25.8. järjestetty kunnanvaltuuston kokouksen paikoin tarpeettomankin voimakkaat sanakäänteet kertoivat jo kunnallisvaalien lähestymisestä. Kokouksessa käsiteltiin muun muassa kunnan henkilöstöraporttia, talousarvion seurantaraporttia ja muutamien maakunnallista yhteistyötä koskevien sopimuksien uudistamista. Killoon kaavoitettiin hieman lisää tontteja, ja ehkä tärkeimpänä asiana valtuusto hyväksyi selvästi äänin 33-2 perusterveydenhuoltoyhteistyön aiesopimuksen Lempäälän ja Vesilahden kanssa.
En pidä sopimusta erityisen loistavana asiana, mutta Tampereen kanssa aiottuun sopimukseen verrattuna se jätti Pirkkalalle huomattavasti enemmän päätösvaltaa. Valtuusto oli melko yksimielinen siitä, että tätäkään sopimusta Pirkkala ei kaipaa, mutta Paras-laille emme voi mitään. Ainakin aiesopimuksen perusteella luotan kuitenkin siihen, että pirkkalalaisten terveyspalvelut säilyvät hyvinä.
Valtuustoaloitteista mainitsen Vihreiden postipalveluiden säilyttämistä Suupalla koskevan aloitteen, SDP:n tekemän Pirkkala Reilun kaupan kaupungiksi -aloitteen sekä Toiviossa yhteistyönä laaditun logistiikkakeskusaloitteen, jossa vaaditaan vaihtoehtoisten paikkojen selvittämistä. Näihin aloitteisiin laitoin nimeni, samoin kuin muutamiin muihinkin, mutta kokonaisuudessaan kymmenestä aloitteesta osa haiskahti kyllä vahvasti äänestäjien kosiskelulta.
7.9.2008
9.7.2008
Rekisteriä rekisterin perään
Kuten Aamulehtikin tänään kertoo, sisäministeriön uusi poliisiylijohtaja Mikko Paatero haluaa saada koko kansan sormenjälkirekisterit poliisin avuksi, koska se helpottaisi poliisin työtä. En ollut uskoa silmiäni - elämmekö todella vuotta 2008 vai onko nyt sittenkin orwellilaisittain vuosi 1984?
Sormenjälkirekisteri saattaisi toki ratkaista joitakin rikoksia nykyistä helpommin. Kaikkien kansalaisten kerääminen yhteen rekisteriin olisi kuitenkin räikeä yksilöllisyyden suojan loukkaus. Miettikääpä hetki, mitä vaikkapa Gestapo tai KGB olisi saanut moisella rekisterillä aikaan. Ja jos pidät tätä viittausta kaukaa haettuna, jokaisen on syytä tutustua esimerkiksi Suomen Valpon eli Suojelupoliisin edeltäjän toimintaan sodan jälkeisenä aikana. Tuolloin Neuvostoliittoa vastaan toimineita jahdattiin varsin mielivaltaisesti esimerkiksi asekätkentäjutun yhteydessä. Sormenjälkirekisterin avulla "rikollisia" olisi varmasti saatu kiinni paljon tehokkaammin.
Ihmiskunnan historia on täynnä esimerkkejä siitä, että jos jotain rekisteriä voidaan käyttää väärin, sitä varmasti myös jonain päivänä käytetään väärin. Jo kaikenkattavan sormenjälkirekisterin vuotaminen vääriin käsiin olisi katastrofi. Toivottavasti eduskunnassa edes tämän kerran otetaan huomioon tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnion tiukan kielteinen kanta rekisterin perustamiseen.
Jyrki Kasvin blogikirjoituksen perusteella vähintään yhtä lähelle vuotta 1984 pääsee järkyttävällä ehdotuksellaan virolainen sosiaalidemokraatti Marianne Mikko, joka keräsi blogien anonyymiuden rajoittamiselle lähes täyden kannatuksen EU:n parlamentin kulttuurilautakunnassa. Hänen mukaansa kaikista blogaajista pitäisi ottaa talteen jokin merkki, jolla pitäjä voidaan tunnistaa. Jos tällaista järjestelmää käytettäisiin kehitysmaissa, aika moni bloginpitäjä roikkuisi jo hirressä. Kuinkahan pitkään kestää, että tämä menee poliitikoiden päähän.
