Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla - kommentti, 1.osa

Sitran julkaisemaa Lappeenrannan teknillisen yliopiston professorien Viljaisen ja Kyläheikon tuoretta selvitystä "Tukimekanismeja ja tavoitekonflikteja Euroopan nykyisillä sähkömarkkinoilla" on käytetty varsin omituiseen argumentointiin sosiaalisessa mediassa ja muuallakin julkisuudessa. Siihen vedoten on muun muassa väitetty, että tuulivoiman tukeminen lisäisi hiilidioksidipäästöjä.

Pyrin tällä kirjoituksella avaamaan ja selittämään sitä, mitä selvityksessä todella sanotaan ja myös sitä, mitä siellä ei sanota. Lisäksi osoitan selvityksestä muutaman heikon kohdan, joiden kohdalla tutkijoilta olisi todella voinut odottaa enemmän, ja nämä liittyvät ennen kaikkea huolimattomaan lähteiden käyttöön.

Onneksi ne eivät kuitenkaan pahasti vaikuta raportin enimmäkseen järkeviin ja perusteltuihin johtopäätöksiin. Suomen energiapolitiikka ottaisi aimo askeleen kohti ympäristöystävällisempää sähkön tuotantoa, jos nuo kaikki huomioitaisiin. On kuitenkin hyvin tärkeää ymmärtää, että suositukset ovat kokonaisuus. Niistä ei voi poimia vain itseä miellyttäviä osia, sillä toimenpiteet vaikuttavat toisiinsa.

Tässä tekstissäni alaotsikoiden alla käydään läpi selvitys osa osalta, ja ne on otsikoitu samalla tavalla kuin alkuperäisessä tekstissä.

Esipuhe

Selvityksen esipuhe on täyttä asiaa. On aivan totta, että Saksan energiakäännös eli Energiewende ei  ole edennyt ongelmitta. Mittavat kansalliset tuet ovat sähköntuotannossa, kuten monilla muillakin aloilla aikaisemmin, esimerkkeinä vaikkapa maatalous, kivihiilen tuotanto tai telakkateollisuus, johtaneet paikoin epätaloudellisiin ratkaisuihin. Siksi on perusteltua, että Suomessa pyritään välttämään pahimpia virheitä.

Siksi lainaankin esipuhetta suoraan: ”Sähkön hinnoittelu sekä sähköjärjestelmän kehittämiseen annettavat paikalliset tuet eivät saisi kannustaa osaoptimointiin. Päästökaupan pulmat tulisi ratkoa ja hiilidioksidille tulisi saada markkinoita ohjaava hintataso. Sitran tavoitteena on tällä raportilla taustoittaa sitä, miten Suomessakin voitaisiin jatkossa harjoittaa kannustavaa ja kansantaloudellisesti järkevämpää, uudistuvaa energiapolitiikkaa.”

Jotta hiilidioksiditonnilla olisi todella merkittävästi sähkömarkkinoita ohjaava hintataso, kuten edellä todetaan ja koko selvityksen perusajatus on, tuon tonnin pitäisi nykyisen 7 euron sijaan maksaa oman arvioni mukaan vähintäänkin 20-30 €. Tämä hintataso tekisi nimittäin kivihiilen korvaamisesta puulla ja maakaasulla paljon kannattavampaa, ja nostaisi myös uuden tuuli-, vesi- ja ydinvoiman kannattavuutta selvästi. Näin merkittävä hintatason nosto vaatii merkittäviä toimia päästökaupan vahvistamiseksi, ja näyttää todennäköiseltä, että edes suunniteltu päästökaupan markkinavakausvaranto (MSR, market stability reserve) ei riitä nostamaan EU:n päästökaupan hintoja näin korkealle. Käytännössä selvitys vaatii siis hyvin kunnianhimoisia päästökaupan uudistuksia.

Näitä uudistuksia ei kuitenkaan näytä olevan tulossa, eikä Suomi ole ainakaan viemässä asioita tähän suuntaan nykyhallituksen aikana. Suomen hallitus (Kokoomus, SDP, RKP ja KD) ei nimittäin tue edes tuota markkinavakausreserviä, vaan haluaa yhteistyössä Puolan ja muutaman muun Itä-Euroopan kivihiilimaan kanssa lykätä reservin käyttöönoton 2020-luvulle. Jos näin toimitaan, EU:n päästömarkkinoilla on yli 2 miljardin päästötonnin rakenteellinen ylijäämä vielä pitkään 2020-luvullakin.

Tämä on enemmän kuin Euroopan vuotuiset päästökauppapäästöt, eli käytännössä tämä ylijäämä mahdollistaisi jopa sen, että Euroopan päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöt voivat jopa kasvaa maltillisesti 2020-luvulla ilman että järjestelmän päästökatto on lähelläkään. Tämä ymmärretään esimerkiksi Saksassa, Ranskassa, Isossa-Britanniassa, Ruotsissa ja Tanskassa, ja nämä maat haluavatkin uudistaa päästökauppaa nopeasti.

Käytännössä Suomen ja Puolan linja tarkoittaa toteutuessaan, että päästöoikeudet ovat hyvin edullisia ainakin seuraavat 10-15 vuotta. Oletus siitä, että Euroopassa on tiukka ja vaikuttava päästökauppa on käytännössä koko selvityksen taustalla. Jos sitä ei ole, mikä on tilanne nykyisellään, tilanne on erilainen kuin selvitys kuvailee luvuissa 3 ja 4, ja tämä vaikuttaa suuresti kokonaisuuteen ja etenkin siihen, mikä on uusiutuvan sähkötuotannon tukien vaikutus.

Tiivistelmä

Selvitys antaa tiivistelmässä seitsemän suositusta, jotka kirjaan tähän lyhennettyinä.

1. Tarvitsemme toimivan päästökaupan.
2. Investointeja sähkönsiirtoverkkoihin on lisättävä sähkön tuotannon kustannustehokkuuden lisäämiseksi.
3. Markkinahäiriöitä aiheuttavista ja päästövaikutuksiltaan usein haitallisista kansallisista tukijärjestelmistä tulee luopua.
4. Kaikilta energiamuotojen on osallistuttava sähköverkon vakauden ylläpitämiseen jollakin tavalla.
5. Yhteiseurooppalaisten energiamarkkinoiden syntyä tulee edistää taloudellisen ja vähäpäästöisen sähkön tuotannnon edistämiseksi.
6. Tukijärjestelmiä voidaan tarvittaessa käyttää teknologioiden ja innovaatioiden saamiseen markkinoille, mutta tällöin niiden on oltava kestoltaan lyhytaikaisia ja nykyistä paremmin suunniteltuja.
7. Tarvitaan monipuolisempi analyysikehikko, jonka avulla eri sähköntuotantomuotojen kustannuksia ja hyötyjä vertaillaan keskenään.

Tiivistelmän suosituksista 1, 2, 4, 5, 6 ja 7 voi olla varauksetta samaa mieltä, ja käytännössä 2 ja 4 ovat Suomessa jo arkea. Suomessa investoidaan paljon siirtoverkkoihin, ja uusiutuvan sähkön tuottaja on Suomessa aivan yhtä suuressa vastuussa tuotantonsa vaihtelusta kuin muutkin tuottajat. 

Myös suosituksesta 3 olen samaa mieltä, kunhan se luetaan yhdessä suosituksen 6 kanssa. Mahdollisten tukien on siis oltava kestoltaan rajoitettuja ja taloudellisesti tehokkaita. Tämä ei suinkaan tarkoita, että mitään tukia ei koskaan saisi olla, kuten jotkut ovat selvitystä halunneet tulkita.

Jos sovellamme suosituksia 3 ja 6 yhdessä esimerkiksi Suomen keskustelluimpaan uusiutuvan energian tukeen, tuulivoiman syöttötariffiin, voimme päätyä siihen johtopäätökseen, että tariffi on onnistunut suosituksen 6 mukaisesti tuomaan uutta teknologiaa Suomen sähkömarkkinoille. Nykyisellään (83,5 €/MWh) se on korkeahko uuden tuulivoiman kustannuksiin nähden, koska tuulivoiman kustannuskehitys on yllättänyt lainsäätäjän. Kirjoitin aiheesta laajasti jo aikaisemmin, joten en tässä palaa siihen.

Siitäkin voidaan keskustella, onko Suomen 12 vuoden tuki suosituksen 6 mukaisesti kestoltaan lyhytaikainen, mutta ainakaan eurooppalaisessa vertailussa sitä ei voi pitää erityisen pitkänä. Ainakin itse olen myös selvityksen tavoin sitä mieltä, että tällaisista tuista tulee pitkällä aikavälillä päästä eroon. 

Euroopassa on kuitenkin monenlaista tukipolitiikkaa. Esimerkiksi Ison-Britannian uuden ydinvoimaprojektin, Hinkley Point C:n syöttötariffin kestoaika on 35 vuotta ja sisältää inflaatiokorjauksen. Tariffi on vuoden 2012 rahassa 92,5 £/MWh eli noin 125 €/MWh. Voimalan odotetaan valmistuvan 2023, joten sen tuki loppuu 2050-luvun lopulla. Maltillisella 1 %:n vuosttaisella inflaatio-oletuksella tariffi on tuolloin noin 200 €/MWh. Ainakin minun on hieman vaikea olla sitä mieltä, että tämä tuki täyttäisi suosituksen 6 mukaiset lyhytaikaisuuden kriteerit. Markkinahäiriöitä näin runsas tukeminen tuskin aiheuttaa ainakaan vähemmän kuin Suomen paljon pienempi ja lyhyempi syöttötariffi.

Mahdollisesti tällaisiin tukiin viitataan myös suosituksella 3, jossa vaaditaan sekä perinteisten että uusiutuvien tuesta luopumista. Olisikin ihan toivottavaa, että uusiutuvan sähköntuotannon tukien vastustajat olisivat toiminnassaan ainakin loogisia, ja vastustaisivat myös perinteisen sähköntuotannon tukia yhtäläisellä innolla.

Johdanto

Johdanto avaa erittäin hyvin eurooppalaisen energiakeskustelun kehitystä viime vuosikymmeninä, ja pidän sitä siinä mielessä ansiokkaana. Samalla avataan myös sitä, että sähkö on moneen muuhun hyödykkeeseen nähden erilainen, koska tuotannon ja kulutuksen välillä on oltava jatkuva tasapaino.

Hieman harmillista kuitenkin on, että selvitys mainitsee aurinko- ja tuulisähkön edellyttävän varavoimaksi kaasu-, hiili- tai vesivoimaa. Väite on sinänsä totta, mutta jotkut ovat tulkinneet tätä niin, että aurinko- ja tuulisähkön rakentaminen edellyttää uuden varavoimalaitoskapasiteetin rakentamista. Tämä ei tietenkään pidä paikkansa, koska sähköjärjestelmää ei lähdetä rakentamaan tyhjästä, vaan markkinoilla on nykyisellään paljon erilaisia laitoksia. Kun uutta tuotantoa rakennetaan, se ei lähtökohtaisesti muuta sähkön kulutusta merkittävästi, vaan syrjäyttää vanhaa tuotantoa.

