimalaitoksilla on arvoa riippumatta siitä, pitääkö Fortum ne itse vai pyrkiikö se myymään ne aikanaan muualle. Olisi itse asiassa hienoa, jos yhteistuotannon hyvin tunteva Fortum voisi esimerkiksi lisätä kaukolämmön käyttöä Euroopassa vaikkapa noiden laitosten avulla. Keski-Euroopassa nimittäin tuotetaan vielä paljon lämpöenergian hukkaavaa lauhdesähköä, ja samaan aikaan asuntoja lämmitetään vielä enimmäkseen kiinteistökohtaisesti öljyllä ja kaasulla. On joka tapauksessa todellisuuteen perustumatonta toiveajattelua, että fossiilisilla polttoaineilla tuotettu sähkö ja lämpö olisivat kokonaan poistumassa markkinoilta seuraavan 10-20 vuoden sisällä, sillä suurin osa Euroopan maista ei edes tavoittele tällaista energiastrategioissaan.

Mitä hiilivoimaan tulee, uskon, että Uniperin siirtyminen Fortumin määräysvaltaan saattaisi jopa hieman kiihdyttää hiililaitosten sulkemisia. Uniperin strategia vaikuttaa nimittäin paljon enemmän perinteisen fossiiliyhtiön strategialta kuin Fortumin. Minä uskon, että päästövähennysten kannalta on tehokkaampaa antaa Fortumin ostaa Uniper ja sitten kohdistaa Fortumiin painetta saastuttavimpien laitosten sulkemiseksi ja vähäpäästöisen tuotannon lisäämiseksi. Tässä kuitenkin tarvitaan myös paikallisviranomaisten yhteistyötä ja sähköverkkoinvestointeja, sillä sen enempää Uniper kuin Fortumkaan ei voi sulkea laitoksia, jos viranomaiset eivät tähän suostu tai verkko ei muuten pysty takaamaan ihmisille sähkön saantia.

Vielä hienompaa tietysti olisi, jos Fortum saataisiin ilmastosyistä käynnistämään esimerkiksi turhaan suljetut Oskarshamn 1 ja/tai 2 uudestaan, ja lisäsähkö ohjattaisiin Keski-Euroopan vientiin tai vaikkapa lämmityksen, liikenteen tai teollisuuden prosessien sähköistämiseen. Myös meillä täällä Pohjolassa kuluu edelleen aivan liikaa fossiilienergiaa sähkösektorin ulkopuolella, joten se olisi todellinen vuosikymmenen ilmastoteko.