Sormenjälkirekisteri saattaisi toki ratkaista joitakin rikoksia nykyistä helpommin. Kaikkien kansalaisten kerääminen yhteen rekisteriin olisi kuitenkin räikeä yksilöllisyyden suojan loukkaus. Miettikääpä hetki, mitä vaikkapa Gestapo tai KGB olisi saanut moisella rekisterillä aikaan. Ja jos pidät tätä viittausta kaukaa haettuna, jokaisen on syytä tutustua esimerkiksi Suomen Valpon eli Suojelupoliisin edeltäjän toimintaan sodan jälkeisenä aikana. Tuolloin Neuvostoliittoa vastaan toimineita jahdattiin varsin mielivaltaisesti esimerkiksi asekätkentäjutun yhteydessä. Sormenjälkirekisterin avulla "rikollisia" olisi varmasti saatu kiinni paljon tehokkaammin.
Ihmiskunnan historia on täynnä esimerkkejä siitä, että jos jotain rekisteriä voidaan käyttää väärin, sitä varmasti myös jonain päivänä käytetään väärin. Jo kaikenkattavan sormenjälkirekisterin vuotaminen vääriin käsiin olisi katastrofi. Toivottavasti eduskunnassa edes tämän kerran otetaan huomioon tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnion tiukan kielteinen kanta rekisterin perustamiseen.
Jyrki Kasvin blogikirjoituksen perusteella vähintään yhtä lähelle vuotta 1984 pääsee järkyttävällä ehdotuksellaan virolainen sosiaalidemokraatti Marianne Mikko, joka keräsi blogien anonyymiuden rajoittamiselle lähes täyden kannatuksen EU:n parlamentin kulttuurilautakunnassa. Hänen mukaansa kaikista blogaajista pitäisi ottaa talteen jokin merkki, jolla pitäjä voidaan tunnistaa. Jos tällaista järjestelmää käytettäisiin kehitysmaissa, aika moni bloginpitäjä roikkuisi jo hirressä. Kuinkahan pitkään kestää, että tämä menee poliitikoiden päähän.
17.6.2008
Jukolasta opittua
Lauantaina päivällä olin juuri ehtinyt palata kotiin katkeran tappiollisen jalkapallo-ottelun jälkeen - perinteinen Retkisäätiön joukkue hävisi nimittäin ottelunsa 0-1, vaikka painostimme koko ottelun armottomasti, ja vastustajan maalivahdille kertyi ainakin parikymmentä torjuntaa. Silloin sain puhelun kaverini isältä Valkeakosken Hakasta, ja minua kysyttiin suunnistamaan Jukolan viestiin. Olin aikaisemmin ajatellut vain mennä katsomaan tapahtumaa, vaikka osallistuminen sinänsä kiinnostikin.
Kun näin kerran pyydettiin, niin lähdin sitten mukaan, vaikka matka olikin pidempi kuin olin koskaan ennen suunnistanut, enkä ollut vielä kesän aikana käynyt yhtään harjoittelemassa. Juoksin neljännen osuuden Hakan nelosjoukkueessa, ja pääsin liikkeelle hieman ennen aamuseitsemää. Alku sujui aivan kohtuullisesti, mutta noin puolessa välissä erehdyin pahasti sijainnistani, ja jouduin lopulta hakemaan varman paikan kovin kaukaa. Niinpä osuusaikani oli lopulta hävettävän heikko, mutta toisaalta tulin sentään maaliin ja löysin kaikki rastit, toisin kuin sadat muut, jotka joutuivat keskeyttämään jollakin osuudella.
Vaikka suunnistukseni oli huonoa jopa omaan tasooni verraten, tapahtumasta jäi joka tapauksessa hyvä mieli. Tunnelma Kaanaassa keskellä metsää oli kansainvälinen, ja väkeä oli erittäin paljon. Oikeastaan paikalla olisi mielellään ollut jo aikaisemmin päivällä, varsinkin jos sää olisi ollut parempi. Jukolan kannalta suurimpana opetuksena pitää ehkä todeta, että jos muita suunnistajia ei näy eikä kuulu, olet todennäköisesti väärässä paikassa. Monilla rastiväleillä oli nimittäin suorastaan ruuhkaista, mutta toisaalta hajontoja oli sen verran paljon, että pelkkä seurailu ei pitemmän päälle olisi kannattanut.
Lopuksi on vielä todettava, että kipinä tapahtumasta jäi. Jos sopiva joukkue löytyy, voisin lähteä ensi kesänä uudestaan, ja toivottavasti paremmalla menestyksellä. Vuoden 2009 Jukola järjestetään Mikkelissä, joten ei sinne nyt mitenkään mahdoton matka ole.