Tuuli-, aurinko- ja vesivoiman marginaalikustannukset eli kustannukset, joilla laitoksella voidaan tuottaa yksi yksikkö lisää sähköä, ovat lähes olemattomat. Tämä on helppo ymmärtää, sillä "polttoaine" on ilmaista. Toisin sanottuna hyvin suurille sähkömarkkinoille, kuten Pohjoismaihin tai Saksaan, rakennettava yksi tuuli-, aurinko- tai vesivoimala syrjäyttää varmuudella sähköjärjestelmässä marginaalikustannuksiltaan kalliiden laitosten käyttöä.

Tällaisia laitoksia ovat etenkin perinteiset lämpövoimalat, jotka toimivat yleensä fossiilisella polttoaineella, kuten maakaasulla tai kivihiilellä. Nämä laitokset eivät nimittäin voi polttoainekustannustensa vuoksi tarjota sähköään myytäväksi sähkömarkkinoille yhtä halvalla kuin vesi-, tuuli- tai aurinkovoima.

Tästä syrjäyttävästä vaikutuksesta seuraa ja on jo seurannutkin monissa maissa, että tuotantokustannuksiltaan kalleimmat voimalaitosyksiköt alkavat karsiutua markkinoilta. Nykyisillä polttoaineiden hintasuhteilla ja hyvin edullisilla päästöoikeushinnoilla ensimmäisenä on alkanut vähentyä maakaasun käyttö, joka on sähköntuotannossa rajussa laskussa esimerkiksi Suomessa, Tanskassa ja Saksassa. Käytännössä laitoksia on jo suljettu ja paljon lisää sulkemisia on tulossa.

Näistä yksiköistä ja luonnollisesti muistakin syistä markkinoilta poistuneista laitoksista muodostuu ensi vaiheessa tuo varavoima, ja näitä yksiköitä pystytään ylläpitämään kohtuullisin kustannuksin varsin pitkään. Tästä osoituksena on esimerkiksi, että Tanskassa tai Ruotsissa ei ole tuulivoiman huomattavasta lisäämisestä huolimatta rakennettu ainuttakaan uutta fossiilista voimalaitosta tuulivoiman varavoimaksi. Suomeen on rakennettu Forssaan kaksi suurta kaasuturbiiniyksikköä, mutta niiden käyttöä on tarvittu lähinnä sähköverkkohäiriöiden ja tulevaisuudessa suuren Olkiluoto 3:n äkillisten ongelmien paikkaamiseen.

Pitkällä aikavälillä tästä muodostuu tietysti ongelma, sillä laitokset eivät enää lyhyen vuotuisen käyttöaikansa vuoksi maksa edes ylläpitokustannuksiaan. Tällaisiin tilanteisiin voidaan vastata esimerkiksi tehoreservin tyyppisellä järjestelyllä, joka on käytössä muun muassa Suomessa ja Ruotsissa. Järjestelmän alkuperäiset perustelut liittyvät enemmänkin huoltovarmuuden turvaamiseen yllättävissä siirtolinjojen ja voimalaitosten vikatilanteissa, mutta yhtä lailla se vastaa tilanteeseen, jossa uusiutuvaa energiaa olisi jostain syystä poikkeuksellisen vähän tarjolla pitkäaikaisesti. Myös kysyntäjouston kehittäminen auttaisi merkittävästi, sillä kuviteltavissa olevat sähköpulatilanteet ovat todennäköisesti hyvin lyhytaikaisia vahvojen sähkönsiirtoyhteyksiemme vuoksi, kuten VTT:n selvityskin toteaa.

Lisäksi Viljaisen ja Kyläheikon raportti jättää ikävästi mainitsematta, että Pohjoismaissa on valtavan paljon vesivoimaa. Se tuottaa yli puolet alueen sähköstä, kuten Energiateollisuuden tilastoista (kalvo 13) näkyy. Norjassa on yli 30 000 MW vesivoimatehoa ja Ruotsissakin 16 000 MW. Tästä määrästä reilusti yli puolet on ainakin kohtuullisesti säädettävää päivänsisäisesti eli se riittää vastaamaan hyvin suuresta osasta säätövoiman tarvetta myös tulevaisuudessa tuulivoimasta riippumatta. Vesivoiman suuri määrä pohjoismaisilla sähkömarkkinoilla onkin tärkein syy siihen, että markkinoillemme mahtuu vielä paljon nykyistäkin enemmän säätökyvytöntä uusiutuvaa sähköä, minkä Holttisen väitöskirja osoitti jo 2004. On varmasti olemassa jokin yläraja, jonka jälkeen kustannukset alkaisivat selvästi kasvaa, mutta ainakaan Pohjoismaiden nykyiset tukijärjestelmät eivät johda niin suuriin uusiutuvan energian osuuksiin.

Pohjoismaiset sähkömarkkinat

Luvun alkuosa on hyvin kirjoitettu, ja kuvaa hyvin markkinoiden  nykyistä tilannetta. Erityisen huomionarvoista politiikan kannalta on esimerkiksi yksinkertainen toteamus siirtoyhteyksien vaikutuksesta sähkön hintaan: ”Halvemmalla alueella vienti nostaa sähkön hintaa ja kalliimmalla alueella tuonti laskee sitä.”

Käytännössä siis sähkön tuonti Ruotsista laskee suomalaisten sähkön kuluttajien kokonaiskustannuksia, mikä tuntuu olevan Suomessa vaikea myöntää. Raportti eteneekin johdonmukaisesti toteamaan, että suomalaisille kuluttajille olisi edullista rakentaa lisää siirtoyhteyksiä Ruotsiin. Tällainen yhteys maksaisi itsensä nopeasti takaisin nykytilanteessa, mutta raportissa ei mainita, että Olkiluoto 3:n mahdollinen valmistuminen lähivuosina vapauttanee hieman tilaa siirtojohdoille, mikä osin selittää ruotsalaisten vähäistä intoa uuden yhteyden rakentamiseen.

Uusiutuvalle energialle hyvät maan sisäiset ja kansainväliset sähköverkkoyhteydet ovat kuitenkin kiistatta tärkeitä, sillä tämä auttaa tuotantoa sijoittumaan parhaisiin paikkoihin. Tätä ei oikein Suomessakaan aina ymmärretä, sillä joillakin paikkakunnilla ja maakunnilla tuntuu olevan intoa jopa aluekohtaisiin tuulivoimatavoitteisiin. Tämä on kuitenkin vähän älytöntä, sillä taloudellisesti tehokkainta on sijoittaa tuulivoimaa sinne, missä tuulee parhaiten, eikä katsella maakuntien tai kuntien rajoja alueellisten tavoitteiden täyttämiseksi. Selvitys jättää tämän sanomatta suoraan, mutta sitä se kyllä tarkoittaa.

Kuten alussa totesin, Viljaisen ja Kyläheikon raportin heikoimmat kohdat liittyvät käytettyihin lähteisiin. Tämä tulee ensimmäisen kerran karusti esiin raportin kuvan 4 kohdalla. Tekijät viittaavat Höfflerin kuviin vuodelta 2010. Kun tutustuu kuitenkin näihin alkuperäisiin karttoihin kuvissa 1 ja 2, huomaa, että ne perustuvat vuoden 2007 kustannusarvioihin. Tämä on todella vakava ongelma, sillä kustannukset ovat muuttuneet tuosta ajasta huimasti.

Kuva 1. Tuulivoiman kustannukset ja tuotanto-olosuhteet Euroopassa. Kuva on alkuperäisen selvityksen kuvan 4 alkulähde.
Linkki lähteeseen.

Kuva 2. Aurinkovoiman kustannukset ja tuotanto-olosuhteet Euroopassa. Lähde sama kuin edellä.

Tällaista lähdettä ei missään tapauksessa pitäisi käyttää vuonna 2015, sillä sekä tuulivoima että aurinkovoima ovat kehittyneet valtavasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Tämän huomaa alkuperäisten karttojen kustannusarvioista, jotka ovat naurettavan korkeita. Jos Suomen sisämaassa tuulivoiman kustannukset olisivat todella yli 155 €/MWh ja rannikollakin noin 100 €/MWh, kuten kuvassa 1, niin ei kai nyt esimerkiksi Taaleritehdas rakentaisi myllyjä sisämaahan 83,5 €/MWh syöttötariffilla. Tuulivoiman osalta nykyiset, paljon vuotta 2007 korkeammat myllyt, ovat myös tasoittaneet eri Euroopan maiden välisiä kustannuseroja, sillä korkeammalla tuulierot tasoittuvat. Tämä tarkoittaa, että kuva 1 yliarvioi raskaasti Suomen heikkoutta tuulivoiman tuotantopaikkana suhteessa esimerkiksi Keski-Eurooppaan.

Kuvan 2 perusteella johtopäätösten tekeminen nykypäivänä on jo uskomatonta huolimattomuutta, sillä kuvan 2 mukaan tuotantohinnat Saksassa ovat noin 400 €/MWh. Todellisuudessa aurinkovoiman syöttötariffit ovat Saksassa uusilla laitoksilla jo alle 90 €/MWh, eikä tämäkään ole pysäyttänyt uuden aurinkovoiman rakentamista.

Valtava ero kuvan 2 ja tämän päivän todellisuuden välillä kertoo aurinkovoiman rajusti laskeneesta kustannuskehityksestä, ja tämän vuoksi näitä kuvia ei missään tapauksessa pitäisi käyttää perusteena investointien sijainnin arvioinnissa. Kuvista on onneksi sentään poistettu vanhentuneet kustannusarvioluvut, mutta itse en kyllä käyttäisi niitä edes vertailuun, sillä sekä tuuli- että aurinkovoiman kustannukset ovat laskeneet karttojen piirtämisen jälkeen huomattavan paljon. Samalla myös alueelliset erot ovat nimittäin laskeneet rajusti.

Selvityksen lukuihin 3 ja 4 palaan toisessa kirjoituksessa myöhemmin.

Turpeessa tuskin tulevaisuus

Perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Lassi Kaleva väittää (AL 26.3.) Suomen energiaturpeessa olevan Norjan öljyn kaltaisia mahdollisuuksia. Turpeen ja öljyn tällainen vertailu ei kuitenkaan ole järkevää.

Suurin ongelma vertailussa on mittakaavaharha. Norjan öljyntuotannon arvo on yli 100 miljoonaa euroa päivässä, mutta energiaturpeella ei ole mainittavia kansainvälisiä markkinoita. Sellaisia ei ole edes syntymässä, ja tähän on useita syitä.

Tärkein niistä on, että turpeelle ei yksinkertaisesti ole kovin paljon käyttökohteita, kun taas öljyä käytetään kaikkialla, ja sen korvaaminen on vaikeaa. Turpeella voi tuottaa lämpöä ja sähköä, joille on kyllä tarvetta maailmalla, mutta paljon turvetta halvempi kivihiili sopii tarkoitukseen vähintään yhtä hyvin. Muu maailma ei ala suosia kallista kivihiilen korviketta vain tukeakseen suomalaista työllisyyttä.

Toinen merkittävä turpeen käytön este on, että sen käyttö aiheuttaa kivihiilen tavoin haittoja ilmastolle ja paikalliselle ilmanlaadulle. Turpeen tuotannosta aiheutuu myös vesistöhaittoja, minkä moni suomalainen on kokenut lähijärvellään. Tällaisen polttoaineen suurta lisäkäyttöä ei siksi voi pitää vastuullisena. Toisin kuin Kaleva väittää, Norjakin on huolissaan öljyntuotannon lisäämisen kestävyydestä, ja maassa on maailman merkittävin sähköautoilun edistämisohjelma.

Kalevan kirjoituksen ongelmat eivät kuitenkaan rajoitu turpeen mahdollisuuksien yliarviointiin. Meillä Suomessa turve on paikallisesti merkittävä polttoaine, joka luo Suomeen työpaikkoja, ja siksi sen käytön vaihtoehtona kivihiilelle voi ymmärtää. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että turpeen kilpailukyky perustuu Suomessa lähinnä siihen, että ulkomaisia fossiilisia polttoaineita verotetaan huomattavasti raskaammin.

Perussuomalaisethan ovat yleisesti vastustaneet maakaasun, kivihiilen ja öljyn verojen korotuksia, ja myös heidän vaaliohjelmassaan vaaditaan suuria energiaverojen alennuksia. Jos näitä veroja lasketaan, venäläinen kivihiili korvaa laajalti suomalaista puuta ja turvetta voimalaitoksissa, ja paljon suomalaisia työpaikkoja häviää.

Puu on turvetta kestävämpi polttoaine, joka hyötyisi paljon tehokkaasta EU:n päästökaupasta, mutta Perussuomalaiset vastustavat myös sitä. Jos Kaleva haluaa todella edistää kotimaisten polttoaineiden asiaa, muutos kannattanee aloittaa oman puolueen linjauksista, jotka ovat nykyisellään haitaksi kotimaisille polttoaineille ja siten myös suomalaiselle työllisyydelle.

Riku Merikoski
kunnanvaltuutettu, Pirkkala

Kirjoitus julkaistiin Aamulehdessä hieman lyhennettynä 31.3.

Voimalaitostekniikan diplomi-insinöörinä tunnen hyvin sen faktan, että Suomessa on toistaiseksi melko paljon voimalaitoksia, joissa turpeen käytöstä ei voi nopeasti luopua, ja siksi sitä on tuotettava jonkin verran. Lähinnä työllisyyteen liittyvistä syistä toivonkin, että Suomi luopuisi aikaisemmin kivihiilen kuin turpeen käytöstä, ja tämä vie varmasti aikaa. Ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta tuo aika on kuitenkin käymässä vähiin.

Öljyn kaltaista suurta menestystarinaa turpeesta ei kuitenkaan ole tulossa, ja tämä olisi jo aika myöntää.

Tuulivoima karkasi marginaalista jo vuosia sitten

Kuuntelin tuossa muutama viikko sitten Helsingissä erästä nuorten poliitikkojen lyhyttä energia-aiheista vaalipaneelia. Puhisin katsomossa useaan kertaan, kun näinkin lyhyeen paneeliin mahtui hämmästyttävä määrä väärinkäsityksiä ja vanhentunutta tietoa energiasta ja sähköntuotannosta. Minä en lähde nimeämään puhujia tai heidän puoluetaustaansa, koska se ei ole tässä olennaista. Koko paneelin hämmästyttävin lause oli kuitenkin "Tuuli ja aurinko jäävät Suomessa marginaalisiksi" viitaten sähköntuotantoon.

En tiedä, millaisia lähteitä puhuja oli käyttänyt kerätessään faktaa lauseensa taakse, mutta väite lienee kiistatta yksi huonoimpia ennusteita, joita olen koskaan kuullut. Minä en usko, että maailmasta löytyy ainuttakaan sähköpuolen asiantuntijaa, joka uskaltaisi väittää aurinkosähköä marginaaliseksi, jos katsotaan vuosikymmenten päähän, kuten energia-alalla tietysti pitääkin katsoa. Jo tämä tekee hurjasta väitteestä todella hankalan, mutta tällä kertaa en kirjoita aurinkovoimasta.

Sen sijaan tuulivoiman osalta voidaan todeta täydellä varmuudella, että kukaan sähkömarkkinoiden ammattilainen ei voi enää jättää tuulivoimaa huomiotta "marginaalisena" Suomessa tai Pohjoismaissa. Siksi kenenkään poliitikonkaan ei kannata ottaa tällaista asennetta, vaikka kuinka vihaisi tuulivoimaa. Miksi näin?

Esimerkki helmikuulta 2015

Esitin noin kuukausi sitten ennusteen, että tuulivoiman tuotanto ylittää Pohjoismaissa ydinvoiman tuotannon jonain talvisena tuntina ennen vuoden 2016 loppua. Tuulivoima osoittikin voimansa ja näytti, että ennusteeni oli sen osalta turhan varovainen. Pohjoismainen tuulivoima nimittäin ylitti ydinvoiman vain kuukausi ennusteeni jälkeen, kuten allaolevasta kuvasta 1 voi todeta.

Kuva 1. Tuulivoiman ja ydinvoiman tuotanto Pohjoismaissa 7.2.2015 klo 22 Ruotsin aikaa. Lähde elstatistik.se.

Kuvasta näkyy hyvin, että illan ja yön aikana oli useita tunteja, jolloin tuulivoiman tuotanto ylitti ydinvoimatuotannon, vaikka kuvassa mukana näkyvää Viron tuulivoimaa ei huomioidakaan. Ydinvoiman tuotanto jäi nimittäin hieman alle 9 000 MW:n, ja tuulivoiman tuotanto (FI+DK+SE+NO) oli huipputunnilla yli 9 800 MW.

Hyvin tuulisen illan lisäksi tähän on tietysti useita syitä. Pohjoismaissa on 14 reaktoria, ja niistä neljä oli poissa käytöstä tuona iltana, mikä jatkui vielä ainakin viikon tapahtuman jälkeen. Ruotsissa Oskarshamn 2 ja Ringhals 2 -reaktorit ovat erittäin pitkäaikaisten huoltojen/uudistustöiden kohteena, ja Ringhals 4 ja Olkiluoto 2 olivat pienempien korjaustöiden alla. En lähtisi tekemään tästä suuria johtopäätöksiä, mutta totean vain, että myös ydinvoimaloissa on välillä vikoja. Jos yksittäiset yksiköt ovat hyvin suuria, ajoittain tapahtuvan vian merkitys kasvaa.

Norjan, Suomen, Ruotsin ja Tanskan kulutus tällä tunnilla oli noin 50 000 MW, eli käytännössä tuulivoima tuotti hetkellisesti noin 20 % alueen sähköstä. Tuulivoiman päivätuotanto oli arviolta 180 GWh eli 15 % maiden vuorokauden kulutuksesta. Sen arvo spot-markkinoilla oli varovastikin arvioituna noin 4,5 miljoonaa euroa.

Jos on olemassa bisnes, joka tuottaa päivässä 4,5 miljoonan euron liikevaihdon, se ei ole enää aikoihin ollut marginaalista. Suomea kun ei voi tarkastella erillisenä sähkömarkkina-alueena, vaan olemme tiukasti kiinni Ruotsissa, peräti 2 700 MW:n siirtoyhteyksillä. Ruotsista puolestaan on hyvät siirtoyhteydet sekä Tanskaan että Norjaan.

Asiaa voidaan tarkastella myös toisin päin. Ilman tuota lähes 10 000 MW:n tuulivoimatuotantoa kaikki niiden tekemä sähkö olisi pitänyt tuottaa jotenkin toisin. Osa olisi varmasti tehty vesivoimalla, mutta varsinkin Tanskassa ja Suomessa olisi pitänyt käyttää paljon enemmän fossiilisia polttoaineita ja päästöt olisivat kasvaneet. Myös sähkön hintojen olisi pitänyt tuolloin olla selvästi korkeammat, sillä pelkkää sähköä tuottaville hiililauhdelaitoksille tuon lauantain hinnat olivat aivan liian alhaiset.

Entä sitten, tämähän oli vain yksittäinen esimerkki?

Kaikkina päivinä ei tietenkään tuule niin paljon kuin lauantaina 7.2. Edes kaikkina talvipäivinä ei tietenkään tuule läheskään noin paljon, vaikka talvella onkin selvästi tuulisempaa kuin kesällä, mikä näkyy hyvin ruotsalaisissa tilastoissa. Kun kuitenkin katsotaan neljän maan tuotantotilastoja, käsitys marginaalisuudesta karisee entisestään.

Kuva 2. Sähkön tuotanto ja tuulivoiman tilanne Pohjoismaissa 2014. Kokonaistuotantotietojen lähteenä npspot.com, muut tiedot eri maiden viranomaisilta tai energiatoimialan järjestöiltä. Tuulivoiman luvut eivät ole aivan lopullisia.

Tuulivoimalla on siis jo 7 prosentin markkinaosuus varsin suurella markkina-alueella, eikä se ole vähän. Kun katsotaan kehitysnäkymiä erityisesti Ruotsissa, Tanskassa ja Suomessa, voidaan todeta, että 30 terawattitunnin tuotanto ylitettäneen jo tänä vuonna. Sen arvo sähkömarkkinoilla lähestyy jo miljardia euroa vuodessa, eikä tässä summassa siis huomioida mitään tukia.

Pohjoismainen tuulivoiman tuotantokapasiteetti on jo noin 11 800 MW. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että pohjoismainen ydinvoimakapasiteetti on yhteensä 12 300 MW, joten tälläkin mittapuulla marginaalisuudesta ollaan todella kaukana.

Tuulivoiman kapasiteetin odotetaan lisääntyvän lähivuosina noin 1 000 MW vuodessa, eniten Ruotsissa. Tästä seuraa myös, että edes tuulivoimatukien leikkaus Suomessa ei vaikuttaisi tuulivoiman kasvuun sähkömarkkina-alueella kovin paljon, sillä Ruotsissa tai Tanskassa ei ole näköpiirissä investointien äkkipysäystä. Poliitikko, joka väittää tuulivoiman olevan marginaalista, on siis väärässä jo nyt, mutta joka vuosi vielä vähän enemmän.