Kun näin kerran pyydettiin, niin lähdin sitten mukaan, vaikka matka olikin pidempi kuin olin koskaan ennen suunnistanut, enkä ollut vielä kesän aikana käynyt yhtään harjoittelemassa. Juoksin neljännen osuuden Hakan nelosjoukkueessa, ja pääsin liikkeelle hieman ennen aamuseitsemää. Alku sujui aivan kohtuullisesti, mutta noin puolessa välissä erehdyin pahasti sijainnistani, ja jouduin lopulta hakemaan varman paikan kovin kaukaa. Niinpä osuusaikani oli lopulta hävettävän heikko, mutta toisaalta tulin sentään maaliin ja löysin kaikki rastit, toisin kuin sadat muut, jotka joutuivat keskeyttämään jollakin osuudella.
Vaikka suunnistukseni oli huonoa jopa omaan tasooni verraten, tapahtumasta jäi joka tapauksessa hyvä mieli. Tunnelma Kaanaassa keskellä metsää oli kansainvälinen, ja väkeä oli erittäin paljon. Oikeastaan paikalla olisi mielellään ollut jo aikaisemmin päivällä, varsinkin jos sää olisi ollut parempi. Jukolan kannalta suurimpana opetuksena pitää ehkä todeta, että jos muita suunnistajia ei näy eikä kuulu, olet todennäköisesti väärässä paikassa. Monilla rastiväleillä oli nimittäin suorastaan ruuhkaista, mutta toisaalta hajontoja oli sen verran paljon, että pelkkä seurailu ei pitemmän päälle olisi kannattanut.
Lopuksi on vielä todettava, että kipinä tapahtumasta jäi. Jos sopiva joukkue löytyy, voisin lähteä ensi kesänä uudestaan, ja toivottavasti paremmalla menestyksellä. Vuoden 2009 Jukola järjestetään Mikkelissä, joten ei sinne nyt mitenkään mahdoton matka ole.
2.4.2008
Ilkka Kanervasta
Roikuttuaan kuukauden roskalehdistön löysässä hirressä Ilkka Kanerva joutui lopulta luopumaan virastaan. Kieltämättä mies osoitti melkoisen huonoa harkintakykyä, mutta erikoiselta tuntuu, että hän joutuu eroamaan. Eihän missään kuitenkaan osoitettu, että tekstiviestit olisivat vaikuttaneet hänen työhönsä millään tavalla. Toisaalta ymmärrän kuitenkin, että niin Kokoomuksen kuin Suomenkin uskottavuuden kannalta tämä ratkaisu on parempi, kuin että kohu olisi yhä jatkunut lehtien palstoilla.
Minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa Kanervan poliittisen toiminnan puolesta tai sitä vastaan, ja toisaalta uusi ulkoministeri Alexander Stubb on varmasti erittäin asiantunteva ja osaava ministeri. Jotkut ovat nähneet hänen valinnassaan jonkinlaisen Natoon liittymistä koskevan "salaliiton" alkeita, mutta en pidä liittymistä lähiaikoina yhtään sen todennäköisempänä kuin ennenkään.
Olli-Poika Parviainen kirjoittaa hyvin Kanervan eroon liittyvistä kummallisista seikoista. Siinä on niin paljon sellaisia ajatuksia, joita olen itsekin pohtinut, että en lähde toistamaan niitä tässä, vaan laitan linkin hänen blogiinsa.
Minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa Kanervan poliittisen toiminnan puolesta tai sitä vastaan, ja toisaalta uusi ulkoministeri Alexander Stubb on varmasti erittäin asiantunteva ja osaava ministeri. Jotkut ovat nähneet hänen valinnassaan jonkinlaisen Natoon liittymistä koskevan "salaliiton" alkeita, mutta en pidä liittymistä lähiaikoina yhtään sen todennäköisempänä kuin ennenkään.
Olli-Poika Parviainen kirjoittaa hyvin Kanervan eroon liittyvistä kummallisista seikoista. Siinä on niin paljon sellaisia ajatuksia, joita olen itsekin pohtinut, että en lähde toistamaan niitä tässä, vaan laitan linkin hänen blogiinsa.