Uuden tuulivoiman hinnasta

Edellä on varsin selvästi osoitettu, että tuulivoima on jo karannut marginaalista. Kasvu on vahvaa, ja tuotantokustannukset näyttävät laskevan vauhdilla. Norjalaiset viranomaiset arvioivat hiljattain maatuulivoiman nykyisiksi kokonaiskustannuksiksi Norjassa noin 400 NOK/MWh, ja toteavat samalla, että se on Norjassa edullisempaa kuin uusi kivihiili- tai maakaasulauhdesähkö. Ruotsin viranomaiset arvioivat puolestaan kesällä uuden ruotsalaisen tuulivoiman kokonaiskustannuksiksi 450 - 550 SEK/MWh. Tällä kustannustasolla Ruotsiin voitaisiin siis rakentaa noin Suomen sähkön kulutuksen verran uutta tuulivoimaa, eli potentiaali on valtava, eikä vaadi erityisen hyviä tuuliolosuhteita.

Nämä summat tarkoittavat viime aikojen valuuttakursseilla Norjassa noin 48 €/MWh ja Ruotsissa 50-60 €/MWh. Ei ole lainkaan liioittelua sanoa, että nämä lukemat ovat paljon alhaisemmat kuin useimmat ihmiset luulevat.

Norjan viranomaisten raportin maatuulivoimaosio kokonaisuudessaan on vaikuttavaa luettavaa perusteellisine kustannustarkasteluineen. Erityisen huomioni siellä kiinnitti kuitenkin kuva 3, jossa käsitellään tuulivoiman kokonaiskustannuksen vaihtelua eri parametrien mukaan, sillä se sopii mainiosti todennäköisten kustannusten arviointiin myös muualla, ainakin Euroopassa.

Kuva 3. Tuulivoiman kokonaiskustannusten vaihtelu koron, investointikustannusten, tuotannon, käyttö- ja huoltokustannusten vaihtelun ja voimalan eliniän mukaan. 100 % kohdalla kustannus on siis tuo 0,4 NOK/kWh eli 400 NOK/MWh.

Jos näitä tekijöitä verrataan Suomeen, voidaan todeta, että Suomessa korot ovat keskimäärin hieman matalammalla kuin Norjassa. Lisäksi Suomen syöttötariffimalli on sijoittajan kannalta vakaampi kuin Norjan ja Ruotsin vihreiden sertifikaattien tukimalli, joten tuulivoiman rahoittaminen on varmuudella Suomessa halvempaa kuin Norjassa. Investointikustannukset lienevät samaa luokkaa, sillä molemmissa maissa turbiinit ostettaneen samoilta suurilta valmistajilta, jotka tuskin myyvät kovin eri hinnoilla eri Pohjoismaihin.

Pieni etu Suomen hyväksi tulee siitä, että sähköverkkojen ja teiden rakentaminen on Suomessa varmasti halvempaa kuin Norjan merkittävästi korkeammilla palkoilla. Sähkönsiirtokustannusten perusteella on myös helppo arvioida, että Norjassa sähköverkon rakentaminen on keskimäärin Suomea kalliimpaa jo maantieteellisten olojen vuoksi.

Palkkaeron vuoksi Suomessa myös tuulivoiman käyttö- ja huoltokulut ovat varmuudella hieman pienemmät kuin Norjassa. Tuulivoimalan eliniässä tuskin on eroa maiden välillä, joten siinä olemme Norjan kanssa tasoissa.

Ainoa tekijä, jossa häviämme Norjalle, onkin tuulivoimalan odotettu tuotanto. Norjan viranomaisten raportissa referenssivoimalalle odotetaan 3200 tunnin huipunkäyttöaikaa, mikä tarkoittaa 36,5 % kapasiteettikerrointa. On syytä huomata, että tämä ei läheskään vastaa Norjan parhaiden maatuulivoimapaikkojen lukuja, sillä esimerkiksi Høg-Jærenin tuulipuiston (74 MW) luvut vuodelta 2014 olivat 3574 tuntia eli 40,8 %. Pohjoisessa lähellä Tenojoen suuta sijaitsevan Raggoviddan juuri valmistuneen tuulipuiston (45 MW) luku ensimmäiseltä viideltä toimintakuukaudelta on lähes uskomaton 58,8 %, joten 40 % ei ole mikään katto.

Esimerkiksi Ahvenanmaalla sijaitsevan tuulipuiston muutaman vuoden vanhoista voimaloista saamme hyvin sijoitetulle suomalaiselle tuulivoimalle vuoden 2014 luvuilla huipunkäyttöajaksi 2900 - 3100 tuntia (33 - 36 %). Voimalat ovat Enerconin E-70 -mallia, joiden teho on 2,3 MW, ja niiden voimalakohtaiset tuotantoluvut ovat tarkistettavissa Allwindsin sivuilta. VTT:n tilastot puolestaan antavat yli 2 MW:n voimaloille vuodelta 2013 noin 30 % kapasiteettikertoimen, mutta Ruotsin viranomaisten raportissa (s.22) näkyy selvästi, että tuulivoiman huipunkäyttöajat paranevat vuosi vuodelta, joten uusissa voimaloissa päästään varmuudella yli 30 % kapasiteettikertoimiin.

Näiden tietojen perusteella voidaan varsin turvallisesti olettaa, että uusi suomalainen järkevästi sijoitettu tuulivoimala on tuotannoltaan 5-15 % heikompi kuin norjalaisten referenssituulivoimala. Kuvan 3 perusteella voidaan arvioida, että Norjassa tämä nostaisi tuotantokustannuksen noin 450 NOK/MWh tasoon, mikä vastaa viime aikaisella valuuttakurssilla 53 €/MWh. Kun otetaan huomioon ero muissa tekijöissä, joissa Suomi oli todennäköisimmin Norjaa edullisempi, voidaan hyvin varovaisillakin oletuksilla päätyä johtopäätökseen, että uuden suomalaisen tuulivoiman sähkön tuotantokustannus pääomakuluineen on 50-60 €/MWh. Tämä on linjassa myös Ruotsin viranomaisten arvioiden kanssa, sillä Ruotsin tuuliolot eivät ole kokonaisuudessaan niin paljon Suomea parempia.

Tuulivoiman tukemisesta

Suomessa tuulivoiman syöttötariffi on lain mukaan 105,3 €/MWh vuoden 2015 loppuun asti, ja sen jälkeen 83,5 €/MWh, ja sitä maksetaan 12 vuoden ajan. Uusia syöttötariffipäätöksiä ei enää myönnetä, kun sen piirissä on 2 500 MW tuulivoimaloita. Tukea ei kuitenkaan makseta, jos sähkön hinta on negatiivinen (24 §), ja jos sähkön markkinahinta laskee kvartaalin keskiarvona alle 30 €/MWh, tukea aletaan leikata (25 §). Erityisesti viimeisistä pykälistä levitetään valitettavan paljon virheellisiä käsityksiä.

Edellä esitettyjen kustannusarvioiden perusteella on selvää, että ensimmäinen summa (105,3 €/MWh) on nykyisellään liian korkea, mutta sen olikin lähinnä tarkoitus polkaista käyntiin tuulivoiman kehittyminen Suomessa. Tässä on onnistuttu erittäin hyvin, ja erilaisten hallinnollisten esteiden vuoksi suurin osa Suomeen suunnittelluista uusista tuulivoimaloista valmistuu vasta tulevina vuosina, joten korkea taso ehtii koskea melko harvoja tuulivoimaloita.

Tuoreiden kustannusarvioiden valossa on kuitenkin myönnettävä, että erityisesti nykyisen hyvin matalan inflaation oloissa 83,5 euronkin syöttötariffi 12 vuodeksi on korkeahko. Kun lakia valmisteltiin 2010-luvun alussa, näkymät sähkön hinnasta, inflaatiosta ja tuulivoiman kustannuksista olivat toisenlaiset. Mitä tässä tilanteessa sitten pitäisi tehdä?

Yleisesti näyttää olevan selvää, että jo myönnettyjä tukia ei olla perumassa, sillä tämä olisi lainsäädäntömielessäkin erittäin hankalaa. Se myös tuhoaisi sijoittajien luottamuksen Suomen energiasektoriin pitkäksi aikaa, mikä on nähty joissakin muissa maissa jälkikäteisten tukileikkausten vuoksi. Lisäksi jo valmistuneet hankkeet ovat pelkästään tuulivoiman tekniikan kehittymisen ja jatkuvan hinnan laskun vuoksi olleet kalliimpia, joten jälkikäteinen tukileikkaus ajaisi noita yhtiöitä tarpeettomasti konkursseihin. Näin kiihkeimmätkin puheenvuorot ovat enimmäkseen keskittyneet siihen, että uusia syöttötariffipäätöksiä ei myönnettäisi.

Tuista luopuminen ei ole ongelmatonta

Tuulivoiman tuista luopuminen Suomessa ei kuitenkaan ole kovin helppoa, ja tärkein syy tähän liittyy sähkömarkkinoiden nykytilanteeseen. Sähkön markkinahinnat ovat nimittäin Pohjoismaissa 10 vuodeksi tulevaisuuteen välillä 27-37 €/MWh, kun katsotaan johdannaismarkkinoiden noteerauksia. Joillakin Pohjoismaiden alueilla ollaan hieman alempana, ja joillakin ylempänä, ja Suomi on sähkömarkkina-alueen kalleimpia maita. Joka tapauksessa kaikki mainitut hinnat ovat niin alhaisia, että ilman tukia meillä tai naapurimaissa ei kannata investoida mihinkään uuteen sähköntuotantoon.

Suurin syy Suomen ja Ruotsin sähkön markkinahintojen erolle onkin nykyisin yksinkertaisesti se, että Ruotsi on viime vuosina satsannut uuden tuulivoiman rakentamiseen paljon enemään kuin Suomi. Maahan on rakennettu 5 vuodessa suurehkon ydinreaktorin tuotannon verran (10 TWh) uutta tuulisähköntuotantoa. Samassa ajassa Suomi on saanut aikaiseksi noin 1 TWh tuulivoimaa, eivätkä Olkiluoto 3:een 10 vuoden aikana sijoitetut miljardit ole tuottaneet ainuttakaan kilowattituntia.
 
Ruotsi oli ylijäämäinen sähköstä jo ennestään, joten uusi sähköntuotanto valuu naapurimaihin, etenkin Suomeen, johon Ruotsista on vahvat siirtoyhteydet. Ruotsin ylijäämäsähkö on käytännössä poikkeuksetta joko vesi- tai tuulivoimaa, joten sen marginaalituotantokustannukset ovat alhaiset, ja se myös myydään sähkömarkkinoilla tarvittaessa hyvinkin edullisesti.

Tämä ylijäämäsähkön tuotanto on nyt jo niin jatkuvaa, että se täyttää nykyään Suomen ja Ruotsin väliset sähkönsiirtoyhteydet. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ruotsalaisten kuluttajien maksama tuulivoiman tuki valuu suomalaisten sähkön kuluttajien eduksi, mikä on tietenkin meidän etumme.

Ylijäämä on kuitenkin jo niin suuri, että johtojen täyttyminen on alkanut erottaa Suomen ja Ruotsin sähkön hintoja toisistaan kuvan 4 mukaisesti. Epäyhtenäisten hintatuntien joukossa on muutamia sellaisia tunteja, joissa Suomen hinta on halvempi kuin joillakin Ruotsin pohjoisilla hinta-alueilla, mutta niiden osuus kaikista tunneista on mitätön.

Kuva 4. Suomen ja Pohjois-Ruotsin (SE1, SE2 ja SE3) spot-hinta-alueiden yhtenäisyys vuosina 2008-14.

Jos Suomi leikkaisi nyt tuulivoiman tuet pois, tuulivoiman rakentaminen pysähtyisi meillä lähes täysin. Ruotsi ei kuitenkaan ole leikkaamassa tuulivoiman tukia mihinkään, vaan siellä Norjan kanssa yhteinen vihreiden sertifikaattien järjestelmä edellyttää vielä noin 10 TWh:n vesi- ja tuulivoiman lisärakentamista ennen vuotta 2020.

Jo parissa vuodessa tästä seuraisi, että Suomen ja Ruotsin sähkön hintojen erot kasvaisivat entisestään sekä eroavien tuntien määränä että hintaeroina mitattuna. Tämä on ymmärrettävää, sillä tällöinhän sähköntuotanto Ruotsissa jatkaisi kasvuaan, mikä laskee hintoja. Suomessa oma tuotanto puolestaan kääntyisi laskuun, kun uusiin minkään tyyppisiin voimaloihin ei kannata alhaisten hintojen vuoksi investoida ja vanhoja ollaan joka tapauksessa sulkemassa. Suomen sähkön hinnat lähtisivät siis nousuun. Toisin sanottuna ruotsalaisen teollisuuden kilpailuetu suomalaiseen nähden kasvaisi.

Olkiluoto 3 tulee toki apuun valmistuessaan, mutta sen valmistumista on meillä odotettu jo vuosikausia, ja nykyisellään sen odotetaan käynnistyvän vuoden 2018 lopulla. Ainakaan itse en hämmästyisi lainkaan lisämyöhästymisistä laitosta rakentavan Arevan katastrofaalisen taloustilanteen vuoksi.

Jo tällä hetkellä esimerkiksi Suomen suurten teollisten sähkön käyttäjien etuja ajava Suomen Elfi näyttää olevan sitä mieltä, että sähkön hintaero Suomen ja Ruotsin välillä on liian suuri. Jos se on jo nyt liian suuri, olisin erittäin varovainen ryhtymään ratkaisuihin, jotka kasvattavat entisestään tuota hintaeroa. Tuulivoiman tukien poistaminen olisi juuri tuollainen sähkön hintaeroja kasvattava ratkaisu.

Tavallaan voidaankin siis sanoa, että Ruotsin tuulivoimatuet tavallaan pakottavat myös Suomen tukemaan uutta sähköntuotantoa, koska toimimme samoilla sähkömarkkinoilla. Suomi voi tietysti myös valita oman linjansa, ja ryhtyä tukemaan tuulivoiman sijaan jotain muuta marginaalikustannuksiltaan edullista tuotantoa.

Viime aikojen kansainvälisten esimerkkien perusteella on kuitenkin todettava, että esimerkiksi tuulivoiman tukeminen tuottaa uutta sähköntuotantoa huomattavasti nopeammin kuin esimerkiksi ydinvoiman tukeminen. Aurinkovoima ei puolestaan ole Suomen oloissa vielä riittävän halpaa eikä sitä riitä ympäri vuoden, ja vesivoimalle sopivia uusia paikkoja on enää vähän. Puupolttoainetta Suomessa riittäisi huomattavasti lisää, mutta metsäteollisuus haluaa pitää puun hinnat alhaalla rajoittamalla puun polton nykyisiä vähäisiäkin tukia, joten tämä ei ole realistista.

Tuulivoiman tukemiselle ei siis ainakaan lyhyellä aikavälillä ole kovin hyviä vaihtoehtoja, jos emme ole valmiita kestämään selvästi Ruotsia korkeampia sähkön hintoja useiden vuosien ajan. Minulle muukin toimintatapa kyllä kävisi, mutta en ole varma, jaksaako Suomen teollisuus odottaa.

Lopuksi

Kirjoituksen alku lienee riittävä vakuuttamaan kenet tahansa siitä, että tuulivoima ei ole enää pikkunäpertelyä, vaan se on isoa bisnestä. Se tuottaa varsin paljon sähköä, ja on huomattavasti halvempaa kuin monet tuulivoiman vastustajat väittävät. Näillä perusteilla voidaan kuitenkin todeta, että tuulivoiman syöttötariffi Suomessa on nykyisellään kustannuksiin nähden korkeahko.

Tärkeimmän sähkökauppakumppanimme Ruotsin tuotantotukien vuoksi meillä ei kuitenkaan ehkä ole varaa lopettaa tuulivoiman tukia kokonaan, tai Ruotsin teollisuus voi saada halvemmasta sähköstä liian suuren kilpailuedun. Kustannusarvioiden valossa uusien tuulivoimaloiden syöttötariffia voi olla kuitenkin varaa leikata hieman ilman että investoinnit pysähtyisivät kokonaan. Esimerkiksi 70 €/MWh tason luulisi riittävän.

Tämä säästäisi valtiolta rahaa, mutta uudet tuulivoimalat rakentuisivat siitä huolimatta ainakin lähes yhtä nopeasti. Suomessahan tuulivoimahankkeita on nimittäin jopa 10 000 MW:n edestä, joten alhaisempikin tukitaso todennäköisesti riittäisi todennäköisesti täyttämään syöttötariffijärjestelmän edellyttämän 2 500 MW.

Toinen, tosin hieman epäortodoksinen, tapa lisätä tuulivoiman ja yleisesti uusiutuvan sähkön käyttöä Suomessa olisi uuden sähkönsiirtoyhteyden rakentaminen Ruotsiin. Tämä on ollut pitkään kantaverkkoyhtiön suunnitelmissa, ja sekä sähköntuottajia edustava Fortum (s. 26) että suurten sähkön kuluttajien Suomen Elfi ovat ilmoittaneet kannattavansa sitä. Itse en oikein ymmärrä, miksi vaikkapa tuulivoima Ruotsin puolella Pajalassa olisi jotenkin huonompaa kuin Tornionjoen toisella puolella Muoniossa. Ruotsalaista tuulivoimaa meidän ei sitä paitsi tarvitse itse tukea. Tämä myös tasoittaisi maiden välisiä sähkön hinnan eroja.

Ainakin itse toivon, että nykyisen syöttötariffin ylärajan täytyttyä tuulivoimalle ei enää myönnettäisi uusia tuotantotukia, vaan tuulivoima päästetään kilpailemaan muiden sähköntuotantomuotojen kanssa vapaasti. Edellä esitetyn norjalaisen raportin perusteella se on nimittäin paljon kilpailukykyisempää fossiilista sähköntuotantoa vastaan kuin monet nykyisellään luulevat. Jos kokonaan uusia sähköntuotantotapoja kuitenkin kehitetään, niitä voi olla järkevää tukea alkuun määräaikaisilla tuotantotuilla. Oikeastaan kaikki sähköntuotantotavat ovat nimittäin saaneet tällaisia tukia alkutaipaleellaan, minkä Ecofysin raporttikin hyvin tuo esille.

TEM: Sähköstä ylitarjontaa Suomen lähiseudulla ja sähkö on edullista

Olin tänään lähdössä töistä kotiin, kun silmiini osui pieni uutinen työ- ja elinkeinoministeriön tänään julkaisemasta selvityksestä "Suomen sähkötehon riittävyys ja kapasiteettirakenteen kehitys vuoteen 2030". Sen lukeminen huolella tekisi todella hyvää Suomen julkiselle keskustelulle sähkön hinnasta ja riittävyydestä.

Lisään heti tähän alkuun muutaman lainauksen tiedotteesta ja itse selvityksestä:

"Tuonti naapurimaista riittää silti hyvin kattamaan sähkön huippukysynnän ja oman tuotannon eron. Tuotantokapasiteetin arvioidaan koko tarkastelujaksolla Skandinaviassa, Baltiassa ja Venäjän lähialueilla ylittävän sähkön kysynnän myös kulutushuippujen aikana."

"Alhainen sähkön markkinahinta on heikentänyt uusien investointien kannattavuutta"

"Kaikissa skenaarioissa sähkön kulutuksen arvioidaan kehittyvän maltillisesti"

"Sähkön markkinahinta on ollut pitkään melko alhainen ja oletuksena on, että tilanne jatkuu lähivuosina samanlaisena."

"Oletukset sähkön kulutuksen kehittymisestä ovat tällä hetkellä selvästi alhaisemmat kuin 2010-luvun loppupuolella" (!?, epäilen kirjoitusvirhettä)

"Lisäksi alhainen sähkönhinta ei kannusta sähköntuotantoon."

"Myös laitosten ennenaikainen käytöstä poistaminen alhaisesta sähkön hinnasta johtuen on mahdollista."

"Perus- ja matalassa skenaariossa lauhdekapasiteetti laskee hyvin merkittävästi jo vuoteen 2018 mennessä alhaisen sähkönhinnan aiheuttaman heikon kannattavuuden vuoksi."

"Yhteenvetona voidaan todeta, että tällä hetkellä sähkön tuotantokapasiteetti ylittää huippukysynnän kaikilla lähialueilla, joista sähköä tuodaan Suomeen. Kuten edellä on kuvattu, on hyvin todennäköistä, että tilanne ei ratkaisevasti muutu tulevaisuudessa kysynnän tai tuotantokapasiteetin muutosten johdosta."

Ihan kuin olisin kuullut nämä ennenkin...

Toisin sanottuna ministeriön, Energiateollisuuden, Metsäteollisuuden, Fingridin ja Suomen Elfin yhdessä tilaama raportti tukee vahvasti seuraavia aiempia väitteitäni:

1. Suomessa on edullista sähköä. Itse asiassa se on jopa niin edullista, että uudet investoinnit kannattavat huonosti ja vanhojakin voimaloita jouduttaneen sulkemaan.
Kirjoitukseni aiheesta joulukuulta 2013.

2. Suomen naapurimaissa riittää edullista sähköä tuotavaksi Suomeen, eikä sen loppumisesta ole huolta.
Tästä kirjoitin maaliskuussa 2014.

3. Menneisyydessä sähkön kulutusennusteet, joilla uusien sähköntuotantoinvestointien tarvetta on perusteltu, ovat olleet aivan liian suuria. Mainitsin asiasta esimerkiksi muutama viikko sitten ennusteissani.

4. Julkinen sektori ottaa Fennovoiman ydinvoimahankkeessa merkittävän riskin.
Itse asiassa selvitys ennustaa sähkön hinnaksi vuosina 2025-30 perusskenaariossa hieman yli 50 €/MWh, ja matalassa skenaariossa vain 30 €/MWh. Perusskenaariossa Fennovoima tekee siis valmistuttuaan ilmoitetulla omakustannushinnallaan (50 €/MWh) nollatulosta, ja matalassa skenaariossa raskasta tappiota. Nykyiset sähkön johdannaishinnat 2020-luvulle ovat noiden kahden skenaarion välistä, joten niitä on syytä pitää realistisimpina.