21.1.2008
Pirkkalan "rehelliset" demarit
Pirkkalan valtuuston vuoden ensimmäinen kokous pidettiin tänään. Päivän suurina aiheina olivat Pirkanmaan liiton Pertti Fagerlundin esitys Pirkkalaan kaavaillusta logistiikkakeskuksesta sekä Pirkkalan vuokratalot Oy:n myynti. Fagerlundin esitys vahvisti vain sitä, mitä kovasti Pirkkalassa pelätäänkin, eli Toivion ja Sääksjärven välistä metsää olisi tarkoitus asfaltoida neliökilometrikaupalla. (Ei, tämä ei ole liioittelua, vaan näin suunnitelmat sanovat.) Kaikki valtuustoryhmät esittivät kyllä huolensa hankkeesta, mutta puheenvuorojen määrää rajoitettiin, joten kaikkea ei ehtinyt kysyä. Vihreinä olimme erityisen huolissamme kuntalaisten ulkoilumahdollisuuksien heikentymisestä ja alueen luontoarvojen kohtalosta.
Päivän varsinainen suuri asia oli kuitenkin Pirkkalan vuokratalojen myynti, josta päivän Aamulehdessäkin näytti olleen ansiokas kirjoitus. Kiivaan ja värikkään keskustelun jälkeen vuokratalot kuitenkin myytiin äänin 21-14. Sen verran järkeä päätökseen kuitenkin saatiin, että tontteja ei myyty VVO:lle ja Hämeen vuokrakodeille ehdotettuun käsittämättömään alihintaan.
Vuokratalot sen sijaan menivät kaupaksi Kokoomuksen ja SDP:n äänin. Kokoomukselta tämä ei ole mitenkään ihmeellistä tai odottamatonta, mutta SDP voisi kyllä päätöksellään osallistua takinkäännön MM-kisoihin. Nettisivut ovatkin tässä asiassa varsin lahjomattomat.
SDP:n kotisivut nyt
SDP:n kotisivut aikaisemmin (Googlen välimuistista, kiinnittäkää huomiota 1. kappaleen loppuun)
Kiinnittäkää huomionne ensimmäisen kappaleen loppuun. Voiko asiaa tuon selkeämmin sanoa? Ainakin yhden demarivaltuutetun mukaan vuokra-asuntojen pitäminen oli heillä myös teemana edellisissä kuntavaaleissa. Ainakin oma luottamukseni kärsi kyllä tässä kovan kolauksen. Kahdelle SDP:n valtuutetulle, Kai-Pekka Mattilalle ja Timo Tuomiselle, on kuitenkin annettava rehellinen tunnustus oman mielipiteen pitämisestä ja vaalilupausten takana seisomisesta. Omasta ryhmästäni suuren kunnioituksen ansaitsee Harri Aalto, joka teki valtavan taustatyön vastustavaa esitystä varten.
Valitettavasti se ei tällä kertaa riittänyt, mutta toivottavasti pahimmat pelkomme eivät toteudu. Vuokra-asuntojen määrä ei saisi vähentyä Pirkkalassa, kun niistä on jo nyt pulaa, mutta toinen ostaja Hämeen Vuokrakodit ilmaisi avoimesti kokouksessa, että osa asunnoista myydään. Valtuuston päätä tämä ei silti kääntänyt. Vuokrat tulevat joka tapauksessa kohoamaan nopeasti, sopimuksen mukaan kolmessa vuodessa markkinatasolle.
Päivän varsinainen suuri asia oli kuitenkin Pirkkalan vuokratalojen myynti, josta päivän Aamulehdessäkin näytti olleen ansiokas kirjoitus. Kiivaan ja värikkään keskustelun jälkeen vuokratalot kuitenkin myytiin äänin 21-14. Sen verran järkeä päätökseen kuitenkin saatiin, että tontteja ei myyty VVO:lle ja Hämeen vuokrakodeille ehdotettuun käsittämättömään alihintaan.
Vuokratalot sen sijaan menivät kaupaksi Kokoomuksen ja SDP:n äänin. Kokoomukselta tämä ei ole mitenkään ihmeellistä tai odottamatonta, mutta SDP voisi kyllä päätöksellään osallistua takinkäännön MM-kisoihin. Nettisivut ovatkin tässä asiassa varsin lahjomattomat.