Johtopäätöksiä

Ei ole kuitenkaan hyödyllistä vain todeta sitä, mitä ennen on sanottu, vaan selvityksestä on syytä tehdä myös johtopäätöksiä. Näissä riittäisi mietittävää monelle poliitikolle.

1. Suomi on todella huono paikka suunnitella sähkön vientiä
Joidenkin poliitikkojen puheissa elää vuodesta toiseen ajatus siitä, että Suomesta voidaan tehdä esimerkiksi ydinvoimaloita rakentamalla sähkön vientimaa. Ongelma on, että yksikään naapurimaamme ei tarvitse merkittävästi tuontisähköä, koska kaikki naapurimaamme ja Venäjän luoteinen alue ovat selvästi ylijäämäisiä sähköstä. Viro tuo kyllä sähköä Suomesta, mutta vain viedäkseen sen eteenpäin Latviaan. Toisin sanottuna sähkön viennin lisääminen lähivuosina on kuin veisi jäätä eskimoille tai hiekkaa Saharaan; sitä ei tarvita, ja ainakaan emme pysty tekemään sitä kustannustehokkaasti.

2. Ilman tukia Suomeen nousee hyvin vähän uutta sähköntuotantoa
Suomen julkisessa keskustelussa toistellaan jatkuvasti väitettä, että sähkön korkea hinta olisi ongelma Suomen teollisuudelle. Itse asiassa tilanne on toisin päin, ja hinnat ovat niin alhaalla, että vain harva teollinen toimija haluaa edes investoida sähkön tuotantoon. Esimerkiksi Fortumin energiakatsauksesta voi nimittäin katsella, mitä uusi sähköntuotanto pääomakustannuksineen maksaa. On myös ilmeistä, että Suomen teollisuudella on ollut käytössään tämän kaltaisia analyysejä, kun ne ovat suosiolla jättäneet Fennovoiman rahoittamisen julkiselle sektorille ja valtionyhtiöille.

Selvityksen perusteella on aivan selvää, että nykyinen hintataso ei riitä edes hiililauhdevoimaloiden kannattavuuteen, vaikka niiden tuottaman sähkön muuttuvat kulut ovat vain noin 30 €/MWh. Palkat, ylläpitoinvestoinnit ja muut kulut nostanevat tällaisen voimalan kokonaiskustannuksia jonkin verran, ja kun lähivuosien sähköä voi Suomessa hankkia markkinoilta noin 35 €/MWh, laitokset eivät enää kannata.

3. Suomen on taloudellisesti järjetöntä pyrkiä omavaraisuuteen sähkössä
Kuten edellä jo todettiin, naapurimaissamme riittää edullista sähköä Suomeen tuotavaksi. Se on rajakustannuksiltaan edullista eikä se ole katoamassa lähivuosina (Ruotsin ja Norjan vesivoima, Viron palavasta kivestä tuotettava sähkö).

Läntisissä naapurimaissamme vieläpä tuetaan voimakkaasti uutta sähköntuotantoa (Ruotsin ja Norjan vihreät sertifikaatit) ja idässä olemassaolevaa tuotantoa. Pietarin alueen tärkein sähköntuotantomuotohan on maakaasulauhdesähkö, ja Venäjän maakaasun keskimääräinen myyntihinta on ruplan nykykurssilla 5-6 €/MWh. Tämä on rajusti alle maakaasun tuotantokustannusten eli käytännössä voimalat saavat mittavaa tuotantotukea. Tuollaisilla polttoainehinnoilla ei olekaan ihme, että Venäjällä sähkön huippukulutusajan spot-hinnat ovat alle 20 €/MWh. Suomalainen sähköntuotanto, vanhaa vesi- ja ydinvoimaa lukuun ottamatta, ei mitenkään pärjää tuollaisille hinnoille, on polttoaine sitten mikä tahansa.

Toisin sanottuna jos Suomi aikoo kilpailla sähkön hinnassa naapurimaitaan vastaan, ainoa mahdollisuus on kilpailla tukien avulla. Niiden pitäisi olla paljon suurempia kuin esimerkiksi nykyiset tuulisähkön tuet, jotka ovat edellä kerrotun ja EU:n selvityksen perusteella erittäin pieniä vaikkapa Ruotsin tuotantotukiin nähden. Näitäkin tukia Suomessa vastustetaan melko paljon, joten Suomella tuskin on varaa ryhtyä omavaraiseksi.

4. Suomessa ei ole pulaa sähköenergiasta, mutta sähkötehosta voi joskus ollakin
Selvityksen ehdottomasti tärkeimpiä havaintoja on, että naapurimaissamme riittää keskimäärin hyvin sähköä meillekin tuotavaksi, mutta poikkeustilanteissa tehoa ei välttämättä aina riitä. Tosin tällaiset poikkeustilanteet ovat kyllä selvityksenkin perusteella varsin epätodennäköisiä.

Tehon riittävyyden turvaamiseksi uusien voimaloiden rakentaminen on toivottoman hidas ja myös kallis ratkaisu. On paljon halvempaa kehittää sähkön kysyntäjoustoa sekä teollisuudessa että kotitalouksissa, vaikka sitten valtion tuella. Tämän lisäksi lienee kannattavaa tukea joitakin huippuvoimalaitoksia siten, että ne ovat talviaikaan valmiudessa, eli käytännössä ylläpitää tehoreservijärjestelmää.

Kysyntäjouston kehittämisessä edetään varmasti pitkälle vain satojen tuhansien eurojen kertainvestoinneilla, ja tehoreservi maksaa sekin vain kymmenisen miljoonaa euroa vuodessa. Kustannusten perusteella voidaan kuitenkin hyvin arvioida, että kysyntäjouston kehittäminen olisi näistä ensisijainen keino. Uusien huipputehon tarpeen kannalta merkittävien voimaloiden rakentamiskustannuksiin nähden molemmat summat ovat kuitenkin pieniä.

Sähköauto on Suomessa ympäristöteko

Seppo Nousiainen väitti Aamulehdessä (2.1.) yhdysvaltalaisen tutkimuksen pohjalta, että sähköautoja ei voi aina pitää ympäristöystävällisinä, koska sähköä tehdään saastuttavilla polttoaineilla. Tessumin, Hillin ja Marshallin tutkimus on ansiokas, mutta sitä ei voi yleistää Suomeen.

Tutkimuksessa todetaan aivan oikein, että öljypolttoaineilla kulkevan maantieliikenteen päästöistä johtuvat saasteet, kuten maatason otsoni ja pienhiukkaset ovat merkittäviä terveysongelmia. Erityisen haitallisia ne ovat, koska pitoisuudet nousevat korkeiksi hengitysilmassa kaupunkien kaduilla. Meillä siirtyminen nykyistä laajemmin sähköautoiluun parantaisi hengittämämme ilman laatua monestakin syystä.

Pohjois-Euroopassa sähköntuotanto on nimittäin puhtaampaa kuin Yhdysvalloissa, sillä kivihiiltä käytetään vähemmän. Kasvihuonekaasupäästöjen lisäksi sen poltto aiheuttaa myös pienhiukkaspäästöjä. Suomessa suuri osa sähköntuotannosta on päästötöntä, ja sähkön ja lämmön yhteistuotanto nostaa monien voimalaitosten hyötysuhteita, joten suomalainen keskiarvosähkö tuottaa vain 30-40 % Yhdysvalloissa tuotettavan sähkön kasvihuonekaasupäästöistä. Siksi sähkön pienhiukkaspäästötkin ovat vähäisemmät. Savupiiput ovat myös pakoputkia kauempana ihmisten keuhkoista.

Todellisuudessa ero sähköntuotannon pienhiukkaspäästöissä on kuitenkin vielä suurempi, sillä EU:ssa voimalaitosten päästörajat ovat vanhoissa laitoksissa pienhiukkasten osalta tiukempia kuin Yhdysvalloissa. Siksi suomalainen puusähkökin on ilman laadun kannalta hyvä valinta verrattuna yhdysvaltalaiseen biosähköön. Mainittu tutkimus todistaa siis myös, että liian usein moititut EU:n asettamat tiukat päästörajat ovat eduksi terveydellemme.

Onkin siis helppo todeta, että Suomessa sähköautoihin siirtyminen vähentää liikenteen terveyshaittoja ja on eduksi ympäristölle. Näin on muuallakin EU:ssa pienhiukkaspäästöjen rajoitusten vuoksi. Öljyn käytön vähentäminen liikenteessä on myös Suomen taloudellinen etu, sillä puhtaaseen sähköntuotantoon meillä on useita kotimaisia vaihtoehtoja, mutta öljy tuodaan ulkomailta tulevaisuudessakin.

Kirjoitus julkaistiin Aamulehden mielipidepalstalla 14.1.

Ennustuksia vuodelle 2015

Olen tässä viime aikoina lueskellut joululahjaksi saamaani erinomaista Nate Silverin kirjaa Signaali ja kohina. Se oli ollut "pitää joskus lukea" -listallani jo pitkään, ja nyt pääsin siis sen pariin.

Kirjan innoittamana olen näin vuoden alkuun päättänyt tehdä muutaman ennusteen. Ne perustuvat vahvaan faktapohjaan ja keskittyvät energia-alaan, sillä ainakin oman tulkintani mukaan yksi kirjan teemoista on, että kannattaa keskittyä sellaisiin ennusteisiin, joihin oma ammattitaito riittää. En kuitenkaan lähde tässä kovin syvällisesti perustelemaan ennusteideni taustaa, koska kirjoitus venyisi kohtuuttoman pitkäksi.

Erityisen moni ennusteistani käsittelee sähkön hintaa tulevaisuudessa, sillä kysymys on ollut Suomessa varsin paljon pinnalla julkisen sektorin suurten sähkön tuotantoon keskittyvien investointien vuoksi. Yritän keskittyä ennusteissani etenkin seuraavaan 5-10 vuoteen, mutta mukaan mahtuu myös muutama pidemmän ajan ennuste.

Luokittelen ennusteeni tässä lähes varmoihin ja todennäköisiin. Vakuuttaakseni lukijan siitä, että teen ennusteet tosissani, olen valmis lyömään vetoa väitteideni puolesta ainakin tuttavien kanssa. Panoksena voi olla vaikkapa ravintola-ateria tai jokin muu yhdessä sovittava arvoltaan pienehkö seikka.

Lähes varmat ennusteet

Seuraavia kutsun lähes varmoiksi ennusteiksi, eli arvioin niiden toteutumisen todennäköisyydeksi yli 90 %. Edit: Ennusteet numeroitu.