SDP:n kotisivut nyt
SDP:n kotisivut aikaisemmin (Googlen välimuistista, kiinnittäkää huomiota 1. kappaleen loppuun)
Kiinnittäkää huomionne ensimmäisen kappaleen loppuun. Voiko asiaa tuon selkeämmin sanoa? Ainakin yhden demarivaltuutetun mukaan vuokra-asuntojen pitäminen oli heillä myös teemana edellisissä kuntavaaleissa. Ainakin oma luottamukseni kärsi kyllä tässä kovan kolauksen. Kahdelle SDP:n valtuutetulle, Kai-Pekka Mattilalle ja Timo Tuomiselle, on kuitenkin annettava rehellinen tunnustus oman mielipiteen pitämisestä ja vaalilupausten takana seisomisesta. Omasta ryhmästäni suuren kunnioituksen ansaitsee Harri Aalto, joka teki valtavan taustatyön vastustavaa esitystä varten.
Valitettavasti se ei tällä kertaa riittänyt, mutta toivottavasti pahimmat pelkomme eivät toteudu. Vuokra-asuntojen määrä ei saisi vähentyä Pirkkalassa, kun niistä on jo nyt pulaa, mutta toinen ostaja Hämeen Vuokrakodit ilmaisi avoimesti kokouksessa, että osa asunnoista myydään. Valtuuston päätä tämä ei silti kääntänyt. Vuokrat tulevat joka tapauksessa kohoamaan nopeasti, sopimuksen mukaan kolmessa vuodessa markkinatasolle.
16.1.2008
Taas meitä holhotaan
Yle kertoo tänään jälleen melkoisesta holhousyhteiskunnan rakennusyrityksestä.
http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/oikea/id80020.html
En vastusta alaikäisten rahapelirajoituksia, vaikka en uskokaan niiden olevan kovin toimivia, mutta rajoitusten toteutusehdotukset ovat järkyttäviä. Kolikkopeliin vaadittava "pelikortti" on kovin epäkäytännöllinen, ja kitkee varmasti erityisesti satunnaista, täysin harmitonta vaihtorahojen kanssa leikkimistä. Ongelmapelaajille se ei kuitenkaan muodosta minkäänlaista estettä, niin kuin joku RAY:n asiantuntijakin ymmärsi uutisissa epäillä.
Kolikkopelien rajoittaminen on kuitenkin mitätön toimi verrattuna siihen pöyristyttävään hölmöyteen, että Internet-pelaamista, kuten nettipokeria, halutaan rajoittaa nettisensuurilla. Ehdotuksen mukaan tiedonvälitys ulkomaalaisille pelipalvelimille tulisi estää ja maksujen välitys näiden yhtiöiden pelitileille estää. Mitähän seuraavaksi halutaankaan kieltää, ehkäpä pääsy hallitusta arvosteleville sivuille?
Selvityksessä pohditaan jopa mahdollisuutta, että laittomassa pelissä rahansa hävinnyt voisi vaatia rahansa takaisin palveluntarjoajalta. Ehdotus on lähinnä naurettava - onhan jokaisen pelaajan muutenkin tiedostettava se mahdollisuus, että uhkapelissä voi myös hävitä. Valtio ei voi ryhtyä suojaamaan ihmisiä kaikilta mahdollisilta tyhmyyksiltä, tai muuten rajoitetaan kansalaisten vapauksia vakavasti. Eikö Suomessakin ihmisen tulisi olla itse vastuussa omista teoistaan?
Rahansahan voi sitä paitsi hukata miljoonalla eri tavalla. Jollekulle ongelmana voivat olla uhkapelit, toiselle vaatteet ja kolmannelle autot. Pitäisikö valtion taata myös vaatteiden tai autojen ostajan oikeudet saada rahansa takaisin, jos ostajalla ei olekaan varaa näihin tuotteisiin?
Päivän valonpilkahduksena sentään pohditaan alkoholin varoitustarroista luopumista jo ennen käyttöönottoa. Niiden tehoon en ole uskonut missään vaiheessa.
http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/oikea/id80020.html
En vastusta alaikäisten rahapelirajoituksia, vaikka en uskokaan niiden olevan kovin toimivia, mutta rajoitusten toteutusehdotukset ovat järkyttäviä. Kolikkopeliin vaadittava "pelikortti" on kovin epäkäytännöllinen, ja kitkee varmasti erityisesti satunnaista, täysin harmitonta vaihtorahojen kanssa leikkimistä. Ongelmapelaajille se ei kuitenkaan muodosta minkäänlaista estettä, niin kuin joku RAY:n asiantuntijakin ymmärsi uutisissa epäillä.
Kolikkopelien rajoittaminen on kuitenkin mitätön toimi verrattuna siihen pöyristyttävään hölmöyteen, että Internet-pelaamista, kuten nettipokeria, halutaan rajoittaa nettisensuurilla. Ehdotuksen mukaan tiedonvälitys ulkomaalaisille pelipalvelimille tulisi estää ja maksujen välitys näiden yhtiöiden pelitileille estää. Mitähän seuraavaksi halutaankaan kieltää, ehkäpä pääsy hallitusta arvosteleville sivuille?
Selvityksessä pohditaan jopa mahdollisuutta, että laittomassa pelissä rahansa hävinnyt voisi vaatia rahansa takaisin palveluntarjoajalta. Ehdotus on lähinnä naurettava - onhan jokaisen pelaajan muutenkin tiedostettava se mahdollisuus, että uhkapelissä voi myös hävitä. Valtio ei voi ryhtyä suojaamaan ihmisiä kaikilta mahdollisilta tyhmyyksiltä, tai muuten rajoitetaan kansalaisten vapauksia vakavasti. Eikö Suomessakin ihmisen tulisi olla itse vastuussa omista teoistaan?
Rahansahan voi sitä paitsi hukata miljoonalla eri tavalla. Jollekulle ongelmana voivat olla uhkapelit, toiselle vaatteet ja kolmannelle autot. Pitäisikö valtion taata myös vaatteiden tai autojen ostajan oikeudet saada rahansa takaisin, jos ostajalla ei olekaan varaa näihin tuotteisiin?
Päivän valonpilkahduksena sentään pohditaan alkoholin varoitustarroista luopumista jo ennen käyttöönottoa. Niiden tehoon en ole uskonut missään vaiheessa.
18.12.2007
Kirjoituskilpailun teksti
”Tekniikka” 42 vuoden kuluttua
Heräsin aamulla radiosta tulviviin muinaisiin hitteihin. Kaija Koo kyseli yhä rakkauden keksijää. Kirosin mielessäni, kun en muistanut naisen nimeä – olihan siitä tutkimuksesta saanut sentään Nobelin. Suutelin silti nukkuvaa vaimoani, oli kuitenkin hääpäivämme, ties kuinka mones. Ajastin keittiössä aamiaisen valmistumaan ja siirryin suihkuun. Sen jälkeenkin olin yhä puolinukuksissa, mutta vaatteeni olivat sentään älykkäästi silinneet yön aikana. Otin lehden kaapista ja totesin sen jo päivittyneen. Lapset pitivät tapaani outona – kuka nyt tänä päivänä lukisi paperilta, mutta vanhat tavat kuolevat hitaasti. Onneksi enää ei sentään heitetty paperikasaa iltaisin pois. Puuro, tee ja paahtoleivät ilmoittivat valmistumisestaan, ja aloin syödä.
Näppäilin vielä jääkaapille parin päivän ruokatilauksemme ja lähdin töihin. Vuores näytti nykyään hyvältä, puutkin olivat jo nähneet kolmisenkymmentä kesää. Oli maaliskuu, ja pikaratikkapysäkille kävellessäni muistelin menneitä talvia. Tuntui oudolta, että nuoruudessani olin hiihdellyt näissä maisemissa. Hyppäsin ratikkaan, ja pohdin, että toisaalta ne ovat paremmin aikatauluissa nykyään. Nokian teknillinen yliopisto näkyi jo ikkunasta, ja painoin nappia poistuakseni. Uuteen nimeen oli vieläkin vaikea tottua, vaikka yksityistämisestä oli jo aikaa.
Tänään oli suuri päiväni töissä, mutta työhuone odotti entisellään. Avasin koneen ja tarkistelin koodiani. Työkaverit kyselivät tunnelmia verkossa, kävipä jokunen ovellakin. Annoin pari videohaastattelua, vaikka niihin oli vaikea keskittyä. Vuosikymmenten työni tulos kiinnosti selvästi muitakin, mutta varmasti eniten minua. Halusin Vastauksen suureen Kysymykseen. Käynnistin ohjelman, ja laskenta alkoi. Tehtävä ei ollut vähäinen, mutta arvioin vastauksen tulevan parin tunnin kuluttua. Lähdin lounaalle keskustaan, jossa valinnanvara oli kasvanut – kebab-paikkoja oli entistä enemmän.