1. Vuoden 2016 loppuun mennessä nähdään talvikaudella (1.11.-31.3.) tunti, jonka aikana pohjoismainen tuulivoiman tuotanto (FI+SE+DK+NO) ylittää pohjoismaisen ydinvoiman (FI+SE) tuotannon.
Pohjoismaista erityisesti Ruotsi ja Tanska ovat edistäneet tuulivoimaa voimakkaasti ja se on väistämättä osa pohjoismaisia sähkömarkkinoita pitkälle tulevaisuuteen. Valitettavaa on, että Suomessa ei suostuta myöntämään tämän vaikutusta yhteisiin sähkömarkkinoihimme. Väitteen toteutuminen kumoaa myös tehokkaasti ikuisuuksiin asti toisteltavaa "talvella ei tuule" -hokemaa, mutta ei valitettavasti lopeta sen käyttöä.
Väite ei tietenkään tarkoita, että tuulivoima voisi korvata kaikkea ydinvoimaa, mutta eihän kukaan ole sellaista väittänytkään.

2. Pohjoismaisen sähkön referenssihinta eli systeemihinta Nord Pool Spotin laskemana on vuosina 2015-19 alhaisempi kuin se oli vuosina 2010-14. Vuosien 2010-14 keskiarvo oli 39,8 €/MWh eli hieman alle 4 c/kWh.
Kuten olen useasti aikaisemminkin yrittänyt kertoa, sähkön hinta on pohjoismaisilla markkinoilla laskussa, ei nousussa. Tämä hinnanlasku on rakenteellista eli johtuu sähkön ylitarjonnasta, eikä se mene ohi hetkessä. Sähkön pienkuluttajahinta sen sijaan ei ole ainakaan merkittävästi laskussa, mutta tämä johtuu lähinnä valtion määräämistä taloudellisesti kannattamattomista pakkoinvestoinneista sähköverkkoon sekä sähköveron nostoista.

3. Mainittu systeemihinta alittaa 20 €/MWh eli 2 c/kWh ainakin yhdellä kvartaalilla vuosina 2015-19.

Pohjoismaissa on merkittävää sähkön ylituotantoa, erityisesti kosteina vuosina, ja tämä johtaa välillä erittäin alhaisiin hintoihin. Suomessa ei ole halua myöntää tätä, koska tämän myöntäminen johtaisi vakaviin epäilyihin julkisten investointien kannattavuudesta.

4. Brent-raakaöljyn lähimmän kuukausijohdannaisen hinta alittaa 45 $/bbl vuoden 2015 aikana.

Öljymarkkinoiden ylitarjonta on tällä hetkellä useasta eri syystä johtuen suurta. Se ei poistu ennen kuin öljyn kysyntä alkaa merkittävästi elpyä. Tämä ei tapahdu kovin nopeasti, ja sen vuoksi näen öljyn vajoavan nykyisestä noin 51 $/barreli hinnasta vieläkin alemmas.

Brent-raakaöljyn hintakehitys viimeisen vuoden ajalta.

5. Olkiluoto 3 ei ole maksanut rakentamiskustannuksiaan takaisin vuoden 2030 loppuun mennessä.
On ydinvoimasta ja Olkiluoto 3:sta sitten mitä mieltä tahansa, ei ole mitään syytä uskoa, että Olkiluoto 3 tuottaisi rakennuskustannuksensa (nykyarvio noin 8,5 miljardia euroa) takaisin tuossa ajassa. Vain harvassa teollisuusyrityksessä tehdään investointeja reilusti yli kymmenen vuoden takaisinmaksuajoilla.
Väitteen toteutumista arvioidaan yksinkertaisesti kertomalla reaktorin vuosituotanto kunkin vuoden Suomen aluehinnalla, jonka laskee Nord Pool Spot (tai vastaava taho, jos järjestelmä joskus muuttuu). Jos voimala saa tuloja jostain muusta kuin sähköenergian myynnistä, esimerkiksi suoraa valtion tukea, summaa ei huomioida tässä laskennassa.

6. Fennovoima ei ole maksanut rakentamiskustannuksiaan takaisin vuoden 2035 loppuun mennessä.
Perustelut samat kuin edellä. En usko rakentamiskustannusten pysyvän hallinnassa tässäkään projektissa, ja pidän erilaisia myöhästymisiä todennäköisenä. Väitteen toteutumista arvioidaan samalla tavalla kuin edellä.

7. Ruotsiin ei rakenneta ainuttakaan uutta kaupallista ydinvoimalaa vuoden 2030 loppuun mennessä.
Ruotsissa suljetaan 2020-luvulla useita ydinreaktoreita, koska niiden käyttöikä tulee täyteen. Yhtään uutta reaktoria ei kuitenkaan rakenneta tilalle, koska ruotsalaisten näkemyksen mukaan uusi ydinvoima on yksinkertaisesti kannattamatonta.

Ruotsissa ei kuitenkaan rakenneta merkittävää uutta fossiilisiin polttoaineisiin perustuvaa tuotantoa, vaan reaktorien sulkeminen hoidetaan yhdistelemällä tuuli-, vesi- ja aurinkovoimaa sekä siirtojohtoyhteyksiä naapurimaihin. On mahdollista, että kylmien talvipäivien varalle on pidettävä yllä/rakennettava hieman öljyyn tai kaasuun perustuvaa varavoiman tuotantokapasiteettia, mutta tämä on tilanne jo nykyään.

8. Vuosi 2014 oli Suomessa kaikkien aikojen toisiksi lämpimin. Vuosien 2015-2024 aikana ainakin yksi vuosi on sitä lämpimämpi.
Kuten kaikki tilastot osoittavat, ilmastonmuutos etenee nopeasti. Erityisesti meillä täällä Pohjois-Euroopassa lämpötilat nousevat vauhdilla, ja tulevina vuosina nähdään uusia vuositason lämpöennätyksiä.

9. Suomen sähkönkulutus ei nouse läheskään valtion työ- ja elinkeinoministeriön skenaarioiden odottamalla tavalla. Suomen sähkönkulutus vuonna 2020 jää alle 90 terawattitunnin. 
Suomeen on jostain syystä syntynyt kulttuuri, jossa työ- ja elinkeinoministeriö tekee syystä tai toisesta liian suuria sähkön kulutusennusteita. Ministeriön tarkennetun perusskenaarion mukaan vuonna 2020 Suomessa kulutetaan yli 93 TWh sähköä, mutta on hyvin vaikea ymmärtää, mihin tämä näkemys perustuu. Vuonna 2008 ennuste oli vielä 98 TWh, eli vielä tätäkin ennustetta selvästi suurempi.

Tilastokeskuksen mukaan sähkön kulutus Suomessa vuonna 2013 oli noin 84 TWh, eikä se ole nykyään 2000-luvun alkua korkeammalla. Teollisuudeltaan paljon Suomea muistuttavassa Ruotsissa ennustetaan sähkön kysynnän pysyvän suunnilleen ennallaan 2020-luvun lopulle asti. Pidän tätä ennustetta huomattavasti luotettavampana myös Suomen osalta, sillä Ruotsissa ei ole ollut tarvetta nostaa kulutusarvioita poliittisista syistä.

Todennäköiset ennusteet

Arvioin näiden ennusteiden toteutumisen todennäköisyydeksi 70-80 %. On siis jopa todennäköistä, että osa niistä ei toteudu.

10. Vuoteen 2020 loppuun mennessä Suomen I veroluokan sähkövero huoltovarmuusmaksuineen (nyt 2,253 c/kWh) ylittää ainakin yhtenä vuonna sähkön pohjoismaisen systeemihinnan (johdannaishinnat 2016-20 nyt noin 3 c/kWh).
Pidän erittäin todennäköisenä, että sähkövero edelleen nousee ja sähköenergian hinnat puolestaan laskevat.

11. Jokin vuonna 2015 valmistuva suomalainen tuulivoimala maksaa itsensä ilman tukia nopeammin takaisin kuin Olkiluoto 3.

Jostain syystä Suomessa kovin monet uskovat edelleen, että tuulivoima olisi erityisen kallista suhteessa ydinvoimaan. Koska tuulivoiman kustannukset ovat selvästi laskeneet ja Olkiluodossa kustannuksille ei näytetä saavan kattoa, pidän todennäköisenä, että jokin suomalainen tuulivoimahanke maksaa itsensä takaisin lyhyemmässä ajassa kuin OL3.

Arvioni perustuu siihen, että 3 MW:n tuulivoimala maksaa noin 4,5 miljoonaa euroa ja tuottaa vuodessa noin 9 000 MWh sähköä. Sen arvo nykyisillä sähkön hinnoilla on noin 300 000 euroa ilman tukia. Erittäin hyvin sijoitettu tuulivoimala pärjännee näitäkin arvioita paremmin, ja tällöin se maksanee itsensä takaisin Olkiluoto 3:a nopeammin. Väitteen toteutumista arvioidaan siten, että sekä ydin- että tuulivoimalan vuosituotanto arvostetaan sähkön spot-hinnan vuosikeskiarvoon ja tätä summaa verrataan raketamiskustannuksiin.

12. Olkiluoto 3 syrjäyttää Suomessa puun käyttöä sähkön tuotannossa.

Puun käyttö sähköntuotannossa vähenee, kun Olkiluoto 3 valmistuu. Vaikka Keskusta olisi pääministeripuolue seuraavien vaalien jälkeen, Suomella ei ole varaa tukea puupolttoainetta niin paljon, että biopolttoainesähkön tuotanto ei kärsisi Olkiluoto 3:n tuotannosta. Väite toteutuu, jos biopolttoaineilla tuotetun sähkön määrä on kahtena OL3:n valmistumista edeltävänä täytenä vuotena suurempi kuin kahtena valmistumisen jälkeisenä täytenä vuotena.

13. Brent-raakaöljyn lähimmän kuukausijohdannaisen hinta alittaa 40 $/bbl vuoden 2015 aikana.

Raakaöljyn hinta tekee vuoden alussa rajun sukelluksen, vaikka vuonna 2014 sen hinta jo puolittui. 40 taalan alitus ei olisi yllätys, mutta varmana sitä ei voi pitää.

14. Venezuelan hallinnossa tapahtuu suuria muutoksia vuoden 2016 loppuun mennessä öljyn hinnan laskun vuoksi.

Venezuelan talous on pitkälti öljystä saatavien vientitulojen varassa, ja öljyn hinnan laskettua rajusti nykyinen presidentti Hugo Chavezin aikana aloitettu katastrofaalinen talouspolitiikka ei voi jatkua. Ennuste toteutuu, jos nykyinen presidentti Maduro joutuu luopumaan vallasta tai vaihtaa suurimman osan ministereistään. Nykyinen lista on alla.

Fennovoima-päätös on tehty, mitä seuraavaksi?

Fennovoiman ydinvoimala eteni taannoin eduskunnassa odotetusti ja varsin selvin numeroin. Äänestystulos oli 115-74, eikä jätä mitään selittämistä sen osalta, että Suomessa neljä suurinta puoluetta (Kokoomus, SDP, Perussuomalaiset ja Keskusta) ovat erittäin ydinvoimamyönteisiä. Nämä puolueet saanevat yhdessä enemmistön myös seuraavaan eduskuntaan.