Palailin töihin puolen päivän jälkeen, ja totesin ihmeissäni tulostimen jo toimivan. En yleensä ottanut tuloksia paperille, mutta tämä ei ollutkaan mikä tahansa koe. Katsoin päällimmäistä arkkia, ja pudistin päätäni. Päättelin jonkin toisen ohjelman häirinneen luomustani, ja päätin kokeilla uudestaan suljettuani koneen muut ohjelmat. Järjestelin paikkoja, vastailin toimittajien tiedusteluihin sekä mietin lomaa ja eläkepäiviä. Viime aikoina oli nimittäin tuntunut siltä, että olin saanut tarpeekseni. Hermostuneena kestin pari tuntia odotusta, kunnes lopulta kone kertoi olevansa valmis. En pitänyt koneen puheesta, koska en erottanut sitä oikeasta ihmisäänestä, mutta ainakin nyt tiesin ohjelman toimineen. Ohjelman vastaus oli yhä sama. Lähetin sen kaikille kysyneille, ja kiirehdin ulos ovesta. En halunnut vastata enää yhdellekään uteliaalle.
Masentuneena kävelin alikulkutunnelin kautta kohti ratikan pysäkkiä. Kävin kaikesta huolimatta ostamassa kukkia ja suunnittelin iltaa. Lähdin ylittämään Insinöörinkatua, mutta liukastuin – eihän kukaan enää valmistanut kunnon talvikenkiä. Auto yritti jarruttaa, mutta aivan liian myöhään. Lensin tuulilasiin ja putosin jalkakäytävälle. Viimeisenä ajatuksenani muistin ohjelman vastauksen ja ymmärsin.
Heräsin valkoisessa huoneessa. Oli hiljaista. Katsoin sängyn päädyn konetta, ja totesin parin päivän kuluneen. Samassa ajatukseni palasivat siihen, mihin olin jäänyt, ja aloin nauraa. Nauroin ensin varovasti, sitten sydämeni pohjasta. Kaikki se vuosien työ, josta maksettiin sentään reipasta palkkaakin, ja tässä on tulos. Ehkä minun olisi pitänyt itkeä, mutta en kyennyt. Hoitaja saapui paikalle, ja huolestunut ilme kertoi selvästi mielisairausepäilyistä.
En koskaan palannut töihin. Sairasloman jälkeenkään en enää halunnut koneeni ääreen, vaan halusin viettää aikaa perheen kanssa. Lomalle lähtökin oli helppoa, sillä magneettijuna vei nopeasti aina Etelä-Unioniin asti. Junayhteyden tultua lentomelu oli onneksi vähentynyt, sillä lentäminen oli paljon kalliimpaa. Jäin eläkkeelle, ja vaikka joku varmasti jatkoi työtäni, minua ei juuri kiinnostanut. Joku muu sai selvittää, mikä oli yleinen suuri Kysymys tai oliko Vastaus edes oikea, mutta minulle se riitti. Sillä nyt tiesin, kuinka monta työvuotta oli tarpeeksi ja kuinka pitkään olin ollut naimisissa. Olinhan saanut oman Vastaukseni täsmällisenä kokonaislukuna. Se luku on 42.
Voitin tällä tekstillä Tampereen teknillisen yliopiston ylioppilaskunnan juhlavuoden kirjoituskilpailun lokakuussa. En julkaissut sitä aikaisemmin, koska se ilmestyi ensin ylioppilaskunnan lehdessä.
Heräsin aamulla radiosta tulviviin muinaisiin hitteihin. Kaija Koo kyseli yhä rakkauden keksijää. Kirosin mielessäni, kun en muistanut naisen nimeä – olihan siitä tutkimuksesta saanut sentään Nobelin. Suutelin silti nukkuvaa vaimoani, oli kuitenkin hääpäivämme, ties kuinka mones. Ajastin keittiössä aamiaisen valmistumaan ja siirryin suihkuun. Sen jälkeenkin olin yhä puolinukuksissa, mutta vaatteeni olivat sentään älykkäästi silinneet yön aikana. Otin lehden kaapista ja totesin sen jo päivittyneen. Lapset pitivät tapaani outona – kuka nyt tänä päivänä lukisi paperilta, mutta vanhat tavat kuolevat hitaasti. Onneksi enää ei sentään heitetty paperikasaa iltaisin pois. Puuro, tee ja paahtoleivät ilmoittivat valmistumisestaan, ja aloin syödä.
Näppäilin vielä jääkaapille parin päivän ruokatilauksemme ja lähdin töihin. Vuores näytti nykyään hyvältä, puutkin olivat jo nähneet kolmisenkymmentä kesää. Oli maaliskuu, ja pikaratikkapysäkille kävellessäni muistelin menneitä talvia. Tuntui oudolta, että nuoruudessani olin hiihdellyt näissä maisemissa. Hyppäsin ratikkaan, ja pohdin, että toisaalta ne ovat paremmin aikatauluissa nykyään. Nokian teknillinen yliopisto näkyi jo ikkunasta, ja painoin nappia poistuakseni. Uuteen nimeen oli vieläkin vaikea tottua, vaikka yksityistämisestä oli jo aikaa.