Tästä seuraa melko lailla suoraan se, että seuraavakin eduskunta tulee antamaan lupia ihan niin monelle ydinvoimahankkelle kuin sen käsittelyyn tuodaan, jos vain rakentaja sitoutuu sovittuun aikatauluun. Tästähän Olkiluoto 4 joutui aikaisemmin ongelmiin. Ministeri Vapaavuorihan totesi aivan suoraan, että jos TVO olisi pitänyt kiinni aikataulusta, tuokin voimala olisi edennyt.

Jos tuo hanke lähtee kuitenkin hakemaan uutta periaatelupaa ja sitoutuu uuteen aikatauluun, se tuskin on suurille puolueille mikään ongelma. Sama koskee myös kaikkia muita mahdollisia ydinvoimahankkeita Loviisan voimaloiden uusimista myöten. En oikeastaan voi edes ymmärtää, miksi kukaan vastustaisi Olkiluoto 4:ää tai Loviisa 3:a, jos on ensin kannattanut Rosatomin ja Suomen julkisen sektorin omistamaa Fennovoimaa. Kokonaan toinen asia on, kuinka monta ydinreaktorihanketta Suomen kokoisessa maassa on järkevää pitää käynnissä samaan aikaan tai kuinka monta tänne on taloudellisesti järkevää rakentaa. Näihin en kuitenkaan tällä kertaa lähde ottamaan kantaa.

Sen sijaan kirjoitan siitä, mitä nykyisistä kahdesta ydinvoimalahankkeesta ja niiden valmistumisesta seuraa. Jos ydinvoimahankkeita tulee lisää, kaikki mainitut vaikutukset vain vahvistuvat.

Ydinvoiman menestys on nyt Suomelle kansallisesti tärkeä projekti

Suomi on viime vuosien päätöksellään lukinnut energiapolitiikkansa tiukasti ydinvoimaan. Päätöstemme seuraus on, että Suomi tuottaa yli puolet käyttämästään sähköstä ydinvoimalla 2020-luvun jälkipuoliskolla. Ydinvoiman tuotantokapasiteettimme on tuolloin noin 5600 MW, jolla saadaan noin 46 TWh sähköä vuodessa. Näillä lukemilla olemme mitä todennäköisimmin 2020-luvulla aivan maailman kärkeä ydinvoimavaltaisuudessa. Vain Ranska on varmuudella edellä, kun otetaan huomioon vanhojen voimaloiden sulkemisaikataulut ja uusien hankkeiden melko vähäinen määrä.

Nykyinen kulutuksemmehan on noin 82 TWh, eikä se ole ollut enää vuosiin kasvussa. Lienee myös rehellistä todeta, että paperiteollisuuden sähkönkäyttö tuskin palaa entiselleen. Tulevaisuuden ennustaminen on silti aina vaikeaa, mutta esimerkiksi Ruotsissa ennustetaan hyvin perustein sähkön kulutukselle nollakasvua ja Fortumkin käyttää ennusteenaan 0,5 % kasvua. Näin ollen voidaan perustellusti ennakoida, että vuoden 2025 sähkönkulutuskin on alle 90 TWh, jolloin ydinvoiman osuus siitä on puolet tai hieman yli.

Tähän kokonaisuuteen lisätään vielä, että Suomen julkinen sektori kunnallisine yhtiöineen ja useat valtionyhtiöt ovat tekemässä 2010- ja 2020-luvulla yhteensä ydinvoimaan varovaisestikin arvioituna yli 10 miljardin euron investoinnit. Tästä seuraa, että Suomella ei yksinkertaisesti ole varaa siihen, että ydinvoima ei kannatakaan.

Meidän on siis tehtävä politiikkaa, joka tekee ydinvoimasta kannattavaa, koska julkisen sektorin sijoituksilla ei ole varaa epäonnistua. Mitä se sitten voisi olla?

Suomen on ajettava tiukkoja päästövähennyksiä

Vaikka olen ollut varsin kriittinen Fennovoimaa kohtaan julkisen sektorin suurten riskien vuoksi, suhtaudun yleisesti varovaisen positiivisesti ydinvoimaan, koska ilmastonmuutoksen torjunta vaatii monenlaisia keinoja ja mieluiten pian. Ydinvoiman suurin haaste nykyisellään on kuitenkin, että sen rakentaminen on kallista. Fennovoiman tuottaman sähkön omakustannushinnaksihan on julkisuudessakin vahvasti uumoiltu noin 50 €/MWh.

Tämän vuoden sähkön markkinahinnan toteuma Suomessa on 36 €/MWh luokkaa, ja muiden Pohjoismaiden vain noin 30 €/MWh (3 c/kWh). Saksan markkinahinnat ovat tässä välissä, mutta siellä suurin osa sähköntuotannon kustannuksista maksetaankin nykyään erilaisina veroina. Itse asiassa Euroopassa on varsin vähän alueita, joissa sähkön markkinahinnat olisivat tänä vuonna ylittäneet 50 €/MWh. Tämä kertoo paljon siitä, että nykyisellään laajalti käytössä oleva kivihiili on halpaa, eikä hiilidioksidin päästäminen maksa EU:ssakaan päästökauppajärjestelmästä huolimatta kovin paljon.

Jos me siis haluamme tehdä uudesta ydinvoimasta kannattavaa, kuten Suomen julkisen sektorin talous nykyisellään edellyttää, sen kilpailukykyä on parannettava. Kivihiili ei maailmasta odottamalla lopu, joten meidän on välttämätöntä lisätä sen polttamisen kustannuksia. Muuten uusi ydinvoima ei yksinkertaisesti pärjää vanhoille kivihiililaitoksille, joita Euroopassa riittää vuosikymmeniksi.

Tämä tarkoittaa käytännössä, että hiilivoimalat on laitettava maksamaan aiheuttamistaan haitoista, mikä onkin EU:n päästökauppajärjestelmän tavoite. Nykyinen noin 7 €/t hinta ei kuitenkaan alkuunkaan riitä parantamaan uuden ydinvoiman kilpailukykyä hiilivoimaan nähden. Toisaalta tämä tarkoittaa myös, että kuluttajien on oltava valmiita maksamaan sähköenergiasta nykyistä enemmän tai uutta ydinvoimaa ei saada kannattavaksi.

Suomen täytyy siis kerrankin huolehtia kansallisista eduistaan. Koska olemme sitoutuneet ratkaisuillamme markkinahintoihin nähden kalliiseen ydinvoimaan, meidän pitää nyt huolehtia, että sijoituksemme ovat pitkällä aikavälillä kannattavia. Meillä ei siis ole enää varaa nykyiseen löysään ilmastopolitiikkaan.

Uusi ydinvoima syrjäyttää paljon biopolttoaineita

Kuten edellä jo todettiin, olemme tuplaamassa ydinvoiman osuuden Suomen sähkönkulutuksesta. Tämä tarkoittaa samalla myös, että osan nykyisestä tuotannosta on pakko väistyä. Monet haaveilevat kyllä, että sähkön tuonti väistäisi ensin, mutta tämä perustuu enemmän toiveisiin kuin faktoihin.

Venäjän tuonti on jo painunut ainakin parin vuosikymmenen pohjalukemiin (noin 3,4 TWh), ja se jää tänä vuonna pienemmäksi kuin Suomen sähkönvienti Viroon. Se ei siis voi enää juuri nykyisestä vähentyä. Ruotsin tuonti (15-20 TWh) puolestaan ei ole loppumassa, koska maa aikoo lisätä uusiutuvan päästöttömän sähkön tuotantoa voimakkaasti tukien avulla.

Väistävä tuotanto on siis enimmäkseen suomalaista tuotantoa. Ensimmäisenä markkinoilta syrjäytynevät hiililauhdevoimalat, jotka polttavat kiviihiiltä sähköksi hyödyntämättä lämpöä. Tämä on ehdottomasti positiivista, sillä Suomen hiilidioksidipäästöt vähentyvät. Näiden laitosten vuosituotanto on kuitenkin vain 5-10 TWh säistä riippuen, ja kehitys on jo nyt huomattavasti laskeva, vaikka ainuttakaan uutta ydinvoimalaa ei ole saatu valmiiksi. Kaksi uutta ydinvoimalaamme tuottavat vuodessa peräti 23 TWh sähköä, joten hiililauhteen syrjäytyminen on vasta alkua.

Toisin sanottuna myös suomalaisen sähkön yhteistuotannon on vähennyttävä. Koska ydinvoiman kannattavuus edellyttää tiukkaa päästöpolitiikkaa, kivihiileen verrattuna kallis turve on ensimmäisenä syrjäytyslistalla. Tämä asettaa hallituksen taannoisen päätöksen turpeen käytön edistämisestä varsin erikoiseen valoon, sillä ydinvoiman raju lisääminen ei pitkällä aikavälillä juuri jätä tilaa turpeelle.

Ilmastonäkökulmasta tätä ei kuitenkaan varmasti kannata jäädä suremaan, ja vähentyyhän samalla myös kivihiilen ja maakaasun käyttö. Turpeella, kivihiilellä ja maakaasulla tuotetun yhteistuotantosähkön vuosisumma on kuitenkin vain 10-12 TWh, joten muutakin tuotantoa jää syrjäytettäväksi. Todellisuudessa fossiilisilla polttoaineilla tehty sähkö ei sitä paitsi kokonaan syrjäydy, sillä tarvitsemme myös 2020-luvun lopulla jonkin verran niillä tuotettua sähköä. Muutoin talvipäivinä ei ole saatavissa riittävästi tehoa. Hiilidioksidipäästöt ovat kuitenkin pieniä verrattuna nykyiseen, sillä laitosten käyttöaika lyhenee. 

Käytännössä ydinvoiman suurin syrjäyttävä vaikutus näkyykin kesäaikaan, jolloin sähkön tarve on tavallista pienempää. Olkiluoto 3, Fennovoima sekä nykyiset ydinvoimalat yhdessä vesivoiman ja Ruotsin tuonnin kanssa riittävät itse asiassa ydinvoimaloiden huoltotauoista huolimatta työntämään tieltään lähes kaiken sähkön yhteistuotannon keväästä syksyyn asti. Jopa puolet Suomessa nyt biopolttoaineilla tehtävästä sähköstä voikin syrjäytyä uuden ydinvoiman myötä. Puulla tehty sähkö ei nimittäin millään pysty kilpailemaan ydinvoimaa vastaan, sillä käyttö- ja polttoainekustannukset biosähkölle ovat kiistatta suuremmat. Tämä tarkoittaa työpaikkojen menetystä metsätaloudessa pitkin Suomea, jos korvaavaa käyttöä puulle ei löydetä. Siihen kannattaisi kyllä jo varautua. En ole ollenkaan varma, ovatko kaikki osanneet ajatella eduskunnassa näin pitkälle.

Tilastolähde: Energiateollisuus.