Tänään oli suuri päiväni töissä, mutta työhuone odotti entisellään. Avasin koneen ja tarkistelin koodiani. Työkaverit kyselivät tunnelmia verkossa, kävipä jokunen ovellakin. Annoin pari videohaastattelua, vaikka niihin oli vaikea keskittyä. Vuosikymmenten työni tulos kiinnosti selvästi muitakin, mutta varmasti eniten minua. Halusin Vastauksen suureen Kysymykseen. Käynnistin ohjelman, ja laskenta alkoi. Tehtävä ei ollut vähäinen, mutta arvioin vastauksen tulevan parin tunnin kuluttua. Lähdin lounaalle keskustaan, jossa valinnanvara oli kasvanut – kebab-paikkoja oli entistä enemmän.
Palailin töihin puolen päivän jälkeen, ja totesin ihmeissäni tulostimen jo toimivan. En yleensä ottanut tuloksia paperille, mutta tämä ei ollutkaan mikä tahansa koe. Katsoin päällimmäistä arkkia, ja pudistin päätäni. Päättelin jonkin toisen ohjelman häirinneen luomustani, ja päätin kokeilla uudestaan suljettuani koneen muut ohjelmat. Järjestelin paikkoja, vastailin toimittajien tiedusteluihin sekä mietin lomaa ja eläkepäiviä. Viime aikoina oli nimittäin tuntunut siltä, että olin saanut tarpeekseni. Hermostuneena kestin pari tuntia odotusta, kunnes lopulta kone kertoi olevansa valmis. En pitänyt koneen puheesta, koska en erottanut sitä oikeasta ihmisäänestä, mutta ainakin nyt tiesin ohjelman toimineen. Ohjelman vastaus oli yhä sama. Lähetin sen kaikille kysyneille, ja kiirehdin ulos ovesta. En halunnut vastata enää yhdellekään uteliaalle.
Masentuneena kävelin alikulkutunnelin kautta kohti ratikan pysäkkiä. Kävin kaikesta huolimatta ostamassa kukkia ja suunnittelin iltaa. Lähdin ylittämään Insinöörinkatua, mutta liukastuin – eihän kukaan enää valmistanut kunnon talvikenkiä. Auto yritti jarruttaa, mutta aivan liian myöhään. Lensin tuulilasiin ja putosin jalkakäytävälle. Viimeisenä ajatuksenani muistin ohjelman vastauksen ja ymmärsin.
Heräsin valkoisessa huoneessa. Oli hiljaista. Katsoin sängyn päädyn konetta, ja totesin parin päivän kuluneen. Samassa ajatukseni palasivat siihen, mihin olin jäänyt, ja aloin nauraa. Nauroin ensin varovasti, sitten sydämeni pohjasta. Kaikki se vuosien työ, josta maksettiin sentään reipasta palkkaakin, ja tässä on tulos. Ehkä minun olisi pitänyt itkeä, mutta en kyennyt. Hoitaja saapui paikalle, ja huolestunut ilme kertoi selvästi mielisairausepäilyistä.
En koskaan palannut töihin. Sairasloman jälkeenkään en enää halunnut koneeni ääreen, vaan halusin viettää aikaa perheen kanssa. Lomalle lähtökin oli helppoa, sillä magneettijuna vei nopeasti aina Etelä-Unioniin asti. Junayhteyden tultua lentomelu oli onneksi vähentynyt, sillä lentäminen oli paljon kalliimpaa. Jäin eläkkeelle, ja vaikka joku varmasti jatkoi työtäni, minua ei juuri kiinnostanut. Joku muu sai selvittää, mikä oli yleinen suuri Kysymys tai oliko Vastaus edes oikea, mutta minulle se riitti. Sillä nyt tiesin, kuinka monta työvuotta oli tarpeeksi ja kuinka pitkään olin ollut naimisissa. Olinhan saanut oman Vastaukseni täsmällisenä kokonaislukuna. Se luku on 42.
Voitin tällä tekstillä Tampereen teknillisen yliopiston ylioppilaskunnan juhlavuoden kirjoituskilpailun lokakuussa. En julkaissut sitä aikaisemmin, koska se ilmestyi ensin ylioppilaskunnan lehdessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)